Diakoniavihkimysmessu

Opetuslapset sanoivat Jeesukselle: ”Rabbi, tule syömään.” Mutta hän sanoi heille: ”Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.” Opetuslapset kummastelivat keskenään: ”Onko joku tuonut hänelle syötävää?” Mutta Jeesus jatkoi: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.” (Joh. 4:31–38).

 

Vuosia sitten työmatkalla löysin hotellihuoneen tyynyn päältä oveen ripustettavan kyltin. Toisella puolella luki teksti Feed my soul (ruoki sieluni). Kääntöpuolella olivat tiedot siitä, miten aamiaisen saattoi tilata huoneeseen. Näppärä idea ja tarjous. Kyltin teksti jäi askarruttamaan mieltäni. Feed my soul, ruokkikaa sieluni. Aamiaisen voi tilata huoneeseen; tuoremehua, leipää, puuroa ja kahvia. Ruumiimme tulee hyvin ravituksi, ehkä vähän liiaksikin. Aineellista hyvää on ympärillämme paljon. Siitä saamme olla kiitollisia ja iloisin mielin jakaa sitä myös muille. Mutta tuleeko sieluni ravituksi? Kuka vastaa, jos ripustan oveeni kyltin: Ruokkikaa sieluni? Mistä löydän täyttymyksen sisimpäni kaipaukseen, ikuisuuden ikävään, Jumala-kaipuuseen?

Hotellihuoneen kyltti paljasti ihmisen kaksi peruskysymystä. Ne ovat: ”mistä elän” ja ”miksi elän”.

”Mistä elän” puhuu elämän perustoimeentulosta, jota jokainen tarvitsee säilyäkseen hengissä. Tähän liittyy evankeliumitekstin maininta siitä, että opetuslapset pyysivät Jeesusta syömään. Opetuslapset olivat olleet Samarian kaupungissa ruoanhakumatkalla. Nyt he palasivat Jeesuksen luo kaivolle kaupungin ulkopuolelle ja toivat syötävää. Jeesus tarvitsi ruokaa niin kuin jokainen ihminen.

Tarvitsemme ruokaa ja juomaa, vaatteita, asunnon. Näiden elämän perustarpeiden täyttämiseksi on maassamme tehty työtä vuosisatojen ajan. Yhteiskuntaamme on rakennettu työllä ja vaivannäöllä, jotta kaikilla olisi riittävä toimeentulo. Työ kuuluu ihmisen elämään. Leipä ei putoa taivaasta eikä toimeentulo tipahda automaatista. Niiden eteen on nähtävä vaivaa, kouluttauduttava, tehtävä työtä, kannettava vastuuta. Tähän kaikkeen tarvitaan maataloutta, yrityksiä, kouluja, kauppoja, laitoksia ja muita työpaikkoja. Ne tuovat hyvinvointia.

Hyvinvoinnin hedelmät eivät kuitenkaan päädy kaikille tasaisesti. Syystä tai toisesta kaikki eivät löydä työtä tai pysty työhön. Kaikki eivät kykene elättämään itseään ja hankkimaan riittävää toimeentuloa. Elämään kertyy vaikeuksia, sairautta, puutetta, taloudellisia huolia, yksinäisyyttä, kokemuksia syrjään joutumisesta. Siellä on diakonian paikka ja tehtävä.

Suomalaisen seurakuntadiakonian uranuurtaja Otto Aarnisalo näki diakonian tehtäväksi toimia ”äänettömän hädän puolesta” ja etsiä ”hädän äärimmäistä päätä”. Diakonia on kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta nousevaa konkreettista auttamista.

Diakoniatyössä tunnistetaan ajankohtaiset tarpeet ja ihmisten tilanteet, niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Se on ollut aina diakonian vahvuus, mutta myös osa diakonian olemusta etsiytyä hädän ääripäähän ja toimia äänettömän hädän puolesta, Otto Aarnisalon diakonianäyn mukaisesti. Diakonia ei ole kuitenkaan vain välitöntä avun antamista ilman, että vaikutettaisiin ongelmien syihin.

Diakonia ei ole menetelmä tai työmuoto. Se ei ole sosiaalityön jatke, eikä sitä voi kutistaa hyväntekeväisyydeksi. Oikeudenmukaisuuden vaatimus on kristinuskon ytimessä. Siksi diakoniassa on kyse avun tarpeessa ja hädässä olevien ihmisten puolelle ja rinnalle asettumisesta, toimimisesta yhdessä heidän kanssaan ja heidän puolestaan. Tällaiseen tehtävään teidät tänään diakonian virkaan vihittävät lähetetään.

