Jeesus sanoi:”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Ja jos puhun totta, miksi ette usko minua? Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.”Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: ”Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?” Jeesus vastasi: ”Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.”Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: ’Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.’ Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?”Jeesus vastasi: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi.”Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – minä olin.” Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä. (Joh. 8:46-59)

Vajaat kaksi vuotta sitten, heinäkuussa 2013, kävelin Laatokan Petäjäsaaressa. Hetkeä aikaisemmin oli yhdessä rantasalmelaisten ja nilsiäläisten kanssa siunattu muistolehto sankarivainajien muistoksi ja kunniaksi. Nousin kalliolle, tosin oikeastaan melkein koko saari on kalliota. Ihmettelin, kuinka yhä edelleen, lähes 75 vuotta Petäjäsaaren taisteluiden jälkeen, miltei joka askeleella jalan alla on kranaattien ja muiden ammusten sirpaleita. Miten täällä ylipäänsä kukaan pystyi säilymään hengissä ja puolustautumaan?

Venäläisten ilmoituksen mukaan Koirinojan lahden saariin kohdistunut tykistöammunta oli sodan suurin, 1700 kranaattia hehtaaria kohti. Se merkitsee, että Petäjäsaareen on pudonnut kranaatti joka toiselle tai kolmannelle neliömetrille. Lentokoneista saariin pudotettiin yli 90 tonnia pommeja. Lähes päivälleen 75 vuotta sitten, maaliskuun kuudentena päivänä 1940 tätä reilun kilometrin mittaista, kapeaa saarta vastaan hyökkäsi 94 pommikonetta, 34 hävittäjää, 111 tykkiä, 81 kranaatinheitintä, 70 panssarivaunua ja 7000 miestä.

Katselin karua saarta ja löytämiäni muutamia pieniä konekivääri- ja pikakivääripesäkkeitä. Kovin vaatimattomilta ne näyttivät. Luonto oli myös tehnyt tehtävänsä, sammal oli peittänyt kallion pintaa ja puusto kasvanut. Mietin niitä rantasalmelaisia ja nilsiäläisiä miehiä, jotka täällä Petäjäsaaressa taistelivat elämästään. Samalla he puolustivat isänmaamme vapautta ja itsenäisyyttä. Tuon yhden päivän taisteluissa 46 Rantasalmen miestä menetti henkensä. Menetys oli suurin yhtenä päivänä yhtä paikkakuntaa kohdannut tappio talvisodassa. Kaikkiaan kahdeksassa tunnissa kaatui 117 miestä, pääosin Etelä-Savon ja Pohjois-Savon kunnista. Tätä pohtiessani pala nousi kurkkuuni. Olin hiljaa paikoillani, tunsin syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta.

Jeesus sanoo päivän evankeliumitekstissä: ”Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Petäjäsaaressa kaatuneet näkivät kuoleman, kuten muut yli 27 000 talvisodassa kuollutta sotilasta ja siviiliä. Silti tässä Jeesuksen sanassa on meille vahva lohdun ja tulevaisuudenuskon viesti. Sitä se oli myös monille Petäjäsaaren taistelijoille. Sitä se oli monille sodassa kaatuneiden omaisille. Se on viesti Jumalan sanan lupauksesta ja iankaikkisen elämän toivosta.

”Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Mitä on Jumalan sanasta ”kiinni pitäminen”? Siinä on monta ulottuvuutta. Se on sanan tottelemista ja seuraamista. Se on sanassa kiinni riippumista, heikollakin uskolla, mutta sanaan luottaen.

Jumalan sanasta kiinni pitämistä me tarvitsemme erityisesti vaikeina murrosaikoina, on sitten kyse yksityisen ihmisen tai kansakunnan vaikeista vaiheista. Talvisodan raskaina aikoina kansamme halusi turvautua siihen Jumalaan, joka ilmoittaa itsensä Raamatussa, Jumalan sanassa. Tähän kansaa myös kehotettiin. Muun muassa Viipurin hiippakunnan tuomiokapituli ohjeisti pappeja kiertokirjeessään 16.3.1940, muutama päivä rauhanteon jälkeen: ”Rakkaat virkaveljet, kootkaa yhteen seurakuntanne jäsenet yhteisiin Jumalan sanan tutkimistilaisuuksiin ja rukouskokouksiin, muistaen, että siellä, missä näin tehdään, on Jumala todella läsnä seurakuntansa keskellä.”

