Karjalan Liiton hengellisten päivien messu

Saarna Karjalan Liiton hengellisten päivien messussa 11.3.2018 Lapinlahden kirkossa

 

Jeesus sanoi:
”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.”
Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6:48-58)

Vietämme tänään paitsi Karjalan Liiton hengellisten päivien messua, myös sisällissodan muistojumalanpalvelusta. Suomessa käytiin sata vuotta sitten poikkeuksellisen verinen sisällissota. Vuoden 1918 tapahtumat koskivat koko kansaa, myös Karjalaa. Itse asiassa sota alkoi Viipurissa. Vakiintuneen historiantulkinnan mukaan vuoden 1918 sota alkoi sunnuntaina 28.1. venäläisten joukkojen aseistariisumisella Pohjanmaalla. Kuitenkin jo yli viikkoa aiemmin oli Viipurissa ja Luumäen Taavetissa käyty taisteluja. Myös sodan uhreja oli Viipurin läänin alueella toiseksi eniten Hämeen läänin jälkeen. Toki tilanteet olivat erilaisia eri puolilla maata, mutta kokonaisuutena sisällissota oli yhteinen kansallinen onnettomuus.

Avatessaan sisällissodan muistovuoden tammikuussa Helsingissä arkkipiispa Kari Mäkinen pohti sadan vuoden muistia ja menneisyyden painoa. Hän sanoi, että ”painon tuo näkymä kauheaan inhimilliseen ja kansalliseen tragediaan. Se on meidän yhteistä kasvumaaperäämme. Tästä me kasvamme, tähän kertomukseen kuulumme. Se ei ole vain jotakin, mikä tapahtui joillekin toisille jossain toisessa ajassa. Se on osa meitä. Se on meitä muokannut; se on osa meidän identiteettiämme.” Siksi on tärkeää käydä läpi sata vuotta sitten tapahtunutta ja siihen muistovuosi tarjoaa mahdollisuuden. Hyvin paljon onkin jo nyt kirjoitettu, keskusteltu, tehty ohjelmia ja pidetty tilaisuuksia.

Tänään Lapinlahden kirkossa kokoontuu seurakunta, joka kantaa monenlaisia kertomuksia – kerrottuja tai vaiettuja – sisällissodasta. Joillekin ne ovat edelleen kipeitä suvun kokemuksia. Jotkut ovat puhuneet ja asiat on käyty läpi. Joillekin koko asia on vieras eikä se kosketa lainkaan. Muistoille ja muistamiselle on tärkeää tehdä ja antaa tilaa, sen verran kuin se tarvitsee, ei väkisin tai pakottaen vaan ymmärrystä ja sovintoa etsien. Arkkipiispan sanoin: ”Sisällissota on ollut julma ja ankara opettaja. Opetus on yksinkertainen: vallan saamista ja voittoa tärkeämpää on rauha ja sovinto, eikä rauhaa ole ilman koettua oikeudenmukaisuutta.”

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus puhuu leivästä. Edellä Jeesus on tehnyt ruokkimisihmeen, johon osallistui tuhansiin nouseva kansanjoukko (Joh. 6:1–15). Ihmisiin, jotka elivät vain yhden satokauden päässä nälänhädästä, kaikille riittänyt leipä ja kala-ateria tekivät luonnollisesti valtavan vaikutuksen. Odotukset nousivat korkealle: hengissä selviämisen ongelma tulisi ratkaistuksi yhdellä iskulla. Riittävä ravinto on tärkeimpiä elämän perusedellytyksiä. Ilman sitä ajaudutaan helposti konflikteihin ja sotiin, kuten Suomessa sata vuotta sitten.

Suomi ei ensimmäisen maailmansodan aikaan ollut ruuan suhteen lainkaan omavarainen. Suuri osa leipäviljasta oli tuontitavaraa. Leipäviljan ja muiden elintarvikkeiden saanti alkoi vaikeutua pahasti jo alkukesästä 1917. Elintarvikesäännöstely kiristyi. Kun Suomen oma, kesän 1917 sato jäi heikoksi, tilanne näytti uhkaavalta. Jo kesällä oli suuria ruokamellakoita, nälkäiset kaupunkilaiset ryöstelivät varastoja ja tappelivat torikauppiaiden kanssa. Viranomaisten määräämät rajahinnat ja elintarvikkeiden takavarikot vain kiihdyttivät ruuan kätkemistä, hamstrausta ja mustaa pörssiä. Vaikka ruokaa olisi, sitä ei välttämättä ollut varaa ostaa. Suomen huono elintarviketilanne heikkeni entisestään vuonna 1918.