Hyväkään elintaso ja toimeentulo eivät ihmiselle riitä. Tarvitsemme vastauksen toiseen peruskysymykseen: ”miksi elän?” Vaikka elämän materiaalinen puoli olisi kaikin puolin kunnossa, mutta henkinen ja hengellinen puoli ei, elämä ei ole tyydyttävää. Jokainen tarvitsee vakuutusta siitä, että elämä on luottamuksen, ponnistelemisen ja elämisen arvoista. Perustarpeitamme on elämän mielekkyyden ja tarkoituksen löytäminen. Tähän liittyy hotellihuoneen kyltin kysymys. Kuka ruokkii sieluni? Mistä löydän sielun nälkään ravinnon?

Hengellinen nälkä on monen suomalaisen krooninen tauti. Tästä ovat esimerkkejä kasvava kiinnostus erilaista henkistä kasvua tarjoavia aatteita kohtaan. Viime joulun alla oli Ylellä uutinen, joka oli otsikoitu: ”Shamanismia, joogaa, enkeli-iltoja ja luonnon mystiikkaa: erityisesti nuoret naiset hakevat hyvinvointia uushenkisyydestä” (Yle uutiset 21.12.2019). Kirkon tutkimuskeskuksen useat selvitykset vahvistavat hengellisen etsinnän olevan vahva nykyajassa. Siis miksi elän? Tämä on nykyajan ihmisen kysymys. Kuka ruokkii sieluni?

Päivän evankeliumissa opetuslapset tarjoavat Jeesukselle syötävää. Mutta Jeesus sanoo: ”Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.” Opetuslapset kummastelivat tätä keskenään ja pohtivat, onko joku tuonut hänelle syötävää. Opetuslapset ajattelivat vain sitä ruokaa, jota heillä oli. Vain se oli heille tärkeää. Mutta Jeesus jatkoi: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.” Myöhemmin samassa Johanneksen evankeliumissa Jeesus puhui suoraan. ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10). ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:35).

Jeesus Kristus voi ravita sieluni. Uskossa häneen löydän täyttymyksen syvimpään kaipaukseeni, ikuisuuden ikävään, yhteyden Luojaani. Tämä ei ole pelkkää raamatunhistoriaa. Jeesus Kristus on itse tässä jumalanpalveluksessa läsnä. Hän on kohdattavissa ehtoollispöydässä. Siinä Kristus antaa syntejä anteeksi, synnyttää ja vahvistaa uskoa, antaa elämälle merkityksen, luo uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen.

Diakonian vahvuutena on kokonaisvaltainen kristillinen ihmiskäsitys. Se ottaa todesta myös ihmisen hengelliset tarpeet. Kirkon ja myös sen diakonian tehtävä on todistaa hengellisen etsinnän ja nälän keskellä Kristuksesta. Sielun ravinto on tarjolla. Kukaan tai mikään muu ei tällaista sielun ravintoa tarjoa. Diakonian viran tehtävänä on pitää esillä Kristusta, elämän leipää, sielun ravintoa. Toisinaan siihen tarvitaan sanoja. Usein se muuttuu rakkauden teoiksi.

Jeesuksen sanat muistuttavat, ettei kirkon työ ole uudisraivausta. ”’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.”

Diakoniatyö, kuten muukin seurakuntatyö saadaan rakentaa sen varaan, mitä on aiemmin tehty, monin paikoin vuosisatojen ajan. Lapsille on opetettu iltarukous, kirkossa on käyty ja luettu Jumalan sanaa, rippikouluja pidetty, kierretty kinkereillä, sakramentteja jaettu, opetettu toisesta huolehtimista ja juurrutettu lähimmäisenrakkautta. Me emme voi tietää, millaisen sadon tämä vuosikymmenien ja –satojen työ saa aikaan. Emme myöskään tiedä, millaisia tuloksia meidän työmme tuottaa. Saarijärven Paavon tavoin saamme yksinkertaisesti todeta: ”…mutta Jumalalta kasvun toivoi”.

Hyvät Tiina, Liisa ja Anni. Tänään teidät vihitään diakonian virkaan. Se merkitsee teidän liittämistänne aiempien kirkon virkaan vihittyjen ketjuun. Tehtävänne on nyt vuorollanne kantaa vastuuta seurakunnan diakoniatyöstä. Saatte kokea, että teitä tarvitaan. Väsymyksen hetkiäkin tulet-te kohtaamaan. Muistakaa, että silloinkin teitä kantavat iankaikkiset käsivarret. Pohjimmiltaan kyse ei ole kuitenkaan teidän työstänne, ei edes kirkon työstä. Kyse on Kristuksen työstä. Hän itse toimii kirkossaan, meidän keskellämme. Kutsuessaan teidät työtovereikseen hän antaa työhön sen siunauksen, jonka tietää teidän tarvitsevan.