27.11.2022

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa! (Mark. 11:1-10).

 

”Pyhä, pyhä Herra Jumala Sebaoth! Täytä, oi täytä nyt kunniallas ja herraudellas tämäkin huone ja kaikkein kristinuskovaisten sydämmet sinun pyhän nimes tähden. Jumalan ja Vapahtajan Jesuksen armo olkoon kaikkein meidän kanssamme!”

Näin aloitti Savonlinnan hiippakunnan piispa Gustaf Johansson Mikkelin kaupunginkirkon vihkiäispuheensa adventtina 28.11.1897, siis lähes päivälleen 125 vuotta sitten. Päivä oli merkittävä koko kaupungille. Niin Mikkeli-lehti kuin Mikkelin Sanomatkin kirjoittivat laajasti kirkon vihkimisestä.

”Muistettava päivä on viime sunnuntai Mikkelin kaupungin historiassa, sillä silloin vihittiin toimeensa kaupungin oma kaunis ja kaikinpuolin tarkoitustaan vastaava kirkko. Kuusikymmentä viisi vuotta on kaupunki ollut olemassa eikä sillä koko tuona aikana ole ollut omituista kirkkoa, vaan on tähän asti toimeen tultu yhdessä kirkossa maaseurakunnan kanssa. Kaupungin suuretessa ja väkiluvun lisääntyessä alkoi kumminkin oman kirkon tarve olla yhä tuntuvampi, ja monien puuhien jälkeen on nyt päästy niin pitkälle, että uuden kirkkovuoden alussa uusi kirkkokin vihittiin kalliiseen tehtäväänsä. Ei siis ihme, että erikoisen harras juhlatunnelma valtasi sunnuntaina mikkeliläisten mielet. Ääriään myöten täynnä oli kirkko seurakuntalaisia, jotka hartain mielin odottivat juhlallisen toimituksen alkamista.” (Mikkelin Sanomat 30.11.1897).

Vihkiäispuheen lähtökohtana piispa Johanssonilla oli 1. Pietarin kirjeen 2. luvun jae 5: ”Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.” (Vuoden 1992 käännös). Piispa painotti jokaisen kristityn tehtävää kasvaa seurakunnassa eläviksi kiviksi, jotka yhdessä rakentavat kirkkoa. Siten voidaan saada todellinen Jumalan huoneen rakennustyö päätökseen. ”On tämä kaunis templikin valmiiksi tullut, vaikka ihmiskädet ovat sitä tehneet. On Jumalan templi varmemmin valmiiksi tuleva, jota taivasten ja maan voimat ovat rakentamassa Jumalan enkelein ja hurskasten toimesta. Ja, ystäväni, sitä varten rakennetaan templejä maan päälle, että näistä templeistä ihmiskunta valmistuisi Jumalan huoneeksi, että me niissä tekisimme työtä tämän määrän puolesta ja että me itse rakentuisimme elävinä kivinä siihen.”

Tänään iloitsemme siitä, että arkkitehti Joosef Stenbäckin suunnittelema kirkko on 125 vuoden ajan palvellut mikkeliläisiä. Muistamme heitä, jotka ovat olleet kirkkoa ”puuhaamassa”, kuten sen ajan uutisessa todettiin. Kiitollisina muistamme myös heitä kaikkia, jotka ovat vuosikymmenten aikana tätä kirkkoa hoitaneet ja kunnostaneet, täällä työskennelleet ja täällä eläneet todeksi Jumalan suuria tekoja.

Viime sotien jälkeen Mikkelistä tuli hiippakuntakaupunki, kun piispanistuin ja tuomiokapituli siirrettiin Viipurista Mikkeliin. Näin Mikkelin kaupunkiseurakunnan kirkosta tuli tuomiokirkko. Piispankirkkona sillä on ainutlaatuinen asema ja tehtävä hiippakunnan kirkkojen joukossa. Konkreettisella tavalla se näkyy hiippakunnallisten juhlien ja pappisvihkimysten aikaan. Minulle tästä kirkosta on tullut tärkeä siksi, että lähes 40 vuotta sitten minut vihittiin tämän kirkon alttarin äärellä pappisvirkaan ja vajaa 14 vuotta sitten piispanvirkaan.

Mikkelin tuomiokirkolla on monia eri tehtäviä. Tärkein tehtävä sillä on toimia seurakunnan kirkkona. Tarvitsemme pyhiä paikkoja ja pyhyyden kokemusta ymmärtääksemme, että Jumala on ja että Jumala on meitä varten. Aivan erityisen merkityksen tähän tuo se kirkko, joka on meille läheisin ja rakkain, oma kotikirkko.

Monet sukupolvet ovat tässä kirkossa kantaneet Jumalalle elämän ilonsa ja kiitoksensa, mutta samalla myös tuskansa ja hätänsä, murheensa ja menetyksensä. Täällä on kastettu, konfirmoitu, vihitty ja siunattu hautaan tuhansia ihmisiä. Täällä on julistettu Jumalan sanaa ja vietetty ehtoollista. Kaiken tämän jälkeen tämä ei ole mikä tahansa rakennus. Se on Jumalan kohtaamisen paikka.

