Saarna Lappeenrannan kirkossa 19.3.2019

Saarna erityisnuorisotyön neuvottelupäivien messussa 19.3.2019 Lappeenrannan kirkossa

Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: ”Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni.” Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.
Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: ”Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa.” Mutta Jeesus vastasi: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.” Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: ”Herra, auta minua!” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.” ”Ei olekaan, Herra”, vastasi nainen, ”mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.” Siitä hetkestä tytär oli terve. (Matt. 15:21-28).

Tänään tapaamme tylyn Kristuksen. Jeesusta lähestyy kanaanilainen nainen, joka viiltävässä äidintuskassaan pyytää apua tyttärelleen: ”Armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni.”  Nainen heittäytyy maahan kasvoilleen Jeesuksen eteen. Hän kuuluu syrjittyyn sekakansaan, jota Jumalan lupaukset eivät koske. Hädissään hän pyytää Kristukselta apua käyttämällä jopa jumalallisia arvonimiä. Mitä tekee Kristus? Jeesus ”ei vastannut naiselle mitään”.

Jokainen tietää, miltä tuntuu, kun toinen asettaa minut niin alas, ettei vaivaudu edes vastaamaan. Kun kysyn neuvoa tai pyydän apua, toinen ei viitsi edes vastata. Onko julmempaa tapaa alentaa toinen ihminen? Tällaisia lapsia ja nuoria erityisnuorisotyössä kohdataan. Näinkö tylysti Kristus ohittaa kärsivän?

Nainen ei luovuta. Hän pyytää ja rukoilee apua. Mielessäni ovat uutiskuvat Lähi-idästä. Usein niissä kuvataan jonkin onnettomuuden tapahduttua suureen ääneen huutavia, dramaattisia, itkeviä ihmisiä. Tällaisesta lienee kanaanilaisen naisen käytöksessä ollut kyse. Opetuslapsetkin jo tuskastuivat hänen huutoonsa. He vaivautuivat perässä kulkevasta, apua huutavasta naisesta. ”Tee hänelle jotakin”, he sanovat Jeesukselle. Myös tähän pyyntöön Jeesus vastaa yhtä tylysti: Ihmisen poika on lähetetty tekemään hyvää vain valitun kansan kadonneille lampaille, ei millekään puolijumalattomalle sekakansalle.

Nainen ei vieläkään hellitä. ”Herra, auta minua”, hän anoo. Jeesus jatkaa yhä tylyllä linjalla. Hän liittyy vastauksessaan selvin sanoin siihen käsitykseen, jonka mukaan Israelin kansa on isäntä ja kanaanilaiset ”koiranpenikoita”, koiraan verrattavaa orjaväkeä. Tällainen alkaa tuntua jo hengelliseltä rasismilta, syrjinnältä ja väkivallalta. Nykyaikana tuollainen tunnetun julkisuuden henkilön vastaus olisi levinnyt sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin. Yleisesti olisi päivitelty, miten tällainen kielenkäyttö on mahdollista. Jeesukselta olisi vaadittu anteeksipyyntöä. Häneltä olisi odotettu selitystä sille, miten arvostettu profeetta kohtelee toista ihmistä tällä tavoin.

Voiko Kristus todella olla näin tyly? Mitä hän oikein ajaa takaa? Kanaanilainen nainen jatkaa sinnikkäästi. Jeesuksen selitykseen, että ei ole oikein ottaa leipä lapsilta ja heittää se koirille, nainen vastaa, että ”ei olekaan, mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoavia murusia”. Silloin Jeesus ylistää naisen uskoa ja antaa hänelle avun. ”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.” Naisen tytär paranee.

