Jeesus sanoi opetuslapsilleen:”Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: ’Käy pöytään, saat heti ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.’ Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’” (Luuk. 17:7-10)

Tämän sunnuntain evankeliumiteksti kuulostaa meidän korvissamme oudolta. Yksi pappi aloittikin saarnansa tästä tekstistä sanomalla, että ”Luukas kertoo Jeesuksen puhuneen vertauksessaan sellaista kieltä, että työmarkkinaneuvotteluissa niillä saataisiin tämän päivän Suomessa aikaan saman tien yleislakko”. Toinen puolestaan pohti, että ”jokin tässä vertauksessa niin sanotusti tökkii.” Kolmas totesi, että ”Jeesuksen vertaus palvelijasta ja isännästä on aika synkkää puhetta, puhdasta komentotaloutta ja herrakulttuuria. … Onko tämä mikään evankeliumi, ilosanoma?”

Mistä Jeesuksen vertauksessa on kyse? Ensinnä on hyvä huomata, että Jeesuksen vertausta arvottomista palvelijoista ei ole tarkoitettu työelämän pelisäännöiksi, neuvoksi työehtosopimusneuvotteluihin tai arkielämän käyttäytymisohjeiksi. Jeesus ei ole työsuhdekonsultti tai hyvän käytöksen opettaja. Vertauksen ydin on muualla. Siinä on kaksi tärkeää asiaa.

Ensimmäinen asian jokainen ihminen ymmärtää luonnostaan. Se on tämä: ihmisellä on velvollisuuksia toisia kohtaan. Emme ole olemassa itseämme varten, vaan toisiamme varten. Jokainen meistä on palvelija. Jokaisen pitää kysyä itseltään: olenko minä muita varten vai käytänkö minä muita omaksi hyväkseni?

Periaatteessa tämä oppi on selvä ja ymmärrettävä. Jos me ajattelisimme enemmän muita ihmisiä ja vähemmän omaa etuamme, elämä muuttuisi sovinnollisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Mutta maailma näyttäytyy toisenlaisena. Näemme itsekkyydestä, rakkaudettomuudesta ja väkivallasta kärsivän maailman. Ihminen tarvitsee tätä muistutusta: sinä olet olemassa muita varten.

Viime viikolla Juvan piispantarkastuksessa maaseutuyrittäjä totesi oppineensa yhden asian: ”Yksin ei kukkaa seleviä.” Tarvitsemme toisiamme. Meillä on velvollisuuksia toisia kohtaan. ”Yksin ei kukkaa seleviä.”

Yksi tapa olla muita varten on Yhteisvastuukeräys. Tänä vuonna keräys tukee vähävaraisia, yksinäisiä ja eri syistä elämässään vaikeaan tilanteeseen joutuneita ihmisiä Suurella Sydämellä -vapaaehtoistoiminnan kautta. Köyhyys on totta Suomessakin. Tilastokeskuksen mukaan lähes 700 000 suomalaista elää köyhyysrajan alapuolella. Usein rahaa ruokaan tai vaatteisiin ei ole riittävästi. Pahiten köyhyys koettelee yhden huoltajan lapsiperheitä ja työelämän ulkopuolelle jääneitä, pitkään perusturvan varassa eläneitä yksinäisiä ihmisiä. Monin paikoin apua pyydetään enemmän kuin sitä pystytään antamaan. Ammattiauttajien rinnalle tarvitaan jatkossa yhä enemmän vapaaehtoisia, jotta hädässä olevien avunpyyntöihin pystytään vastaamaan. Suurella Sydämellä saattaa yhteen avun tarvitsijat ja auttajat.

Ulkomaisena keräyskohteena on Haiti, missä autetaan lapsia kouluun. Yhteisvastuun tuella Haitiin rakennetaan tulevina vuosina uusia kouluja, joihin köyhimpienkin perheiden lapsilla on mahdollisuus päästä opiskelemaan. Ilman koulutusta toivoa paremmasta ei juuri ole. Koulut on suunniteltu kestämään maanjäristyksiä ja hirmumyrskyjä. Koulujen rakentamisen ohella Haitissa kehitetään koulujen hallintoa ja opetuksen laatua.

Jeesuksen vertauksen ensimmäinen sanoma on siis tämä: sinä olet palvelija. Eikö meidän velvollisuutemme ole auttaa? Me emme ole itseämme varten, vaan toisiamme varten. ”Yksin ei kukkaa seleviä.” Sitä varten on Yhteisvastuukeräys.

