Alustus Mikkelin hiippakunnan papiston tapaamisissa tammi-helmikuussa 2019 Lappeenrannassa, Kouvolassa ja Mikkelissä

Johdanto

Pappien suhdetta työhön luonnehtii vahva sisäinen motivaatio. Työtä kuvataan useimmiten Jumalalta saaduksi kutsumustehtäväksi, muiden ihmisten palvelutehtäväksi sekä tyydytyksen tuottajaksi ja itsensä toteuttamisen paikaksi. Papeista noin 85 prosenttia on täysin tai jokseenkin samaa mieltä näistä edellä mainituista työhön suhtautumistavoista. Näin toteaa professori Kati Tervo-Niemelä tutkimuksessaan Kutsumuksen imu ja työn todellisuus. Tervo-Niemelä selvitti Kirkon akateemisten vuoden 2018 jäsentutkimukseen perustuen pappien, teologien ja kanttoreiden suhdetta työhön, työhyvinvointia ja suhtautumista ajankohtaisiin kysymyksiin.[1]

Vaikka papit ovat edelleen kutsumustietoisia, käsite ”kutsumus” tulee esille vain harvoin julkisessa keskustelussa tai edes kirkon dokumenteissa. Parikymmentä vuotta sitten Turun arkkihiippakunnan synodaalikirjana oli Tapio Seppälän kirjoittama ”Kestääkö kutsumus? Teologin työnäky arjen puristuksessa”. Seppälä pohdiskeli, miksi sanan kutsumus käyttöön sisältyy outoa häveliäisyyttä. Hän löysi siihen ainakin kolme syytä:

  1. Sitä on voitu käyttää ihmisen alistamiseen vakuuttamalla, että ihmisen on tyydyttävä siihen osaan, jonka Jumala on osoittanut. Kutsumus on paikan näyttämistä ihmiselle jumalallisella arvovallalla, joten sitä vastaan on turha kapinoida.
  2. Kutsumukseen on liittynyt lakihenkistä hiostamista: on pakko jaksaa, vaikka henki menisi, koska kutsumus määrää.
  3. Kutsumusta pidetään liian juhlallisena sanana arkiseen maailmaan.[2]

Onko pappien kutsumusajattelu reliikki, joka joutaakin historian romukoppaan? Onko kutsumus jo aikansa elänyt käsite, joka muistuttaa vain edellisten sukupolvien uskon sanoittamisen tavasta, mutta ei ole enää relevantti termi? Maarit Hytönen onkin tutkimuksessaan ”Kutsumus ja elämäntehtävä” todennut, että sanaa kutsumus on kirkon asiakirjoissa yritetty vaihtelevalla menestyksellä korvata muilla sanoilla: kutsu, tehtävä, elämäntehtävä ja virka, lähimmäisenrakkaus, lähimmäisyys ja lähimmäisvastuu, osallisuus, vastuullisuus ja vastuunkantaminen. Hytösen mukaan kutsumuskäsitteen modernisoimisessa on kuitenkin useimmiten jääty puolitiehen. Tehtävä on vain mikä tahansa tehtävä, ellei muisteta kertoa, että se on Jumalalta saatu, sen tarkoituksena on lähimmäisen palvelu ja sen hyvä hoitaminen on kristittynä elämistä arjen keskellä.[3]

Kirjallisuudessa ja elokuvissa on varsin paljon käsitelty pappiskutsumusta. Seuraavassa kahden Henrik-nimisen papin myötä pohdimme hetken kahta pappiskutsumuksen keskeistä käsitettä, sisäistä ja ulkoista kutsua.

Pastori Henrik Sevenius

Ruotsissa Göteborgin piispana toimineen Bo Giertzin (1905-1998) tunnetuimpia teoksia on historiallinen romaani Kalliopohja. Kirja kertoo pienestä ruotsalaisesta paikkakunnasta 1800-luvun alusta kevääseen 1940 ja siellä eri aikoina vaikuttaneista kolmesta papista, jotka kilvoittelevat kutsumuksensa kanssa. Heistä jokainen joutuu kamppailemaan itsensä, uskonsa ja Jumalansa kanssa – ja vielä monesti seurakuntalaistenkin.

Ensimmäinen papeista on nuori maisteri Henrik Sevenius. Hän joutuu syvään kriisiin kutsumuksessaan, kun seurakunnan vanha rovasti lähettää hienostelevan apulaisensa kesken rovastikunnan pappien juhlaa sairaskäynnille pitäjän toiselle puolelle. Vierailu kuolemaisillaan olevan, sielunhädästä kärsivän, mutta samalla syvästi uskovan maalaismiehen ja hänen läheistensä luona sysää pastori Seveniuksen uskonkriisiin. Takaisin pappilaan palattuaan hän ”vaipui polvilleen kyynärpäät hoippuvalla kirjoituspöydällä ja otsa painettuna yhteenpuristettuja nyrkkejä vasten”.[4] Hänen hienot luulonsa pikkusievästä pappeudesta olivat karsiutuneet sairasvuoteen äärellä. Kutsumus oli koetteella, mutta samalla se syveni.