Koskettavalla tavalla tästä kertoo Mikkelin kaupunkiseurakunnan kirkkoherra J.W. Wallinheimo kuvatessaan seurakuntansa kirkollisen kehityksen alkuvaiheita: ”Mutta sellaisia asioita, mitkä oikein syvälle sydämen pohjaan jäävät, ei voidakaan toisille julki tuoda eikä paperille panna. Ne ovat pyhiä muistoja, joita tutkitaan vain hiljaisuudessa Jumalan kasvojen edessä.” (J.W. Wallinheimo: Mikkelin kaupunkiseurakunnan kirkollisen kehityksen vaiheet. – Kuuden vuosisadan varrelta 1329-1929. 600-vuotisjuhlaansa julkaissut Mikkelin maaseurakunta. 1929. Sivu 96). Tällaisia pyhiä hetkiä ja muistoja on varmasti meillä monilla tästä kirkosta.

Kerron yhden muiston muutaman vuoden takaa. Tulin syksyisenä iltana junalla Helsingistä Mikkeliin. Yleensä menen asemalta suoraan kotiin Mannerheimintietä pitkin, mutta nyt nousin asemalta Hallituskatua ylöspäin mennäkseni tuomiokapituliin Kirkkokadulle. Ilta oli pimeä, kaupunki hiljainen, mutta tuomiokirkon avoimista ovista loisti valo. Se oli minulle vahva kuva kirkosta, jollaisena sen toivoisin olevan tällä paikkakunnalla. Kirkon ovet ovat auki, sieltä loistaa valo ja se kutsuu meitä armahtavan ja rakastavan Jumalan luo, hänen palveltavakseen.

Hyvät seurakuntalaiset. Kirkon vihkiminen tapahtui 125 vuotta sitten ensimmäisenä adventtina, uuden kirkkovuoden alkaessa. Adventin tunnussana on hoosianna. Siinä kuuluu kahdenlainen viesti. Se on sekä ilonhuuto että avunpyyntö.

Yhtäältä hoosianna on riemullinen, ilon täyttämä sana. Jo varhain sitä alettiin käyttää kuninkaalle tai Jumalalle osoitettuna ylistyshuutona. Näin tapahtui myös ensimmäisenä adventtina. Ilo puhkesi vastustamattomana ilmoille Jeesuksen ratsastaessa vanhaa pyhiinvaellustietä kohti Jerusalemia.

Yhä edelleen uuden kirkkovuoden alkua sävyttää ilo ja kiitos. Jumalan antamassa elämässä, yhteiskunnassamme ja Jumalan luomassa maailmassa on paljon hyvää. Siitä on hyvä kiittää ja siitä saa iloita. Siksi on hyvä, että kirkoissa tänään lauletaan Hoosianna. Se on riemun ilmaus. Tässä seurakunnassa se on tänään myös kiitoksen ilmaus 125 vuotta täyttäneestä tuomiokirkosta.

Toisaalta Hoosianna on avunpyyntö. Hoosianna on alkujaan hepreankielinen huudahdus, joka merkitsee ”oi auta” tai ”pelasta”. Se on rukous, jossa pyydetään: ”Auta meitä, Herra. Vapauta meidät, puutu asioihin ja pelasta meidät.” Tämäkin on totta myös nykyaikana, jolloin monet yksityiselämän vastoinkäymiset, yhteiskuntamme murheet tai maailmanlaajat huolenaiheet täyttävät helposti mielen.

Hoosiannaa on tässä kirkossa laulettu hyvin monenlaisissa tilanteissa. Päämajakaupunkina Mikkelissä korostuvat erityisesti maamme sotavuodet ja niiden aikaiset koettelemukset. Tuomiokirkon oikeanpuoleisessa lasimaalauksessa Mikkelin vaakunaa ympäröivät liekit kertovat tästä. Myös me nykypolven ihmiset tarvitsemme Hoosiannan viestiä. Elämän epävarmuuden, maailman levottomuuden ja tuntemattoman tulevaisuuden edessä voimme pyytää Jumalalta ”Hoosianna”, siis auta, pelasta.

Kokemus 125 vuoden ajalta on, että Jumala on kuullut pyyntömme. Hän on ollut keskellämme, auttanut ja johtanut eteenpäin. Niin hän tekee lupauksensa mukaan myös tulevaisuudessa.

Hyvät seurakuntalaiset. Vihkiäispuheessaan hiippakuntamme ensimmäinen piispa Gustaf Johansson toivoi meidän olevan eläviä kiviä Jumalan huoneen rakentamisessa. ”Ja, ystäväni, se ainoa työ, joka pysyy iankaiken on Jumalan huoneen rakennustyö. Ja se on niin korkea, että jokainen ihminen on siihen kutsuttu. Ei löydy niin köyhää, niin kurjaa, ettei hänkin voi tehdä työtä Jumalan huoneen rakentamisessa. Ken ei muuta voi, hän voi rukouksessa ja esirukouksessa kilvoitella Jumalan valtakunnan voiton puolesta, ja se työ on suurempi muita.”

Tähän työhön myös minä kutsun teitä seurakuntalaisia. Vanhan sanonnan mukaan ”kirkon paras kaunistus on sinne kokoontuva seurakunta”. Olkaa eläviä kiviä Jumalan rakennuksessa, toimikaa kotiseurakuntanne parhaaksi ja Jumalan valtakunnan hyväksi. Se on työtä koko paikkakunnan ja sen kaikkien ihmisten tulevaisuuden eteen.