Saarna Mikkelin tuomiokirkossa

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 8

Jeesus sanoi:
”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Ja jos puhun totta, miksi ette usko minua? Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.”
Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: ”Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?” Jeesus vastasi: ”Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.”
Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: ’Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.’ Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?”
Jeesus vastasi: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi.”
Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – minä olin.” Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä. (Joh. 8:46–59)

Jumalan poika ja Abrahamin lapset kiistelevät. Tunteet kiehuvat. Ankaran väittelyn päätteeksi tunteet käyvät niin kuumina, että Jeesus yritetään kivittää. Väittelyn kiistan sisältö koskee Jeesuksen merkitystä. Väittelyn ydin on siinä, kuka on Jumalan lapsi. Kuka on hänen omansa, kuka tuntee Jumalan – väittely siitä: miten ollaan Jumalan omia ja mistä sen tunnistaa.

Tämä ei ole roastingia, toista osapuolta ei haasteta huvin vuoksi. Tässä on tosi kyseessä. Puhutaan elämän ja kuoleman totuuksista. Jeesus ei väittele siksi, että hän viihdyttäisi kuulijoitaan – eikä oikeassa olemisen halusta. Jeesus on ryhtynyt tähän kiivaaseen väittelyyn siksi, että hän ajattelee myös näiden väittelykumppaniensa parasta – ja kaikkien maailman ihmisten parasta.

Päivän psalmissa sanotaan: Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta. Silmä on sielun peili. Silmistä näemme paljon. Tai ehkä emme tarkalleen ottaen silmistä – mutta silmien ympärille muodostuvista ilmeistä ja mikroilmeistä.

Tämä herättää pohtimaan, millaisia katseita Jeesuksen ja juutalaisten välillä tämän evankeliumikohdan kuvaamassa tilanteessa vaihdetaan. Varmasti on monta vihaista, kiukkuista ja paheksuvaa katsetta.

Jeesuksen katseessa näen vakautta, rauhaa, tietämystä, jonkinlaista kiivauttakin – ja myös surua siksi, etteivät keskustelukumppanit ymmärrä hänen merkitystään.
Jonkun silmissä saattaa olla pelkoa – sitä mihin on totuttu, horjutetaan.

Meillä on nykyään monenlaisia valmiita katseita – hymiöitä – joilla kerromme tunteitamme. Minkälainen on se katse, joka meistä nousee tämän päivän evankeliumin äärellä ja mihin meidän katseemme nousevat? Mitä hymiöitä valitsisimme, jos kommentoisimme tätä evankeliumikohtaa hymiöllä?

Minun silmäni katsovat alati Herraan.

Silmien kohdistus määrää, mitä ihminen näkee. Voimme vaikuttaa siihen, miten kohdistamme katseemme. Herraan katsominen on myös lähimmäiseen katsomista.

Kun katsomme ympärillemme, saatamme nähdä, että Jeesuksen lapset kiistelevät keskenään. Vaikka Jeesuksen toive oli, että me olisimme yhtä, silti me hänen lapsensa saamme aikaan riitoja esimerkiksi siitä, kenen usko on oikeanlaista – kuka on Jeesukselle rakkain. Se ei ole mitään uutta – niin tekivät myös Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset. Yhteiseen etsintään kuuluu joskus myös se, että oikeaa tietä joudutaan etsiä kiistelyn kautta.

Tämä on minun kotikirkkoni, ihan fyysisesti, mutta myös henkisesti. Täällä minut on vihitty myös papiksi sekä piispaksi. Olen täällä kotikirkossani, Mikkelin tuomiokirkossa. Tämä kirkko on minulle rakas siksi, että minulla on tästä niin paljon muistoja.

Täällä saan olla omieni parissa. Itsekin olen ollut osana tätä työyhteisöä. Täällä katseeni voi kääntyä myös sisäänpäin – sydämeen kohti Jumalaa ja omiin muistoihin – itselleni ainutlaatuisiin hetkiin, jotka ovat rakentaneet minut kohti sitä, mitä minusta on tullut.

Ja näin on varmasti hyvin monelle teistä, jotka olette kokoontuneet tänne Mikkelin tuomiokirkkoon tänä iltana. Kun katseenne kiertää kirkossa, nousee mieleenne muistoja hetkistä, joita olette aiemmin kokeneet tässä pyhässä tilassa. Kaiken sen kanssa, mitä kukin meistä sisimmässään kantaa – kaiken sen kanssa mitä olemme – saamme nostaa katseemme Herraan. Kirkko kutsuu “nosta katseesi alati Herraan”

Päivän evankeliumissa Jeesus yrittää saada kuulijansa ymmärtämään, että Jumala tunnetaan hänen kauttaan. Jeesuksessa on tullut ilmi Jumalan kirkkaus ihmiseksi inkarnoituneena, ihmisen muodon ottaneena Jumalana.

Jeesus tuli pelastamaan koko maailman. Tähän pelastettujen joukkoon pääsee mukaan uskomalla Jeesukseen, rakastamalla Jeesusta. Pitämällä kiinni Jeesuksesta ja hänen sanastaan. Tätä mahdollisuutta ei kannata menettää siksi, että haluaa olla oikeassa, eikä siksi että pelottaa.

Elämä tässä maailmassa on hyvän ja pahan välistä taistelua. Tämän näemme ja kuulemme nykyään muuttuneessa maailmassa jatkuvasti. Toivomme, että oma maamme, oma elämämme, ei joutuisi tuon taistelun alle. Hyvän ja pahan välistä taistelua käydään jatkuvasti myös jokaisen ihmisen lähipiirissä ja jokaisen ihmisen sydämessä.

Psalmin sanat ”minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta”, kertovat syvästä luottamuksesta siihen, että Jumala päästää pahasta. Psalmin kuvaus jalan päästämisestä pois ansaloukosta on hyvin käytännöllinen. Samassa psalmissa on myös syvällisen hengellinen pyyntö: “Katso minun kärsimystäni ja vaivaani ja anna anteeksi kaikki syntini.”

Psalmirukoilija katsoo alati Herraan, koska hän luottaa Herran apuun ja varjelukseen. Hän pyytää Herralta anteeksiantoa ja suojelusta. Myös me saamme pyytää, että Jumala katsoisi meihin. Jumalan armollisen katseen alla saamme jättää hänen ristinsä juurelle syyllisyytemme, huolemme ja ikävämme.

Mari Parkkinen
Piispa