”Herra, minä olen liian pieni. Herra, minä en kelpaa! Tunnethan sinä minun ylpeyteni. Sinä tiedät, että olen tahtonut kaiken kunnian itselleni. Sinä tiedät, että halusin loistaa, mutta en totella. Sinä tiedät, että halusin tulla huomatuksi ja ihailluksi, mutta en palvella enkä kantaa sinun ristiäsi. Herra, armahda minua! Jos vielä tahdot olla minun kanssani tekemisissä, niin ota minut kokonaan …”[5]

Pastori Seveniuksen rukouksessa pysähdyin sen ajankohtaisuuteen. ”Sinä tiedät, että halusin loistaa, mutta en totella. Sitä tiedät, että halusin tulla huomatuksi ja ihailluksi, mutta en palvella enkä kantaa sinun ristiäsi.”

Seveniuksella oli seurakuntaan tullessaan selkeä näkemys pappisvirasta. Hänellä oli sisäinen kutsumus (vocatio interna). Se on papin olemisen ja työn peruslähtökohta. Se on välttämätön, jotta työ olisi mielekästä ja jotta sitä jaksaisi tehdä. Jos papilla ei ole omaa sisäistä kutsua, hän voi ikään kuin jakautua kahtia, persoonaminään ja virkaminään. Piispa Eero Huovinen on todennut, että ”ojankaivuussa tällainen jakautuminen ei ole kovin vaarallista, mutta papin työssä se voi olla”.[6] Ilman sisäistä kutsumusta ei papin tehtävässä jaksa kovin kauan. Parhaimmillaan se taas rohkaisee käyttämään kaikessa työssä ja toiminnassa omia lahjoja ja vahvuuksia sekä kokea työnsä merkitykselliseksi.

Pastori Seveniuksella oli vahva sisäinen kutsumus, joka nousi hänen omista tarpeistaan ja toiveistaan. Tämä on tuttu ilmiö kaikkina aikoina ja se tekee Seveniuksen kokemuksesta ajankohtaisen. Näyttääkin siltä, että viime vuosikymmeninä yksilön tarpeista ja toiveista nouseva sisäinen kutsumus on nostanut erityisesti päätään. Tähän on kiinnitetty huomiota muun muassa pohjoismaissa.[7]

Vaikka joskus on väitetty, että perinteinen kutsumustietoisuus olisi vähentynyt, näyttävät nykyajan teologian opiskelijat ja maisterit hyvin kutsumustietoisilta.[8] Mutta sisällöltään kutsumusajattelu on muuttanut muotoaan. Kirkon koulutuskeskuksen johtaja Kari Kopperi kysyykin, ”merkitseekö kutsumus halua sitoutua kirkon työhön seurakunnassa tai kirkon erityistehtävissä? Saattaisiko kutsumustietoisuudessa olla kysymys postmodernille maailmankuvalle ominaisesta ajattelutavasta, jossa korostetaan henkilökohtaisia valintoja ja itsensä toteuttamista? Tuleeko modernissa kutsumusajattelussa tehtävästä tai virasta väline itsensä toteuttamiseen? Kutsumusajattelun painopiste ei enää ole siinä, että minä palvelen seurakuntaa, vaan siinä, että seurakunta antaa minulle mahdollisuuden toteuttaa itseäni. Toisin sanoen seurakunta palvelee minua enkä minä seurakuntaa.”[9]

Pappi on pappi seurakuntaa varten, ei itseään eikä omaa asiaansa varten. Tämä meidän pappien on jatkuvasti muistettava. Minä en omista virkaa, vaan minut on vihitty palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla. Minä en ole ajamassa omaa etuani tai jonkun kirkollisen tai yhteiskunnallisen ryhmän agendaa, vaan olen kirkon virassa ja sen tehtävää varten. Tästä avautuu palvelun, kollegiaalisuuden ja lojaalisuuden vaatimus meille papeille.

Kirkkoherra Henrik Nilsson

Suomenruotsalainen pappi, toimittaja ja kirjailija Paul von Martens (1930-2017) on romaanissaan Paimen kuvannut kirkkoherra Henrik Nilssonin kutsumuksen joutumista vaakalaudalle. Kirkkoherra Nilsson on väsynyt, rutinoitunut ja työhönsä uupunut pappi. Tilannetta kuvaa se, että pappia ei haluta lähelle eikä hän päästä ketään lähelleen. Ulkoisen pappiskuvansa hän pyrkii pitämään korostetun neutraalina. Parhaiten sitä kuvaa hänen ilmeettömyytensä. Sinänsä hän kyllä hoitaa tehtävänsä ja virkansa, siitä ei tule moitteita tai laiminlyöntejä.

