Kaatuneitten Omaisten Liiton ja Etelä-Karjalan Sotaorpojen hengelliset päivät

Jeesus sanoi juutalaisille:
”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” (Joh. 5:19-21).

Kuolema on vieras, joka muuttaa koko elämän. Kun kuolema tulee lähelle, elämä ei ole enää ennallaan. Lähellä elänyt ihminen on poissa. Se jättää lähtemättömän jälkensä. Te kaatuneitten omaiset ja sotaorvot tiedätte tämän, olettehan joutuneet sen itse kokemaan. Viime sodissa kaatuneiden noin 90 000 miehen jälkeen jäi 30 000 sotaleskeä. Sotaorpoja arvellaan olleen noin 55 000 – 60 000. Lähes jokaisen suomalaisen lähi- ja tuttavapiirissä on heitä, jotka menettivät sodassa puolison, isän, pojan, läheisen. Näin on ollut minunkin suvussani sekä isän että äidin puolelta.

Menetys merkitsi monille niukkuutta muutenkin vaikeissa oloissa, taloudellisia koettelemuksia, koulunkäynnin ja opiskelun mahdottomuutta, sosiaalista nöyryytystä, kovaa työtä tulevaisuuden eteen. Pahinta oli kuitenkin puolison ja isän puute. Jos lukee sotaorpojen kertomuksia elämänvaiheistaan, yksi sana yhdistää niitä toisiinsa: ikävä, isän ikävä. ”Koko elämäni ajan olen kaivannut isääni.” ”Olen ikävöinyt isääni.” ”Isän ikävä on seurannut minua koko elämäni ajan.” ”Minulla on ikävä isää.” Ikävä ja kaipaus eivät ole kadonneet vuosikymmenienkään aikana.

Tänään on kirkkovuodessa sunnuntai, jota on kutsuttu pikkupääsiäiseksi. Tämän pyhäpäivän evankeliumitekstissä on kaksi tärkeää näkökohtaa meille, jotka elämme kuoleman, menetyksen ja ikävän maailmassa.

Ensinnä evankeliumi kertoo siitä, että Jeesuksella on kaikki valta, jopa yli kuoleman. Lyhyen evankeliumitekstin taustana on se, että Jeesusta oli syytetty jumalanpilkasta. Häntä arvosteltiin siitä, että hän teki itsensä Jumalan veroiseksi, kun hän puhui Jumalasta omana isänään. Jeesus vastasi selittämällä, mitä hänen asemansa Jumalan Poikana merkitsee. Se ei ole Jumalan paikalle asettumista. ”Ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin.” On vain yksi Jumala. Juuri Jumalan Poikana Jeesus tekee sitä, mitä Jumalakin tekee. Jumala on antanut hänelle kaiken vallan (Matt. 28:18). Tämä Jumalan rajoittamaton kaikkivalta ilmenee siinä, että hän jopa herättää kuolleita ”Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.”

Meille kuolevaisille ihmisille tähän sisältyy riemullinen sanoma. Kuolemalla ei ole viimeistä sanaa. Silläkin on voittajansa. Hän on Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Hän on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman vallan. Siksi meille jää toivo rakkaitten jälleennäkemisestä. Siksi meille jää toivo taivaan kodista ja iankaikkisesta elämästä. Tätä toivoa ei voi meiltä edes kuolema riistää, koska sen valta on jo voitettu. Vaikka läheisen menetys jättää ikävän ja kaipauksen, kristityille jää siitä huolimatta toivo.

Toiseksi evankeliumi painottaa sitä, että iankaikkinen elämä ei ole vasta kuoleman jälkeen, vaan me olemme uskossa osallisia siihen jo nyt. Ilman Jumalaa ja uskoa Jumalan Poikaan ihminen on jo nyt kuollut. Uskossa Jumalan Poikaan hänellä on jo nyt iankaikkinen elämä, ei vasta kerran kuoleman jälkeen. Samalla on kuitenkin kuolema menettänyt hänessä lopullisen merkityksensä ja valtansa. Sillä on enää rajallinen valta meihin. Kuolema on kohdannut voittajansa.

Kaikessa riemullisuudessaan evankeliumiteksti on samalla hyvin vakava. Se nimittäin asettaa meidät itse kunkin valinnan eteen. Jumalan Poika antaa elämän kenelle tahtoo. Kyse ei ole jostakin ennaltavalitsemista, siitä, että jotkut olisivat jo ennakolta valittu pelastukseen ja toiset kadotukseen. Ei, vaan Jumalan Poika tahtoo antaa kaikille iankaikkisen elämän. Se alkaa jo täällä ajassa ja muuttuu täydelliseksi kerran taivaassa. Silloin ikävä päättyy ja kaipaus muuttuu näkemiseksi.

Mieleeni on jäänyt elävästi arkkipiispa Martti Simojoen viimeiseksi jäänyt haastattelu neljännesvuosisadan takaa (Kotimaa 16.4.1992). Simojoki sanoi hyvin puhuttelevasti, suorastaan riipaisevasti, kuinka elämäänsä taaksepäin katsoessaan millään hän ei pysty kerskaamaan. Kun hänen luonaan kävi vieraita, jotka puhuivat hänen aikaansaannoksistaan, Simojoki totesi, ettei niillä ole mitään merkitystä. Hän ei tunne olevansa yhtään mitään. Vain Jumala on suuri, käsittämättömän suuri. Hänen viimeisimpiä terveisiään papeille ja saarnaajille oli: puhukaa Jeesuksesta! Millään muulla ei loppujen lopuksi ole merkitystä kuin Kristuksen armolla ja rakkaudella, sillä että Kristuksen tähden Jumala armahtaa ja pelastaa ja vie perille taivaan kotiin.

Hyvät kirkkovieraat. Kuolema kuuluu ihmisen osaan. Tätä tosiasiaa emme voi kiertää. Teidän kaatuneiden omaisten ja sotaorpojen elämässä kuolema on ollut läsnä aivan eri tavalla kuin meillä nuoremmilla. Se on vaikuttanut elämäänne ja ollut läsnä ikävänä vuosikymmenten ajan. Tänään vietettävä pikkupääsiäinen viestittää kuoleman voittamisesta. Kristittyinä meillä on toivo rakkaitten jälleennäkemisestä ja iankaikkisesta elämästä.

Kirjailija C.S. Lewis on sanonut: ”Uskon ylösnousemukseen kuten uskon auringon nousseen; ei vain sen vuoksi, että näen sen, vaan koska sen avulla näen kaiken muun.” Pikkupääsiäinen viittaa kohti valoa, ylösnousemuksen kirkkautta. Jeesus on kuoleman voittaja. Sen valossa voimme nähdä elämän ja kuoleman uusin silmin. Läheisen ihmisen kuolema jättää ikävän ja kaipauksen. Mutta kaikki ei pääty siihen. Meillä on toivo, joka kantaa yli kuoleman rajan. Jeesus antaa elämän, jossa voi olla hyväksytty ja armahdettu ihminen ikävänsä ja kaipauksensa keskellä. Ihminen, jonka ei tarvitse mennä piiloon itseään eikä Jumalaansa. Ihminen, joka voi turvallisin mielin elää ja kerran kohdata myös kuoleman.