Diakoniavihkimysmessu

Saarna diakonian virkaanvihkimysmessussa 5.2.2017 Mikkelin pitäjänkirkossa

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.     Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:       – Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,       niin kuin olet luvannut.       Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,       jonka olet kaikille kansoille valmistanut:       valon, joka koittaa pakanakansoille,       kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.     Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. (Luuk. 2:22-33).

 

Piispa Osmo Alaja julkaisi vuonna 1948 kirjan, jolle hän antoi osuvan nimen Raamatun rivimiehiä. Kirja kertoo Raamatussa esiintyvistä henkilöistä, joista saatavat tiedot ovat vain muutaman rivin mittaisia. Henkiöt esiintyvät välähdyksenomaisesti, hyvin lyhyesti. Silti heihin kannattaa tutustua. Kaikessa vaatimattomuudessaan jokaisella heistä on oma sanomansa, usein tuore, lämmin ja läheinen.

Kynttilänpäivän evankeliumi tuo eteemme erään tällaisen Raamatun rivimiehen. Luukas kertoo evankeliumissaan vanhasta Simeonista, joka sai temppelissä kohdata Jeesus-lapsen.

Kuka Simeon oikein oli? Hänen pitkän elämänsä vaiheet ovat miltei kokonaan hämärän peitossa. Lähes kaikki tiedot hänestä ovat äsken kuulemassamme Luukkaan evankeliumin katkelmassa. Luukas siis ensinnä kertoo, että Jerusalemissa asui ”hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon”. Maininta ”hurskas ja jumalaapelkäävä” kertoo Simeonin olleen niin sanottuja ”maan hiljaisia”. He olivat hurskaita juutalaisia, jotka eivät kuuluneet mihinkään eri suuntauksiin, ryhmittymiin tai puolueisiin. He yksinkertaisesti osallistuivat jumalanpalveluksiin ja rukouksiin, panivat suurta painoa hartaudelle, rukoukselle ja kirjoitusten lukemiselle. He pitivät uskollisesti kiinni Jumalan lupauksista. He odottivat niiden täyttymistä pyrkimättä johtaville tai näkyville paikoille.

Toiseksi Luukas kertoo, että Simeon ”odotti Israelille luvattua lohdutusta” eli Messiasta, tulevaa Pelastajaa. Pyhä Henki oli ilmoittanut Simeonille, ettei hän kuolisi, ennen kuin näkisi Herran Voidellun, Messiaan. Kun Joosef ja Maria toivat Jeesus-lapsen temppeliin, tuli Simeon Pyhän Hengen vaikutuksesta paikalle, otti lapsen syliinsä ja kiitti Jumalaa siitä, että ”minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut”. Simeon siunasi Jeesuksen vanhempia ja profetoi lapsesta ja äidistä. Sen jälkeen Simeon häviää tiedoistamme näkymättömiin.

Siinä kaikki, mitä tiedämme Simeonista. Tämä vanhus ja hänen vaiheensa ovat meille tänään opettajanamme.

Ensinnä Simeonin vaiheista voi aistia elämän kunnioituksen ja vanhojen ihmisten arvokkuuden. Ovatko vanhat ihmiset arvokkaita myös meidän yhteiskunnassamme? Osaammeko antaa iäkkäille ihmisille sen arvostuksen ja kunnian, joka heille kuuluu? Miksi puhutaan niin paljon vanhusten yksinäisyydestä, jopa itsemurhista?

Korkeimmaksi arvoksi nostettu nuoruuden ihannointi merkitsee suoritusten ja tehokkuuden korostumista. Sen seurauksena vanhuutta ei enää nähdä luonnollisena elämään kuuluvana asiana. Ihmisen vanheneminen ja haurastuminen nähdään tappiona ja menetyksenä. Ihmisistäkin tulee kulutustavaraa. Joka paikassa puhutaan nykyisin asiakkaista aivan kuin välittäminen, ystävällisyys ja toisen ihmisen kunnioittaminen olisivat ostettavissa kuten maitopurkki tai voipaketti. Kertakäyttökulttuurin mukaisesti heitetään pois kaikki se, mikä ei ole enää uusinta mallia tai mikä menee rikki. Vanhaa ei kannata arvostaa eikä korjata, koska uuden ja paremman saa halvemmalla. Vanhan ihmisen elämä on jo kulunut, rikki eikä sitä enää voi korjata.

Simeon puhuu toisenlaisen arvomaailman puolesta. Hän on todiste siitä, että vanhuus ei ole vain kultaisen nuoruuden perään haikailemista ja kadonneen terveyden etsimistä. Vanhuudella ja vanhoilla ihmisillä on arvo sellaisina kuin he ovat. Tässä meillä on kristittyinä profeetallinen tehtävä yhteiskunnassamme. Kirkon tehtävä on puolustaa vanhuksia ja heikkoja, antaa ääni sellaisille, jotka eivät siihen itse pysty. Iäkkäät ihmiset ovat kirkon aarre. Seurakunnassa ei pidä tarjota asiakkuutta, vaan ystävyyttä, ihmisen arvostusta ja Kristuksen armoa.

Toiseksi Simeon opettaa oikeaa nöyryyttä. Hän halusi olla Jumalan palvelija, sanatarkasti hän sanoo itseään Jumalan orjaksi.