Joulukirkkoon tulee televisiotoimittaja, joka antaa oman kirjallisen palautteensa papin puheesta. ”Teidän kasvonne eivät luvanneet paljon, sen voin sanoa. Ne ovat nimittäin täysin ilmeettömät. Niin kuin kuminaamari. — Näin minulle siis kävi kun mieleeni tuli etsiä Jumalaa ja te tulitte tielle koko väsyneellä rutiinillanne.”[10]

Lopullinen ”niitti” kirkkoherra Nilssonin kutsumukselle oli televisio-ohjelma, jossa hän joutui kommentoimaan karismaattista liikettä ja sydämen uskoa. Kirkkoherra pyrkii aidosti elävään sydämen uskoon, mutta väsyneestä miehestä välittyy televisiokuvassa vain ulkokohtaisuus ja ilottomuus. Se panee kirkkoherran kirjoittamaan piispalle, koska hän haluaa olla rehellinen: ”Arvoisa piispa. Hyvä John. Eräistä syistä en voi tässä vaiheessa jatkaa pappina. Tulet aikanasi näkemään erään aiheista kotonasi. Minulla on sairaalassa ystävä joka kerran sanoi että hänestä on ikävä kun lääkäri on niin sopimaton tehtäväänsä. Raja sillekin täytyy löytyä kuinka huono pappi saa olla, niin luulen. Sen rajan olen ylittänyt. Voit ryhtyä tarvittaviin toimiin. Sovin lähiviikoista suomenkielisen kirkkoherran kanssa. Kunnioittavasti Sinun Henrik.”[11]

Seurakunnassa on kuitenkin yksi, joka uskoo virastaan luopuvaan pappiin, nimittäin vakavasti sairas nuori nainen Solveig. Hänelle pappi tunnustaa nähneensä Jeesuksen. Toisessa tapaamisessa kuolema on jo tullut lähelle ja pappi menee jakamaan ehtoollista. Sekään ei suju kuten pitäisi, sillä Henrik ei saa matkaehtoollisvälineiden viinipullon korkkia auki, kun vähän käytön vuoksi viini on kuivunut korkin kierteisiin. Sairaanhoitaja saa lopulta pullon auki.[12]

Papin ollessa jo pois seurakunnasta Solveig kuolee ja pappi menee hautajaisiin saattoväkeen kuuluvana. Siellä hän kohtaa vielä itseäänkin ulkokohtaisemman papin. Niinpä hautajaisten jälkeen kirkossa tapahtuu mielenkiintoinen episodi: ”Kirkko oli tyhjä. Vahtimestari oli saanut juuri siivotuksi kuorissa ja tuli häntä vastaan luuta ja rikkalapio kädessä. Toisessa kädessä hänellä oli pari kukanlehteä ja pätkä niintä. He tulivat vastakkain käytävien risteyksessä. – Jäikö pastorilta jotakin, vahtimestari kysyi ja jatkoi sakastiin päin. Henrik seurasi häntä ja tuli perässä suureen hiljaiseen huoneeseen. – Olisiko teillä, hän sanoi, puhdasta paperia, kirjepaperia? Hän istui kirjoituspöydän ääreen riisumatta päällystakkia, istui odottamassa kunnes hänen eteensä pantiin paperi. Joku oli jo avannut kirkkokäsikirjan seuraavan sunnuntain tekstien kohdalta. Quasimodogeniti. Hän kirjoitti. ’Arvoisa piispa. Hyvä John. Viitaten aikaisempaan kirjeeseeni haluaisin palata asiaan. Nyt minulle on käynyt täysin selväksi, ettei sille ole meidän kirkossamme mitään rajaa, kuinka huono pappi saa olla. Tästä voi tehdä erilaisia johtopäätöksiä. Keskustelisin mielelläni kanssasi siitä mikä olisi minun kohdallani oikea. Välitöntä herätettä pohjattomaan tietooni en tahdo kosketella. Kunnioittavasti Sinun Henrik.’ Kun Henrik oli kirjoittanut ja taitellut kirjeensä täsmällisesti, hän käänsi kirkkokäsikirjan sivua palauttaakseen saarnatekstin mieleensä. Se oli vanha kertomus ylösnousseesta, joka kysyi niin monta kertaa Pietarilta tämän rakkaudesta, oliko se toisten rakkautta suurempi. Henrik oli havaitsevinaan Pietarin myöntävässä vastauksessa tiettyä arkuutta ja täydellistä tietämättömyyttä siitä mitä Herra hänestä todella tahtoi, kun hän uskoi sanallaan apostolille koko lammaslaumansa ravittavaksi.”[13] Tähän kirja päättyy.