Ihminen ei voi turvautua Jumalaan ilman Hänen sanaansa. Usko ilman sitä on ideologiaa, yritystä selittää todellisuutta ja tulevaisuutta pelkästään omien havaintojen ja kokemusten kautta. Jumalasta voidaan kyllä sanoa sitä ja tätä, mutta tärkein jää puuttumaan. Tälle Jumalalle ei voi puhua, häneen ei voi turvautua, hän ei anna pohjaa elämälle, ei rauhaa eikä voimaa. Hän on itse tehty Jumala, heikko ja voimaton. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain omien ajatustemme käsityksiä Jumalasta, mutta emme löydä elävää Jumalaa. Emme löydä Jumalaa, joka on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, isiemme Jumala, historian Jumala, ilmoituksen Jumala, joka lähetti ainoan Poikansa pelastukseksemme. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain mielikuvia Jumalasta, mutta emme voi jättäytyä hänen varaansa, turvautua häneen. Siksi on tärkeää pitää kiinni Jumalan sanasta.

Kuitenkaan Jeesuksen sanojen pääpaino ei ole siinä, mitä me teemme. Keskeisin Jeesuksen sanoissa on lupaus. Olennaisinta ei siis ole meidän tekomme ja uskonnollisuutemme, vaan sanan kautta Jumalan voimaan kiinni pääseminen. Tätä tarkoittaa Jeesuksen lupaus: ”Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Toki Abraham kuoli, Petäjäsaaren taistelijat kuolivat, me kuolemme. Mutta kaiken tämän ajallisen kuoleman, kärsimyksen ja katoavaisuuden keskellä meille jää toivo iankaikkisesta elämästä Jumalan luona.

Petäjäsaaressa 6.3.1940 taistelleiden viimeisten sotilaiden joukossa oli alikersantti Kauko Pentikäinen Nilsiästä. Hän oli vaimoni Marian setä, siis appeni veli. Hänen ystävänsä Hannes Pitkänen on kertonut Kauko Pentikäisen kuolemasta kirjeessään Martta Pentikäiselle, joka oli tiedustellut veljensä viime vaiheista: ”Oli 6 päivä alkamassa olimme Petäjäsaaressa. Kello kuuten tienossa aamulla alotti ryssä hirvittävän tykki tulen jota kesti yhtä mittaa kello 12 saakka päivällä. Sitte se alko hyökätä. Me pitimme puoliamme aina kello 16 saakka. Mutta sitten täyty meitän jättää saari surullisin seurauksin. Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme. Salmi oli 1800 m leveä ja kirkas päivä ja tuli hirvittävä. Veljenne ei pelännyt kuolemaa hän sano että se on niin sallittu jos sekin osaksi tulee. Jätettyämme saaren meitän ryhmästämme kaatu useita. Teitän veljenne kaatu myös noin 100 metriä rannasta.”

Äärimmäisen hädän ja epätoivon keskellä taistelleille ei jäänyt muuta kuin luottamus Jumalaan, vaikka välillä tuntui, että Jumalakin oli heidät unohtanut. Hannes Pitkäsen kirjeessä se tulee esille yksinkertaisen koruttomasti: ”Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. … Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme.” Inhimillisen epätoivon keskellä jäi vain toivo Jumalasta ja elämästä hänen luonaan taivaassa. Siinä on meille tämän päivän ihmisille vahva esimerkki.

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään me muistamme ja kunnioitamme talvisodassa kaatuneita. Mielessämme ovat varsinkin ne, jotka kuolivat Petäjäsaaren ja muiden Koirinojan lahden saarien taisteluissa. Täällä Rantasalmella koettiin erityisen suuri menetys. Tuskin täällä on ollut kotia tai sukua, jota Petäjäsaaren tapahtumat eivät olisi tavalla tai toisella koskettaneet.

Tänään emme katso vain taaksepäin historiaan. Kuulemme evankeliumin lupauksen, joka kantaa meitä yksilöinä ja koko kansana. Jumalan sana kestää ja pysyy. Sen keskeinen sanoma kiteytyy Jeesuksen sanoihin: ”Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Siinä se on, lupaus ikuisesta elämästä. Pahalla, kuolemalla tai kärsimyksellä ei ole viimeistä sanaa. Viimeinen sana on kaikkivaltiaalla Jumalalla, joka on pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa voittanut kaiken pahan, synnin ja kuoleman vallan. Siksi meille jää vahva toivo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä.