Köszegin kirkko, suomalais-ugrilaisen pappeinkokouksen avajaisjumalanpalvelus

Evankeliumi Joh. 6: 60-69  

Tämän kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” Jeesus tiesi, että hänen sanansa olivat herättäneet opetuslapsissa ärtymystä, ja hän sanoi heille: ”Loukkaako tämä teitä? Miten käykään, jos te näette Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän ennen oli! Henki yksin tekee eläväksi, lihasta ei ole mitään hyötyä. Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä.  Teidän joukossanne on kuitenkin muutamia, jotka eivät usko.” Jeesus tiesi näet alusta alkaen, ketkä eivät uskoneet ja kuka hänet kavaltaisi.  Hän jatkoi: ”Juuri siksi sanoinkin teille, ettei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä sitä hänelle suo.” 

Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan.  Jeesus kysyi niiltä kahdeltatoista: ”Aiotteko tekin lähteä?” 

Simon Pietari vastasi hänelle: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” 

Tämän päivän evankeliumi vie meidät tilanteeseen, jossa Jeesuksen ympärillä oleva innostus alkaa hiipua. Monet olivat seuranneet Jeesusta, kuunnelleet hänen opetustaan ja nähneet hänen tekemiään ihmeitä. Ennen tätä kyseistä Raamatun kohtaa Jeesus on ruokkinut 5000 henkeä ja sanonut olevansa elämän leipä. Mutta nyt tunnelma muuttuu. Jeesuksen sanat tuntuvat raskailta ja vaikeilta. Opetuslapset ovat kriittisiä: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” Jeesus ei kuitenkaan pehmennä sanomaansa. Hän ei muuta sitä helpommaksi eikä mukauta sitä kuulijoidensa mieltymysten mukaan. Sen sijaan hän kysyy: ”Loukkaako tämä teitä?” Kuinka tutulta tuo kysymys kuulostaakaan. Kuinka usein olemmekaan kohdanneet tilanteita, joissa näkemykset eroavat toisistaan, ja joissa yhteys näyttää olevan koetuksella.

Toivon, että meidän yhteinen tapaamisemme vahvistaa yhteyttämme. Olemme aloittamassa yhteistä suomalais-ugrilaisten pappien kokousta. Ensimmäinen suomalais-ugrilainen pappeinkokous järjestettiin Budapestissa jo vuonna 1937. Kyseessä on siis historiallisesti merkittävä luterilainen kokousperinne, joka on vuonna 1947 perustettua Luterilaista maailmanliittoakin vanhempi. On hienoa saada viettää yhteistä jumalanpalvelusta kanssanne täällä upeassa Köszegin evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Kokouksemme aihe on Sitoutuminen – ”Tässä seison, enkä muuta voi- vai voinko?” Lähestyn aihetta luterilaisuudelle tärkeistä lähtökohdista käsin; mitä meille tarkoittaa ad fontes eli lähteille palaaminen, mikä merkitys tunnustuksilla on ja mitä sitoutuminen on tässä ajassa.

Luterilaisuuteen liittyy erottamattomasti ajatus lähteille palaamisesta, palaamisesta evankeliumin ytimeen. Kun Martti Luther aikoinaan haastoi Paavin kirkkoa, hän haastoi ennen kaikkea katolisen kirkon ajatusta aneista syntien sovituksena ja pelastuksen välineenä. Tämä oli Lutherin käsityksen mukaan vääristynyttä evankeliumia. Luther haastoi aikansa teologeja ja koko katolista kirkkoa palaamaan evankeliumin ytimeen, ilosanomaan, siihen mikä on kaikkein tärkein Jeesuksen sanoma. Se on pelastuksen sanoma. Luterilaisuudessa vanhurskauttamisoppi onkin yksi keskeisimmistä opeista. Me kaikki seisomme samalla syntisyyden viivalla, mutta Jeesuksen ristintyö, syntivelan kantaminen kaikkien puolesta, avaa meille tien Jumalan yhteyteen. Pelastus tapahtuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Kaikki muu rakentuu tältä pohjalta.

Kun palaamme lähteelle, palaamme tietysti myös kasteen äärelle, sakramenttiin, joka on Jumalan teko, jossa Hän itse antaa armon, uskon ja pelastuksen kastettavalle. Kaste on täydellistä lahja-armoa. Se on täysin riippumaton ihmisen teoista tai kyvyistä. Kasteessa meidät on liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Luther kuvaa Vähä Katekismuksessaan kuinka Jumalan sana tekee kasteesta “armoa tulvivan”.

Tämän päivän evankeliumissa on mukana yksi uskontunnustus. Pietari sanoo: “Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä”. Tämän kaltaisia lyhyitä, muutaman sanan uskontunnustuksia on Raamatussa useita, esimerkiksi tutussa Luukkaan jouluevankeliumissa: Hän on Kristus, Herra (Luuk. 2:11). Kristitylle tunnustus on puhetta läsnäolevalle Jumalalle. Tunnustus on enemmän kuin pelkkiä ulkokohtaisia sanoja, tunnustus on sisäinen antautuminen Jumalalle: minä uskon (credo). Kun taas yleinen uskontunnustus, Confessio, viittaa enemmän kommentaariluontoon, se kertoo sen, mihin me uskomme. Yhteen näistä kirkkokuntien yhteisistä uskontunnustuksista yhdymme tänään, kun yhdessä lausumme Apostolisen uskontunnustuksen.

Luterilaisen uskon pohja, Augsburgin tunnustus, juhlii 500-vuotisjuhlaa vuonna 2030. Viisisataa vuotta myöhemmin sen ydinsanoma on edelleen ajankohtainen. Sen sydämessä on sanoma syntien anteeksiantamuksesta, eli juuri se ydin, johon Luther kutsui omana aikanaan ja meitä kutsutaan palaamaan yhä uudestaan.

