Kirkon 200-vuotisjuhlamessu

Jeesus sanoi:     ”Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua ’Lääkäri, paranna itsesi!’ ja sanotte: ’Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.’” Ja hän jatkoi: ”Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.”     Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, joutuivat raivon valtaan. He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas; kaupunki näet oli rakennettu vuorelle. Mutta Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa. (Luuk. 4:23-30).

Parikkalan kirkon rakentaminen 200 vuotta sitten ei tapahtunut hetkessä. Edellinen kirkko oli tuhoutunut tulipalossa keväällä 1808. Suomen sota, erimielisyydet kirkon paikasta ja varojen puute johtivat siihen, että kirkko valmistui hitaasti. Jumalanpalveluksia kirkossa sentään voitiin pitää jo muutaman vuoden kuluttua rakentamisen alkamisesta, siis parisataa vuotta sitten. Sisustus- ja viimeistelytöitä tehtiin pitkin 1820- ja 1830-lukua. Kirkon vihkiminen tapahtui vasta syyskuussa 1840.

Kirkon rakentaminen oli parikkalalaisille voimia vaatinut ponnistus. Se osoitti, mikä merkitys seurakunnalla oli ihmisille. Oma kirkko oli vahva osoitus paikallisyhteisön merkittävyydestä. Sitä se on yhä edelleen. Kaksisataa vuotta vanha kirkko on muistutus historiasta ja menneistä sukupolvista. Samanaikaisesti se on merkki kristinuskon ja seurakunnan vaikutuksesta tälle seudulle ja täällä asuneille ihmisille ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Tämän juhlapäivän evankeliumissa on tärkeä yksilöstä yhteisöön avautuva näköala. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että hengelliset ja uskonnolliset ratkaisut ovat yksilön omia asioita. Uskonto on yksityisasia, hoetaan yleisesti. Tietyssä mielessä näin toki on. Jokaisen on itse ratkaistava suhteensa Jumalaan, usko on aina yksityisen ihmisen ja Jumalan välinen henkilökohtainen suhde.

Kuitenkin evankeliumien mukaan Jeesus itkee kansojen tai kaupunkien kohtaloa. Jeesus itkee Jerusalemin sokeutta, valittaa Korasinin ja Betsaidan sekä myös Kapernaumin katumattomuutta. Tämän päivän evankeliumissa Jeesuksen kotikaupunki Nasaret hylkää hänet ja on vähällä jopa surmata hänet. Myös lähetyskäskyssä puhutaan kokonaisista kansoista. ”Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.”

Kristillisellä uskolla on siis vaikutuksensa yksilöiden lisäksi laajemman yhteisön ja koko kansakunnan elämään. Erityisesti näin reformaation 500-vuotismerkkivuonna ja Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna on syytä muistaa, miten monella tavalla kirkko on vaikuttanut suomalaisuuteen ja arvopohjaamme. Mistä ovat peräisin toisen ihmisen arvon tunnustaminen, elämän ja toisen omaisuuden kunnioittaminen, rehellisyyden vaatimus kaikessa kanssakäymisessä, totuudellisuus puheissa jne.? Mistä on peräisin näkemys siitä, että yhteiskunnan on huolehdittava kaikista jäsenistään, pyrittävä rauhaan muiden ihmisryhmien ja kansakuntien kanssa, jätettävä tämä maailma tuleville polville yhtä hyvänä kuin olemme sen saaneet?

Näitä arvoja ja tällaista elämäntapaa kristillinen kirkko on vuosisatojen ajan juurruttanut kansaamme. Nyt niitä pyritään järkyttämään, kuten jälleen olemme kuluneella viikolla havainneet niin Barcelonassa kuin Turussa. Myös rauhallisessa Suomessa turvallinen elämänmeno on rikkoutunut, kun väkivalta on vienyt ihmishenkiä ja haavoittanut monia. Emme saa antaa pahalle periksi. Vihaan ei pidä vastata vihalla. Vastakkainasettelulle ei pidä antaa tilaa. Päinvastoin nyt on aika arvostaa ja puolustaa omia arvojamme; elämän koskemattomuutta, toisen loukkaamattomuutta ja jokaisen ihmisarvoa. Nyt on aika elää arvojamme todeksi.

Niin kauan kuin nämä arvot saavat ohjata kansamme elämää, meidän on turvallista ja hyvä elää Suomessa. Ja toisaalta mitä enemmän luovumme isiemme ja äitiemme uskosta ja sen arvomaailmasta, sitä huonompaa tulevaisuutta kohti kuljemme. Nasaretin tapahtumat ovat tästä meille varoittavana esimerkkinä. Kristuksen hylkäävä kansa nousee itse elämää ja sen antajaa vastaan. Sellaisella yhteisöllä ei ole tulevaisuutta.