Latinan kielen nöyryys on humilitas, englannin humility. Ne johtuvat latinan sanasta humus. Se tarkoittaa hedelmällistä maaperää, multaa. Nöyryys on kuin multa. Multa on aina maassa, sen olemassaolo on selviö ilman, että sitä kukaan muistaa. Kaikki sitä tallaavat, siihen heitämme ja kaadamme kaikki jätteet, mitä emme tarvitse. Se on siinä hiljaa ja ottaa vastaan kaiken. Ihmeellisesti se valmistaa jätteistä uutta rikkautta, vaikka siinä kaikki mätäneekin. Se muuttaa itse mätänemisen elämän voimaksi ja luovaksi mahdollisuudeksi. Se on avoin auringonpaisteelle. Se ottaa vastaan sateen. Se on valmis vastaanottamaan kylvetyn siemenen ja se kykenee siitä tuottamaan sadon.

Simeonin nöyryys merkitsi palvelijan asennetta toisia ja Jumalaa kohtaan. Hänen elämänsä oli toisia varten, se oli häntä itseään suuremman palveluksessa olemista. Simeonin elämässä oma napa ei ollut keskipiste eikä oma suu lähinnä. Muistutus Simeonin nöyryydestä ja palvelijan mielestä on tarpeen nykyisenä itsekeskeisyyttä ja nautinnonhalua korostavana aikana.

Erityisesti tänään vuotuisen Yhteisvastuukeräyksen alkaessa on syytä muistuttaa lähimmäisenrakkaudesta ja palvelijan asenteesta. Vuoden 2017 Yhteisvastuukeräys torjuu ihmiskauppaa niin Suomessa kuin muissa kohdemaissa. Ihminen ei ole kauppatavaraa. Simeonin nöyryys olkoon meidän esimerkkimme, kun jaamme omastamme apua tarvitseville lähimmäisille.

Kolmanneksi Simeonista kerrotaan, että ”hän odotti Israelille luvattua lohdutusta.” Erikoinen ilmaus. Teologiassa ja hengellisessä elämässä tärkeitä käsitteitä ovat pelastus, sovitus, lunastus. Lohdutus ei ole tässä joukossa. Kuitenkin lohdutus oli se, mikä Israelin kansalle oli luvattu ja mikä tuli kaikkien kansojen osaksi, siis myös meidän osaksemme.

Lohduttaa on alun perin tarkoittanut sulattamista, pehmentämistä ja irrottamista. Kuinka paljon me tarvitsemme tätä? Kuinka paljon me tarvitsemme lohdutusta? Elämän vastoinkäymiset ja kärsimykset, pahat sanat ja teot, tahalliset tai tahattoman loukkaukset saavat sisimpämme jäätymään ja kovettumaan, pahimmillaan jopa paatumaan. Koventunut kielenkäyttö ja suoranainen vihapuhe ovat yleistyneet. Se kertoo siitä, että yhteiskunnassamme on suuri tarve lohduttamiselle.

Jeesus on tullut rakkaudellaan ja läsnäolollaan sulattamaan ja pehmentämään sisimpämme haavoja ja kovettumia. Hän on tullut irrottamaan siteitä, jotka orjuuttavat meitä. Hän on tullut vapauttamaan meidät synnin, kuoleman ja pahan kahleista. Se on paljon enemmän kuin inhimillinen ymmärtäminen ja myötäeläminen. Tämän Simeon sai elää todeksi. Samoin tapahtui apostoli Paavalille. Omien vaikeuksiensa keskellä hän sai apua ja lohdutusta Jumalan läsnäolosta. Siksi hän puhuukin lohdutuksen Jumalasta: ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala!” (2. Kor. 1:3). Sama lohdutuksen Jumala on myös meidän apumme ja turvamme.

Hyvät seurakuntalaiset. Tämä kynttilänpäivän messu on historiallinen, sillä tässä messussa toimitetaan Mikkelin hiippakunnan ensimmäinen diakonian virkaan vihkiminen. Kynttilänpäivä on sattuva päivä vihkimykselle. Juhlapäivän juuret ovat keskiaikaisessa tavassa vihkiä vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Se on siis olemukseltaan vihkimiseen liittyvä päivä. Tänään sinut, Annukka, vihitään diakonian virkaan palvelemaan Kristuksen kirkkoa. Kynttilänpäivän evankeliumi avaa viranhoitoosi tärkeitä näköaloja. Mene rohkeasti vanhusten ja muiden apua tarvitsevien luokse. Ole heidän apunaan ja puolustajanaan. Tee se palvelijan mielellä ja asenteella. Välitä heille sanoin ja teoin sitä lohdutusta, jonka Kristus antaa. Päivän epistolatekstissä muistutetaan jokaista kirkon työhön kutsuttua: ”Hoida sinulle määrättyä tehtävää tahrattomasti ja moitteettomasti siihen saakka, kun Herramme Jeesus Kristus ilmestyy.” (1. Tim. 6:14).

Aikoinaan kynttilät vihittiin tehtäväänsä tuomaan valoa seurakunnan kokoontumiseen. Kynttilän valo on merkki Kristus-valosta. Siitä seurakunta elää ja sitä se välittää eteenpäin. Erityisesti diakonia on rakkauden tekojen kautta kutsuttu olemaan valona siellä, missä hätä on suurin ja jonne muu apu ei ulotu. Tällaiseen tehtävään sinut, Annukka, tänään vihitään. Sinun ei tarvitse itse loistaa valoa, vaan heijastat Kristuksen valoa ja todistat hänen valostaan. Se on lohdullista, sillä se merkitsee, että virkaan vihitty saa myös itse elää Kristuksen omana ja luottaa hänen huolenpitoonsa. Diakonian virkaa ei hoideta omin voimin ja omaan viisauteen perustuen, vaan Kristuksen kutsumana, hänen kirkkonsa valtuuttamana ja hänen siunauksensa varassa.

 

Seppo Häkkinen