Uskon esikuvina on Raamatussa todella merkillisiä ihmisiä. Jos me joutuisimme valitsemaan, keitä asettaisimme kristityn malleiksi, niin varmasti joukkoon kuuluisi oppineita ihmisiä, uskossaan vahvoja, elämällään todistajia, hyviä julistajia, ahkeria rukoilijoita. Jeesus ei valinnut näin. Hänen mukaansa opettajana oikeaan uskoon on leski, joka pani viimeiset roponsa uhriarkkuun; syntinen nainen, joka pesi itkien Jeesuksen jalat fariseuksen huoneessa; ryöväri ristillä ja myös tämän päivän evankeliumin kanaanilainen nainen. Heidän esikuvallisuutensa on siinä, että heillä itsellään ei ollut mitään.

Kyse onkin siitä, mistä Paavali sanoo: ”Kun olen heikko, silloin olen väkevä.” Heikkojen väkevyys, voima, on siinä, että Kristus tulee heikkoja auttamaan. Syntinen nainen fariseuksen huoneessa kykeni vain itkemään ja häpeämään, mutta Jeesus sanoi: ”Uskosi on sinut pelastanut.” Ryövärille, joka avuttomana riippui ristillä ja sieltä vetosi Kristukseen, Jeesus kertoi paratiisista, jossa he kaksi vielä samana päivänä kohtaisivat toisensa. Kanaanilaisella äidillä oli Jeesukselle vain hätänsä, vain avunpyyntönsä, hän suorastaan kerjäsi apua, ja Jeesus ylistää hänen uskoaan.

Juuri tällainen usko on. Se on avuttoman ihmisen heittäytymistä kaikkineen ja ehdoitta Jeesuksen käsiin. Usko on sitä, että saa jättää kaiken, ahdistuksensa, taakkansa, hätänsä, syntinsä Jeesukselle. Juuri ihmisen avuttomuus ja kykenemättömyys ilmaisee uskon olemuksen. Se merkitsee sitä, että Jumala saa mahdollisuuden toimia. Näin tapahtui kanaanilaisen naisen kohdalla. Hänellä oli vain hätänsä ja hellittämätön tarve saada apua. Hänellä ei ollut mitään eikä ketään muuta, mihin turvata, vaikka Jeesuskin tuntui vain tylysti työntävän hänet ja hänen asiansa syrjään. Mutta kun muuta apua ei ollut, oli pakko kerjätä. Se oli itsepintaista armon kerjäämistä.

Martti Lutherista kerrotaan, että pari päivää ennen kuolemaansa hän pani paperille joitakin ajatuksiaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Kerjäläisiä me olemme, se on totta”. Tässä oli tuon suuren uskon miehen elämän tilinpäätös. Kerjäläisiä me olemme, se on totta. Tämä tuntuu sopimattomalta puheelta. Armon kerjäläinen. Ei se oikein sovi sivistyneeseen, moderniin aikaan, jossa ihminen haluaa olla oman elämänsä sankari ja hallitsija, vapaa ilman mitään sitoutumisen kahleita. Kuitenkin juuri sille ihmiselle, joka alistui koiranpenikan osaan, kun muuta vaihtoehtoa ei enää ollut, Jeesus sanoi: ”Suuri on sinun uskosi, nainen!”

Kerjäläisiä me olemme, armon kerjäläisiä. Meidän on lupa hädässä turvautua Herraan eikä tarvitse itse olla mitään. Siksi hätämme ja avuttomuutemme keskellä kanaanilaisen naisen esimerkki tulee lähelle. Se rohkaisee, antaa voimia ja toivoa. Herra kuulee rukouksemme, mekin saamme pyytää: ”Herra, auta minua.” Olemme ja elämme täysin Jumalan armon ja rakkauden varassa.

Oma usko, omat voimat ja mahdollisuudet voivat olla nollassa. Aina ei ole edes kanaanilaisen naisen hellittämätöntä sinnikkyyttä pyytää apua. On vain oma avuttomuus, voimattomuus, heikkous, hätä. Silloinkin ja juuri silloin ihminen saa turvata Kristukseen. Tästä evankeliumista me voimme elää. Tehtävämme on välittää tällaista evankeliumia sanoin ja teoin heille, joita kohtaamme. Tällainen evankeliumi on erityisnuorisotyön ydin ja voimanlähde.