Mikkelin tuomiokirkossa 7.10.2022

Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme. Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi. (Room. 8:18–23).

 

”Nyt te valmistuneet olette lähdössä palvelemaan kirkko ja yhteiskuntaa 1980-luvun alussa, vuosikymmenen, jolta ahdistuneissa ihmismielissä toivotaan paljon, mutta jonka liikkeelle lähtöä varjostaa globaalinen levottomuus ja maailmanrauhan järkkyminen. Nyt ovat välttämättömiä kaikki maailmaa yhdistävät ja rakentavat hyvät voimat. Pyhä uskomme ja sen keskus Pyhä Kolminaisuus, Isä, Poika ja Pyhä Henki tekevät kristillisen kirkon tekijäksi, jota maailmassa tarvitaan. Uskon tulisi löytää vastaukset aikamme polttaviin henkisiin kysymyksiin. Sen tulisi myös olla voimana toteuttamassa rakkauden ja pelastuksen sanomaa, joka on keskeistä kristinuskossa.” (25.2.1980).

”Tämän hetken maailma on ahdistunut. Kylmät tuulet käyvät kansojen ylitse. Jotain odotetaan tapahtuvaksi. Erityisenä huolen aiheena on kasvava asevarustelu ja siihen liittyvä maailman poliittinen tilanne, paikallisten sotien laajeneminen ja atomisodan uhka. — Vedotaan terveeseen järkeen, että ihmiskuntaa uhkaava katastrofi voitaisiin välttää. Kaikki hyvät voimat olisi koottava toimimaan yhteisen asian puolesta.” (27.10.1980).

Edellä lukemani kaksi katkelmaa ovat opiskeluaikamme dekaanin, professori Martti Parvion puheista valmistuville teologeille (Martti Parvio: Usko tässä ajassa. 1984). Kovin samanlaiselta tuntuu maailmantilanne nyt, neljä vuosikymmentä myöhemmin. Kristitylle siinä ei kyllä sinänsä ole mitään outoa. Kuluvan viikon kirjeteksti kuvaa, miten jo ensimmäiset kristityt elivät yhtäältä kärsimyksen maailmassa, toisaalta odottivat Jumalan lasten vapautta ja kirkkautta.

Tänään muistamme opintojemme alkua 45 vuotta sitten, syksyllä 1977 ja opiskeluvuosia yli neljä vuosikymmentä sitten. Muistot, kokemukset, opinnot yhdistävät meitä, vaikka luonnollisesti ne ovat jokaisella omanlaisensa. Nyt olemme siinä elämänvaiheessa, että työelämä on jo monelta jäänyt taakse ja lopuillakin se on varsin lähellä edessäpäin. Mihin neljä vuosikymmentä on oikein mennyt. Näinkö nopeasti aika kului? Millainen teologi minusta loppujen lopuksi tuli? Miten olen selvinnyt ja jaksanut tähän asti, entä tästä eteenpäin?

Valmistuin teologian maisteriksi joulukuussa 1982. Samassa publiikissa (20.12.1982) meitä oli tästä joukosta ainakin lisäkseni Hannu Marttila, kenties joku muukin. Teologisen tiedekunnan dekaani Martti Parvio totesi puheessaan, että ”teologin tulee kohdata aikansa kysymykset ja ilmiöt, jotka ajankohtaisuudessaan vaativat selvittämistä. Sellainen kysymys on tällä hetkellä eettisesti tärkeä rauhankysymys. Teologi ei kuitenkaan voine toimia asiallisesti, jos kaikki tuulet alkavat hänen aatteellista purttaan riepotella. Uutuuksien kohtaaminen edellyttää, että teologian purrella on siinä määrin pohjapainoa, että pursi ei tempoile sinne tänne eikä kovassa myrskyssä kaadu. On aina muistettava, että teologia myös heijastuu kirkkoon, jossa yksipuolisuudet tai suorastaan teologiset vääristymät voivat saada paljon vahinkoa aikaan. Kirkon ja teologian vuosituhantisella kehityksellä on niin pitkä perspektiivi, että siitä täytyy käydä ilmi eräät perusselvyydet ja johtavat näköalat. Voisimme niitä myös kutsua teologian ja kirkkolaivan pohjapainoiksi. Raamatun rinnalla on tällöin ennen kaikkea kysymys vanhan kirkon uskontunnustuksista ja siitä yksinkertaisesta hengellisestä sanomasta, jonka löydämme katekismuksen maailmasta.”

Tämän lisäksi dekaanimme korosti rukousta. Martti Parvio aloitti luentonsa aina lyhyellä hetkirukouksella. Sen merkityksen olen ymmärtänyt vasta jälkikäteen. Tiedekunnan professori ja dekaani tahtoi olla todellinen käytännöllisen teologian opettaja. Hän opetti rukouksesta, ei yksin luennoimalla, vaan rukoilemalla yhdessä meidän opiskelijoiden kanssa. ”Työhön lähtevä teologi toivoo, että hän onnistuisi. — Teologin maailma on rukouksen maailma. Hänen elämänsä loimilankoja ovat kirkon pyhä vuosi ja sen juhlat. Kirkon liturgia ei ole kaavojen mekaanista toistamista, vaan se on oikein ymmärrettynä rukousta. — Rukoileva teologi, seurakunnan työntekijä, opettaja ei ehkä näe tuloksia, mutta hänet on kytketty pyhien ylösnousemusvoimien virtapiiriin. Rukouksen maailma virittää sydämeen myös ylistyksen ja kiitoksen sävelen.” (27.4.1981).

Kun pohdin omaa teologin, papin ja piispan tietäni, huomaan näiden perusasioiden kantaneen minua kuluneiden vuosikymmenten aikana. Tämän sanoessani en tarkoita, että tie olisi ollut aina helppo, selvä ja varma. Monenlaista ahdistavaa kipuilua ja vaikeutta sisältyy menneisiin vuosikymmeniin ja teologin kutsumukseen. Mutta Raamattu ja kirkon traditio, yksinkertainen usko ja rukous ovat tuoneet tähän päivään.

Kurssikokouksessa katsomme luonnollisesti taaksepäin. Mutta tarpeen on katsoa myös eteenpäin. Jos maailmantilanne oli samanlainen opiskeluaikoina ja valmistuessamme, myös tulevaisuutemme voimanlähde on sama. Saarnatekstissä se ilmaistaan näin: ”Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. — Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.”

Palaan vielä dekaanimme opetuksiin. Hän toisti yhä uudelleen luennoillaan kahta teologista käsitettä: anamneesi ja epikleesi. Anamneesi viittaa muistamiseen, mutta se ei kristillisessä teologiassa merkitse menneiden asioiden muistelemista, vaan pelastushistorian tulemista eläväksi nykyisyydeksi. Kirkko on kaikessa riippuvainen Pyhästä Hengestä. Siksi epikleesi on kirkon ja jokaisen kristityn perusrukous. Se merkitsee, että kaikki kirkossa tapahtuu Pyhän Hengen avuksihuutamisen ilmapiirissä. Tämä on totta tässä jumalanpalveluksessa.

Teologisisaret ja -veljet. Tänään tässä messussa voimme kohdata elävän Herran Jeesuksen Kristuksen sanassa ja sakramenteissa. Pyydämme Pyhän Hengen läsnäoloa elämäämme ja tulevaisuuteemme. Luotamme siihen, että Jumala on kanssamme ja antaa meille toivon.