Parikkalan seurakunnan juhlapäivän evankeliumi nostaa esille etsikkoajan näkökulman, niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Mikä oli seuraus nasaretilaisten tavasta kohdella Jeesusta? Luukas kirjoittaa, että ”Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa”. Etsikon aika meni heiltä ohi ilman, että he pelastuivat. Jeesus lähti pois, kun he eivät ottaneet häntä vastaan. Hän ei enää palannut kotikaupunkiinsa.

Etsikkoajassa on kyse eräänlaisesta etsintäkuulutuksesta. Lehdistä voi toisinaan lukea, kuinka joitakin rikollisia on etsintäkuulutettu. Heitä etsitään tuolloin tehostetusti, heidät halutaan löytää. Etsikkoajan ja etsintäkuulutuksen ero tosin on siinä, että etsintäkuulutus julistetaan, että rikollinen voitaisiin vangita, tuomita ja siirtää vankilaan. Kun Jumala etsii ja antaa etsikkoajan, hän ei etsi tuomitakseen ja rangaistakseen, vaan armahtaakseen. Kyseessä on toisenlainen etsintäkuulutus: omistaja etsii kadonnutta omaisuuttaan ja on iloinen löytäessään sen.

Vanhassa Kristinopissamme etsikkoaika määritellään ajaksi, jolloin Jumala erityisesti vetää ihmistä puoleensa. Jobin kirjan pohjalta on päätelty, että tällaisia aikoja annetaan ihmiselle enintään kahdesta kolmeen kertaa elämän aikana. Aika usein tämä tuntuukin pitävän yhtä elävien esimerkkien kanssa. Siksi etsikkoaika, Jumalan etsintäkuulutus, on harvinainen, ainutlaatuinen ja arvokas aika elämässä. Sitä ei kannata hukata. Etsikkoaika on mahdollisuus tarttua kiinni Jumalan hyvyyteen, ristillä näkyvään Jumalan rakkauteen. Jumala etsii ja antaa etsikkoajan armahtaakseen.

Tämän sunnuntain evankeliumin äärellä joudumme kysymään: Miten me suhtaudumme etsikkoaikaamme? Olemmeko me niitä, jotka Nasaretin asukkaiden tavoin yksityisinä ihmisinä ja kansana hylkäämme Vapahtajamme? Vieläkö kuulemme hänen kutsunsa? Kerran kutsu loppuu ja Jeesus lähtee pois. Näin kävi Nasaretin asukkaille ja koko Juudan kansalle. Jeesus otti esimerkkejä menneiltä ajoilta. Hän kertoi pakanoista, jotka taipuivat Jumalan sanan alle samalla kun Israel hylkäsi sen. Sarpatin leski ja syyrialainen Naaman saivat kokea Jumalan armon ihmeitä samalla kun valitun kansan jäsenet jäivät niistä osattomiksi. Jeesus tahtoi sanoa: Jumalan hylkääminen tuo tullessaan tuomion. Jumalan kutsun kuuleminen ja vastaanottaminen pelastaa.

Hyvät seurakuntalaiset. Parikkalan kirkko on ollut kahden vuosisadan ajan keskeinen maamerkki. Tänään on syytä olla kiitollinen niille, jotka ovat tämän kirkon rakentaneet ja pitäneet sen kunnossa. Kirkko on rakennettu ja sitä korjattu, jotta se voisi edelleen täyttää sen tehtävän, johon se on tarkoitettu. Nyt on tämän sukupolven tehtävä pitää rakennus kunnossa, jotta se säilyisi edelleen, tuleville sukupolville.

Kahdensadan vuoden ajan jo pelkällä olemassaolollaan tämä kirkko on julistanut jykevästi ja lujasti Raamatun sanomaa armahtavasta Jumalasta. Tämän sunnuntain evankeliumi vie meidät yksilöinä ja yhteisönä vakavien kysymysten eteen. Jumalan kansan historia osoittaa, että elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt erityisesti joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen estävät usein näissä tilanteissa kuulemasta Jumalan ääntä ja hänen kutsuaan. Tänään meitä muistutetaan Jumalan kutsusta yhteyteensä. Samalla meitä rohkaistaan, että saamme kaikissa elämän vaiheissa niin yksilöinä kuin yhteisönä luottaa Jumalan läsnäoloon. Hän antaa meille turvan ja toivon. Tätä evankeliumin sanomaa Parikkalan kirkko olemassaolollaan välittää ja tämän evankeliumin julistamista varten tämä kirkko on.