Luterilaiset tunnustuskirjat on kirjoitettu 1500-luvun kontekstissa. Jokainen tietää, että maailma ja kirkkopoliittinen tilanne olivat silloin hyvin erilaiset kuin tänään. Tunnustuskirjat ovat luterilaisen uskon kivijalka, mutta samalla niitä joudutaan väistämättä tulkitsemaan yhä uudelleen; meidän on kysyttävä, miten ne puhuvat omaan aikaamme. Tämän kaltainen uudelleen tulkinta on sekin luterilaisuudelle ominaista.   Meille on tärkeää, että uskon ydin pysyy, mutta muoto ja tulkintakin voivat muuttua. Teologisten ajatusten uudelleen muotoutumista voidaan nähdä jopa, kun verrataan nuoren ja vanhan Lutherin kirjoituksia.

Tämän pappeinkokouksen teema on sitoutuminen. Mihin siis voimme sitoutua, jos kirjoitusten tulkinnatkin muuttuvat? Tunnustus itsessään on jo sitoumus, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa esimerkiksi meille, tilanteessa, jossa tulemme hyvin erilaisista luterilaisista kirkoista?  Ajattelen, että suuntaviivoja löytyy tämän päivän evankeliumitekstistä. Jeesus kysyy: ”Aiotteko tekin lähteä?” Simon Pietari vastasi hänelle: ”Herra, kenen luo me menisimme? 

Niin, mihin me voisimme edes mennä? Meidän paikkamme on Kristuksen kirkossa. Augsburgin tunnustus linjaa, että meillä on “yksi, pyhä kirkko, joka on pysyvä ikuisesti”. Kirkko on kolmiyhteisen Jumalan kirkko ja seurakunta Kristuksen ruumis, joten se on ikuiselta olemukseltaan yksi. Kristuksen kirkko ei ole kenenkään meidän kirkkomme, vaan se on Kristuksen kirkko. Meidät on kutsuttu palvelemaan Kristuksen kirkossa. Erilaisissa ekumeenisissa kokouksissa sanon usein, että kun me käymme rukoukseen, riippumatta erilaisista teologisista painotuksistamme, me kaikki käännymme samaan suuntaan, me käännymme Kristuksen puoleen. Meillä ei ole mitään omaa, jolla voisimme kiillottaa uskonnollista kilpeämme. Meillä on vain Kristus.

Ajattelen, että sitoutuminen ei ole ensisijaisesti sitoutumista rakenteisiin, hallintoon tai edes omiin teologisiin painotuksiimme. Se on sitoutumista Kristukseen. Kun keräännymme Jeesuksen ympärille, huomaamme, että mitä lähemmäksi kuljemme Jeesusta, sitä lähempänä olemme myös toisiamme. Yhteys ei synny siitä, että olemme kaikesta samaa mieltä, vaan siitä, että olemme saman Herran omia.

Luterilaiseen ymmärrykseen liittyy myös se, että kirkollinen järjestys tai jumalanpalvelusmenojen erilaisuus ei loukkaa kristikunnan ykseyttä. Voi olla, että meillä on erilaisia tapoja elää jumalanpalveluselämäämme, mutta meitä yhdistää Kristus.

Rakkaat kristityt, olemme eläneet kirkkoina hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa ja erilaisissa kulttuureissa. Silti meitä yhdistää sama evankeliumi, sama kaste ja sama Herra. Ajattelen, että juuri siksi tällaiset kohtaamiset ovat arvokkaita. Ne muistuttavat meitä siitä, että kirkko on aina enemmän kuin kansalliset rajat, enemmän kuin kielet ja enemmän kuin omat paikalliset kokemuksemme. Ehkä sitoutumisen suurin merkki ei lopulta olekaan se, kuinka vakaasti puolustamme omia näkemyksiämme, vaan se, että pysymme Kristuksen seuraajina ja kuinka kärsivällisesti kuljemme yhdessä niiden kanssa, jotka näkevät asiat hieman eri tavalla.

Kun Luther aloitti reformaation, hän halusi palata Jumalan sanan yksinkertaisuuteen ja hän kaipasi syvempää hengellistä elämää. Hänen mukaansa se löytyy siitä, että palaamme evankeliumin alkulähteelle, ydinsanomaan. Tänään monet kirkot kamppailevat vähenevien resurssien ja tyhjenevien kirkkosalien äärellä. Kysynkin, olisiko nyt uuden reformaation aika. Olisiko meidän rohkeasti astuttava ulos omista poteroistamme, jätettävä Lutherinkin kavahtamaa kirkkopolitiikkaa vähemmälle ja palattava evankeliumin, ilosanoman, pelastuksen voimallisen sanoman äärelle?

Rakkaat ystävät, tämän päivän evankeliumissa monet lähtivät pois Jeesuksen luota, mutta Pietari jäi. Hän jäi, ei siksi että kaikki olisi ollut helppoa tai ymmärrettävää, vaan siksi että hän oli tunnistanut Kristuksessa elämän lähteen. Jeesuksen sanat ovat meille henki ja elämä. Sama kutsu kuuluu meille tänään. Kun maailma muuttuu, kun kirkot muuttuvat ja kun me itse muutumme, Kristus pysyy samana. Hän on sama eilen, tänään ja huomenna. Siksi mekin saamme, Lutherin tavoin, yhä uudelleen palata lähteelle, Jumalan sanan, armon ja sakramenttien äärelle. Siellä uskomme uudistuu, siellä kirkko löytää tehtävänsä ja siellä me löydämme toisemme veljinä ja sisarina Kristuksessa.

Aamen.

Piispa Mari Parkkinen