Mutta Jeesuksen vertaus sisältää toisenkin sanoman. Vertauksen avulla Jeesus kertoo Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Jeesus kuvaa realistisesti aikansa palvelijan asemaa. Palvelijasta käytetään kreikan sanaa ”doulos”, joka merkitsee orjaa. Kyseessä ei ole kahden tasavertaisen ihmisen suhde. Isäntä on isäntä, eikä hän ole tasa-arvoinen palvelijansa kanssa.

Ihmisen luontainen taipumus on kysellä itseltään, milloin minä olen riittävän hyvä ihminen kelvatakseni itselleni, toisille ja Jumalalle. Maallisessa elämässä, työssä ja opiskelussa pitääkin ponnistella ja tehdä parhaansa. Mutta Jumalan edessä pätevät toisenlaiset lait.

Jumalalle arvokkaaksi ihmiseksi ei tulla niin, että yritetään olla uskonnollisesti parempia ihmisiä, ei niin että ponnistellaan kohti aina vain hurskaampaa elämää, ei edes toisia palvelemalla. Jumalalle arvokkaaksi ihmiseksi tullaan siten, että Jumala alkaa pitää meitä arvokkaana ja rakkaana. Arvokkaaksi tullaan siis ilman ansioita. Tätä merkitsee armo.

Nykyään kuulee yhä useammin opetettavan, jopa kristillisenä oppina, että Jumala hyväksyy meidät juuri sellaisena kuin olemme. Kuitenkin asia on aivan päinvastainen. Koska olen oma itseni, tarvitsen armoa. En voi syntieni tähden kestää pyhän Jumalan edessä. Tarvitsen Kristusta, joka on sovittanut syntini. Tarvitsen armoa, joka maksoi Jumalalle kaiken ja kalleimman, hänen ainoan Poikansa hengen. Tästä armosta olen riippuvainen. Sen perusteella Jumala hyväksyy meidät. Tämän armon tähden me olemme arvokkaita.

Jeesuksen vertauksessa Jumala on isäntä ja me olemme palvelijoita. Kun Jeesus sanoo, että me olemme "arvottomia palvelijoita", silloin hän haluaa sanoa, että me kaikki olemme täydellisesti riippuvaisia Jumalan armosta, hyvyydestä ja rakkaudesta. Armo on ansaittu. Mutta se ei ole meidän ansaitsemaa, vaan Kristus ansaitsi armon meille. Pelastumme tekojen kautta, emme kuitenkaan omien tekojemme, vaan Kristuksen pelastusteon kautta.

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään vihitään Kristuksen kirkon palvelukseen kuusi pappia. Teille, Eerika, Elise, Tapio, Aki, Helena ja Kristian, tämän sunnuntain evankeliumitekstissä on erityinen sanoma. Jeesuksen vertaus on kuin kuvausta papin tehtävästä ja asemasta. Pappisvirka on palvelijan tehtävä. Pappien, jos keiden, osa on sanoa: ”Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.”

”Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” Näin monet Raamatussa esiintyvät Jumalan palvelijat joutuivat kokemaan. Tuomarien kirjassa Gideon kamppailee tehtävänsä kanssa. Aivan mahdottomaksi itsensä tuntevalle Jumala sanoo: ”Käytä sitä voimaa, joka sinussa on.” (Tuom. 6:13-16). Jesaja joutui suorastaan vaikeroimaan kutsumuksensa edessä: ”Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet …” (Jes. 6). Tehtävänsä äärellä Jeremia tunsi mahdottomuutensa: ”Voi Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!” (Jer. 1:6). Kuitenkin juuri tällaisia ihmisiä Jumala kutsui palvelukseensa.

Pappi on Jumalan palvelija tai sananmukaisesti evankeliumitekstin sana käännettynä ”Jumalan orja”. Pappi ei ole itseään varten, vaan Jumalaa ja ihmisiä varten. Siitä evankeliumiteksti selvin sanoin puhuu teille tänään papiksi vihittäville. Jumala sekä antaa kaiken että myös vaatii kaiken.

Pappi on palvelija, Jumalan orja, sanan myönteisessä merkityksessä. Isäntä ottaa palvelijastaan täyden vastuun. Jumalan työssä ollaan ”talon ruoissa”. Pappi saa elää siitä samasta armosta, jota hän muille julistaa ja opettaa. Jo se on Jumalan armoa, että hän on kutsunut teidät kirkkonsa palvelukseen ja käyttää teitä työssään. Häneltä olette saaneet kaikki luonnonlahjat ja armolahjat, joiden avulla voitte hoitaa pappisvirkaa. Hän antaa teille myös tarvittavan voiman. Siihen hän antaa sen siunauksen, jonka tietää teidän tarvitsevan. Siksi voitte turvallisin mielin sanoa: ”Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.”