Parikkalan kirkko

Luukkaan evankeliumi 11:5-13

Jeesus sanoo: 
    ”Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ’Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.’ Toinen vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.’ Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee. 
    Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” 

Rakkaat ystävät, on hienoa saada viettää yhteistä jumalanpalvelusta tässä kauniissa Parikkalan kirkossa. Tämä kirkko on rakennettu rukiin, rahan ja useiden kirvesmiesten voimin. Rakennusmestari Matti Salonen lupasi rakentaa sekä kirkon että tapulin neljässä kuukaudessa. Saloselle maksettiin 20 tynnyriä ruista, 200 ruplaa paperirahaa ja kirvesmiehiä luvattiin 28. Lisäksi kaikki 17 vuotta täyttäneet velvoitettiin tekemään vuorollaan kolme työpäivää rakennuksella. Rakennustyö alkoi syyskuun alussa 1813. Mutta niin siinä kävi, että kirkko ei valmistunut luvatussa neljässä kuukaudessa, mutta täällä voitiin kuitenkin pitää väliaikaisesti jumalanpalveluksia vuodesta 1817 alkaen. Valmista tuli vasta parinkymmenen vuoden päästä. Ja hieno tuli.  

Sukupolvet ennen meitä ovat saaneet astua noista kirkon ovista sisään tähän omaan kauniiseen kotikirkkoonsa. Moni on huokaillut elämän iloja ja suruja näissä penkeissä. Täällä on iloittu kastemaljan äärellä uutta elämän alkua, toivotettu siunausta elämän matkalle konfirmoiduille nuorille ja täältä on saateltu rakkaita myös viimeiselle matkalle. Ehkä sydämellä on kannettu ihan arkisiakin asioita, pyydetty hyviä säitä toukotöihin tai apua taloudelliseen ahdinkoon. Tähän kirkkosaliin liittyy koko ihmiselämä. Tänään me saamme liittyä tuohon pitkään sukupolvien ketjuun. Tänään on rukoussunnuntai. Rukous on sydämen puhetta Jumalalle. Millaisia asioita sinä kannat tänään sydämelläsi rukouksessa Jumalan kasvojen eteen? 

Rukous on suomalaisille yleisin tapa harjoittaa uskonnollisuutta ja puolet suomalaisista rukoilee ainakin kerran vuodessa ja joka kuudes suomalainen rukoilee päivittäin. Rukoilemaan opitaan selvästi jo lapsena, ja lapsena rukoilemaan oppineet rukoilevat todennäköisimmin myös aikuisina. Moni teistäkin saattaa muistaa sen tutun Levolle lasken luojani -rukouksen.  

Jokaisella meillä on oma rukouksen kieli. Rukouksen ilmaisukeinot voivat olla hyvin moninaiset. Joku rukoilee laulamalla virsiä, toinen rukoilee lukemalla tuttuja yhteisiä rukouksia, joku ehkä huokaisee vain, että kyl siä tiiät. Rukous koetaan selviytymiskeinona vaikeissa elämäntilanteissa. On joku, jolle saa purkaa sydäntään. Rukous antaa voimaa ja toivoa. 

Meidän kristilliseen traditioomme kuuluu monia erilaisia rukouksen muotoja. Meidän suomalaisten keskuudessa yleisin rukouksen muoto on sanaton rukous. Ehkä ei mitenkään yllättävää maassa, jossa ei juuri turhia puhuta. Kaksi viidestä ilmoitti rukoilevansa sanattomia rukouksia osana omaa hartauselämäänsä.  

Mutta meillä on myös yhteisiä rukouksia, esimerkiksi Isä meidän -rukous, jonka saamme tänäänkin rukoilla yhdessä. Rukous yhdistää ihmisiä. Erityisen usein olen huomannut tämän erilaisissa ekumeenisissa yhteyksissä tai tilanteissa, jotka ovat jotenkin jänniteisiä. Yhdessä rukoilu asettaa ihmisen Jumalan kasvojen eteen kasvot Jumalaan päin, eikä toisiaan vastakkain. Rukous asettaa ihmisen ihmisen paikalle.   

Tämän päivän evankeliumi on osa kokonaisuutta, jossa opetuslapset pyytävät Jeesusta opettamaan heille, miten rukoillaan. Ennen tänään käsillä olevaa kohtaa Jeesus opettaa opetuslapsille tutun Isä meidän -rukouksen. Opetuskokonaisuus jatkuu yössä leipää pyytävästä ystävästä ja hellittämättömästä rukoilusta.  