Myös kirkkoherra Nilssonin kokemus on ajankohtainen, vaikka kirjassa on kyse tapahtumista neljän vuosikymmenen takaa. Kirkkoherra joutui toteamaan oman sisäisen kutsunsa riittämättömyyden. Hän tunsi oman heikkoutensa ja huonoutensa pappina niin vahvasti, ettei katsonut enää voivansa rehellisesti täyttää kutsumustaan. ”Raja sille löytyy, kuinka huono pappi saa olla, niin luulen. Sen rajan olen ylittänyt. Voit ryhtyä tarvittaviin toimiin.” Mutta sitten hän huomasi, ettei hän ole huonoutensa kanssa yksin. Muitakin yhtä huonoja – tai jopa vielä huonompia pappeja – kirkkoon mahtuu. ”Nyt minulle on käynyt täysin selväksi, ettei sille ole meidän kirkossamme mitään rajaa, kuinka huono pappi saa olla.”

Luterilaisen virkakäsityksen mukaan sisäisen kutsun lisäksi pappi tarvitsee ulkoisen kutsun (vocatio externa). Virka on yksilön sisäisiä toiveita ja pettymyksiä suurempi todellisuus. Virka tuo kyllä persoonallisen tyydytyksen ja toivottavasti kohtuullisen palkan tai eläkkeen. Syvimmältä tarkoitukseltaan virka ei ole kuitenkaan pappia varten, vaan pappi on virkaa ja sen tarkoitusta varten. Sen vuoksi virkaan kutsutaan.[14] Augsburgin tunnustuksen mukaan ”Kirkollisesta järjestyksestä seurakuntamme opettavat, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista (rite vocatus).”[15] (CA XIV)

Nykyaikainen, itsenäinen ihminen on mielellään omaehtoinen, valitsee itse omat tiensä ja polkunsa. Tähän pyrkimykseen sisältyy tietty sisäisen kutsun viisaus: jokainen tuntee omat vahvuutensa, taitonsa ja osaamisalueensa. Ulkoisella kutsulla on omaa minää tasapainottava merkityksensä. Sisäinen kutsu on oma, ulkoinen kutsu muiden. Tämä on vapauttava tieto silloin, kun oma sisäinen kutsumus joutuu koetteelle. Silloin kirkon kutsu kantaa.

Kirkkoherra Nilssonin oma kutsumus ei kestänyt, mutta kirkon kutsu ja evankeliumin voima kestää. Meille tämän ajan papeille tämä on rohkaiseva näkymä, kun kamppailemme oman kutsumuksemme kanssa. Olennaista en ole minä, vaan Kutsuja, hän joka sanoo: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy.” (Joh. 15:16).

Kirjallisuus

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat

1990             Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Jyväskylä: SLEY-kirjat

Giertz, Bo

1972             Kalliopohja. Kolmas painos. Hämeenlinna: Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys r.y.

Huovinen, Eero

2001             Pappi? Helsinki: WSOY.

Hytönen, Maarit

2018             Kutsumus ja elämäntehtävä. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 128. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Kopperi, Kari

2015             Ristin rakkaus. Matka Lutherista suomalaiseen seurakuntaelämään. Helsinki: Kirjapaja.

von Martens, Paul

1982             Paimen. Helsinki: Otava.

Seppälä, Tapio

1998             Kestääkö kutsumus? Teologin työnäky arjen puristuksessa. Turun arkkihiippakunnan synodaalikirja 1998. Helsinki: Kirjapaja.

Tervo-Niemelä, Kati

2018             Kutsumuksen imu ja työn todellisuus. Pappien, teologien ja kanttoreiden suhde työhön, työhyvinvointi ja suhtautuminen ajankohtaisiin kysymyksiin Kirkon

akateemisten jäsentutkimuksessa 2018. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 58.

[1] Tervo-Niemelä 2018, 116.

[2] Seppälä 1998, 25.

[3] Hytönen 2018, 80-81.

[4] Giertz 1972, 59-60.

[5] Giertz 1972, 60.

[6] Huovinen 2001, 216.

[7] Kopperi 2015, 204-205.

[8] Tervo-Niemelä 2018, 117.

[9] Kopperi 2015, 205-206.

[10] von Martens 1982, 13-14.

[11] von Martens 1982, 76.

[12] von Martens 1982, 61-62

[13] von Martens 1982, 122-123.

[14] Huovinen 2001, 216-217.

[15] CA XIV. Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat 1990, 56.