Nälkä ei ole nykyisin väistämättömyys, joka kohtalon tavoin lankeaa joidenkin ihmisten osaksi. Kysymys on ongelmasta, joka voidaan ratkaista. Ruokaa on maailmassa riittävästi, jos se vain jaettaisiin oikein. Suomi kuuluu maailman vauraimpien maiden joukkoon. Maamme on kokenut omat nälkävuotensa ja sota-aikansa, jolloin nälkä oli kaikille tuttu. Toisille se on yhä todellisuutta maassamme. Vielä kipeämmin nälän kokevat lähimmäisemme kaukana. Jokapäiväinen leipä on ihmisarvoisen elämän perusedellytys. Ajallinen hyvä ja hyvinvointi ovat välttämättömiä elämälle. Säilyäksemme hengissä tarvitsemme ruokaa ja juomaa, vaatteita, kodin, työtä ja toimeentuloa. Kysymys on oikeudenmukaisuudesta, jonka eteen meidän on toimittava. Se on samalla työtä rauhan ja sovinnon hyväksi.

Jeesus ei kuitenkaan opeta vain ajallisen leivän jakamista ja oikeudenmukaisuuden edistämistä. Hän tietää ihmisen perimmäisen tarpeen. Siksi hän sanoo: ”Minä olen elämän leipä.” Jeesus puhuu hyvin suoraan: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.”

Elämän leipä on Jumalalta tuleva sielun ruoka. Ilman elämän leipää ihmisen sielua jäytää tappava nälkä. Nykyaikana tämä nälkä on tullut aiempaa kovemmaksi. Tämä johtuu siitä, että länsimaisessa kulttuurissa Jumalaa ei enää tarvita. Yleisen mielipiteen mukaan häntä ei ole olemassa. Jumalaa ei enää oteta laskuihin mukaan, kun mietitään, mitä ihminen elääkseen tarvitsee: Ruokaa, työtä, asunnon, koulutusta, liikuntaa, taidetta. Mutta Jumalaa ei oikeastaan tarvita. Tai tarvitsee kuka tarvitsee, se on yksityisasia ja siellä pysyköön, marginaalissa piilossa.

Elämän syvimmistä ulottuvuuksista ei kuitenkaan voi puhua ilman Jumalaa. Ihminen on uskonnollinen olento. Uskonnollisuus asuu hänessä, vaikka hän haluaisi olla ilman uskontoa. Sillä ihminen turvautuu aina johonkin voimakkaaseen ja suureen, hän etsii aina suojaa ja merkitystä elämälleen. Tämä turvan, tarkoituksen ja merkityksen hakeminen on pohjimmiltaan uskonnollista, vaikka noita seikkoja ei tietoisesti haettaisikaan uskosta Jumalaan.

Me kristityt etsimme ja haemme turvaa, suojaa ja merkitystä Jumalalta. Tunnustamme, että elämämme on Jumalan lahja. Tunnistamme, että ihmiseen on luotu jumalakaipuu. Hän etsii elämän leipää, ravintoa sielulleen. Jeesus Kristus voi täyttää syvimmän kaipuun. Hän on ainut leipä, jonka varassa jaksan elämässä ja kuolemassa. Muut leivät ovat vain korviketta, kaikkea muuta kuin leipää, vaikka ovatkin sellaista olevinaan. Hän on Pelastajamme ja Vapahtajamme, eikä ainoastaan meidän vaan koko maailman ja kaikkien ihmisten. Tässä on evankeliumin sanoman ydin ja keskus.

Elämän leipään tartutaan uskolla. Silloin ihmisen syvin ikävä ja kaipuu voivat täyttyä. Kun etsimme ja kaipaamme elämäämme turvaa ja tarkoitusta, apu on lähellä. Tässä jumalanpalveluksessa elävä Kristus on läsnä sanassaan. Joka kerta kun polvistumme ehtoollispöytään, Herra itse jakaa elämän leipää. Hän lupaa meille: ”Se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” Iankaikkinen elämä on todellisuutta jo tässä ajassa, kun uskomme ylösnousseeseen Kristuksen.

Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Niissä itsessään on voima, joka synnyttää uskon ja johtaa lähimmäisen viereen. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus. ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.” Ehtoollisen Kristus-yhteyteen kytkeytyy yhteys lähimmäiseen. Siksi yhteinen ateria on aina myös sovinnon ja rauhan merkki. Leipää ja viiniä nauttiessamme tulemme osallisiksi Kristuksesta. Se merkitsee myös ihmisten välisen vihollisuuden loppumista. Se tarkoittaa uutta mahdollisuutta rauhaan ja sovintoon (Ef. 2:14–19). Alttarilta Kristus lähettää meidät rauhan ja sovinnon rakentajiksi.

 

Seppo Häkkinen