Tiedätkö mitä on mankuaminen? Kun itse kuulen sanan mankuminen, tulee väistämättä mieleen omien lapsieni lapsuusaika. Mankuaminen ottaa korvaan ja lopulta hermoonkin. Mankuminen on jatkuvaa kinuamista, sivistyssanakirjan mukaan se on jatkuvaa inttämistä marisevalla äänellä. Ja kieltämättä Jeesuksen näkemys rukouksesta viittaa vahvasti mankuamiseen. Pyytäkää hellittämättä. 

Tuossa Raamatun kohdassa käytetään sanaa, jonka voi kääntää periksiantamattomaksi, häpeämättömäksi tai röyhkeäksi. Ja Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan tällä tavoin, periksiantamattomasti ja jopa röyhkeästi. 

Rukous oli tärkeä myös Martti Lutherille. Hän opetti, että rukouselämään on hyvä liittää Isä meidän -rukous, uskontunnustus ja kymmenenkäskyä. Niihin sisältyy kristillinen oppimme. Luther sanoo Isossa Katekismuksessaan: Kaikkien ihmisten elämässä näet pätee tämä totuus: vaikka olemmekin alkaneet uskoa, ei kukaan meistä silti pysty pitämään kymmentä käskyä täydellisesti, kun vielä Perkele, maailma ja oma lihammekin panevat kaikin voimin vastaan. Sen vuoksi onkin mitä tärkeintä, että emme päästä Jumalaa hetkeksikään rauhaan, vaan huudamme ja rukoilemme, että hän antaisi meille pysyvän ja kasvavan uskon sekä voiman täyttää kymmentä käskyä.” Lutherkin näyttää siis suosittelevan, että rukoilemme herkeämättä emmekä päästä Jumalaa rauhaan. 

Mutta monesti olen myös kuullut kysymyksen, miksi Jumala ei sitten vastaa? Kannattaako edes rukoilla? Kuka sen kuulisi? Joskus tuntuu, että Jumalalla on taivaan portilla postilaatikko, jonka päällä lukee: Rukouksia, joihin Jumala ei ole vastannut. Ja kun me emme jaksa itse rukoilla, Pyhä Henki rukoilee meidän puolestamme. Paavali opettaa, että uskovassa asuva Pyhä Henki rukoilee hänen puolestaan sanattomin huokauksin (Room. 8:26), ja että Jeesus rukoilee meidän puolestamme Isän oikealla puolella taivaassa (Room. 8:34). Meillä on siis väkevät esirukoilijat silloinkin, kun emme itse jaksa rukoilla. 

Jeesus itse on antanut meille käskyn rukoilla. Siksi me rukoilemme. Lutherin mielestä on rukoiltava siten, että voi olla varma siitä, että Jumala on kuullut rukouksen. Ehkä tämä on sitä röyhkeää rukousta. Lutherin käsityksen mukaan vakuuttuneisuus liittyy Kristuksen läsnäoloon rukouksessa, koska sanassa Hän on luvannut olla läsnä ja siihen sanaan meillä on lupa luottaa. Joskus röyhkeästikin. Kun me sydämessämme luotamme Kristuksen lupaukseen, silloin myös meidän mielemme vakuuttuu Jumalan lupauksesta.  

Vaikka Jeesus opettaa, että pitää pyytää hellittämättä, niin rukous on ennen kaikkea olemista. Rukous on sydämen yhteyttä Jumalaan. Rukous on Jumalan läsnäolossa viipyilyä. Jos katsomme vielä uudestaan tuota tämän päivän evankeliumitekstiä, niin huomaamme, että itseasiassa kaiken takana on rakkaus. Yöllä ystävä nousee sängystään antamaan pyytäjälle leipää, vaikka ei jaksaisi, koska hän rakastaa ystäväänsä. Jeesus kehottaa pyytämään ja vertaa Jumalaa isään, joka antaa lapsille mitä nämä pyytävät. Jumala antaa lahjojaan yltäkylläisesti koska hän rakastaa lapsiaan. Ja tänäänkin me saamme luottavaisin mielin tuoda sydämemme rukoukset Jeesuksen käsivarsille.  

 

Piispa Mari Parkkinen