Sibeliustalossa Lahdessa 22.9.2022

Jeesus sanoi: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.” (Joh. 15:16–17).

Jeesuksen tahto on, että hänen omansa ovat liikkeellä ja tuottavat hedelmää. Tämä on tärkeä viesti meille kirkon työssä mukana oleville. Liikkumattomuus on vakavampia kansantautejamme. Samoin on paikoilleen pysähtynyt, liikkumaton kirkko sairas. ”Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää.”

Jeesuksen tehtäväksianto vaatii kuitenkin tarkennusta. Mihin suuntaan on lähdettävä liikkeelle? Tieto oikeasta suunnasta on tärkeä, sillä ilman sitä työmme on pelkkää päämäärätöntä juoksemista ja ilmaan hosumista, mistä apostoli Paavali varoittaa (1. Kor. 9:26). Kieltämättä joskus työ tuntuu juuri sellaiselta. Mutta sitä suuremmalla syyllä on tarpeen kysyä, mihin suuntaan on lähdettävä liikkeelle.

Vuosikymmeniä sitten mieleeni painui lahtelaisen, edesmenneen teologian tohtori Paavo Rissasen opetus: ”Kristillinen elämä on hengellistä matkaa, jota kuljetaan samanaikaisesti eteenpäin, sisäänpäin ja ylöspäin.” Tässä on kuvattu se suunta, johon meidät lähetetään liikkeelle.

Ensinnä teemme matkaa eteenpäin tai ulospäin, kuten asian voisi myös ilmaista. Seurakunnan ja meidän työntekijöiden tehtävä on suuntautua ulos- ja eteenpäin. Olisi niin helppo ja turvallista jäädä pieneen sisäpiiriin. Mutta meitä ei ole kutsuttu käpertymään ja nyhjäämään sisäänpäin kääntyneessä pikkupiirissä. Kirkon olemukseen kuuluu olla liikkeellä ja tuottaa hedelmää. Meille on annettu tehtävä lähteä liikkeelle, mennä epämukavuusalueille, sinne, missä Kristusta ei vielä tai enää tunneta. Kirkon varhaiskasvatusta haastavat liikkeelle laskevat kastettujen määrät ja oheneva kristillinen kasvatus. Ne suorastaan huutavat Jeesuksen käskyä: Menkää ja tehkää, kastakaa ja opettakaa.” (Matt. 28:18–20). Lähtekää liikkeelle, tuottakaa hedelmää.

Toiseksi teemme matkaa sisäänpäin. Kyse ei ole sisäänlämpiävästä hurskaiden joukosta, vaan kristittyjen yhteydestä ja seurakuntaelämästä. Kirkon työntekijä tarvitsee muiden kristittyjen lailla seurakuntayhteyttä. Hengellisen elämän hoitaminen ei ole kirkon työntekijälle vaihtoehto, vaan elinehto. Se koskee minua kirkon työntekijänä, mutta myös yksityisenä kristittynä, kirkon jäsenenä. Tarvitsen uskonelämän hoitamista pysyäkseni ja kasvaakseni uskossa. Siksi on tärkeää tehdä matkaa myös sisäänpäin, kohti seurakuntaa ja kohti Kristusta. Siihen sisältyy myös lainalaisuus siitä, että mitä lähempänä olemme Kristusta, sitä lähempänä olemme toisiamme. Tässä on avain Jeesuksen sanoihin: ”Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.”

Kuinka tärkeää onkaan kirkon varhaiskasvatuksessa ohjata lapsia seurakuntayhteyteen. Raamatun viisaus pitää paikkansa edelleen: ”Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea.” (Snl 22:6). Lapsella on oikeus turvalliseen uskoon ja seurakuntayhteyteen. Sen puolesta on toimittava. Lasten hengellinen laulu sanoittaa sen osuvasti: ”On paikka perheessä Jumalan ja se juuri minun on.” Teemme työtä, jotta tämä tavoite voisi toteutua mahdollisimman monen kohdalla.

Kolmanneksi teemme matkaa on ylöspäin. Tämä on kaikkein ratkaisevin liikkeen suunta. Nimittäin siitä riippuu se, kuinka hyvin kykenemme liikkumaan eteen- ja ulospäin sekä sisäänpäin. Kyse on siis suhteestamme Jumalaan. Se ei synny siten, että me pyrimme ylöspäin vaan itse asiassa juuri päinvastoin. Suhde Jumalaan perustuu siihen, että Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi, laskeutui alas meidän ihmisten tasolle ja meidän elämäämme. Hän on rakastanut meitä niin paljon, että antoi henkensä meidän puolestamme ja sovitti syntimme.

”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”, sanoo Jeesus. Jeesuksen pelastusteko on tehnyt meistä Jumalan lapsia. Hän on meidän taivaallinen Isämme, ei sen takia, että me olemme hyviä tai uskovaisia tai pyhiä. Ei, vaan siksi, että Jeesus on kuolemallaan ja ylösnousemisellaan tehnyt meidät Jumalan lapsiksi. Sen saimme omaksemme kasteessamme. Siitä pääsemme yhä uudelleen osallisiksi ehtoollisen sakramentissa. Tämän kaiken voi kuvata sanalla armo.

Muistan lapsuudestani, kuinka kerran pikkupoikana loukkasin jalkani kesämökin metsässä. Varpaaseen sattui ja siitä tuli verta. Silloin isä otti minut syliinsä ja kantoi mökin kuistille. Isän sylissä kipu unohtui. Toinen muisto liittyy mummolan vanhaan pihasaunaan. Talvella isä kantoi minut pyyhkeeseen käärittynä saunasta tupaan. Muistiini on syöpynyt kuva, kuinka lämmin höyry nousee pimeässä illassa, kun isä kantaa minua. Isän sylissä oli turvallista olla.

Kantaminen kuvaa hyvin kristillisen uskon ydintä. Jo kerran aivan pienenä minut on kannettu kasteelle. Kaikkivaltias on ottanut minut omaksi lapsekseen, Jumalan valtakunnan jäseneksi ja taivaan perilliseksi. Jumala on taivaallinen Isä, joka kantaa meitä ihmisiä samalla tavalla kuin äiti tai isä lastaan. Me aikuiset tarvitsemme tällaista kokemusta. Vielä enemmän sitä tarvitsee pieni lapsi; kokemusta huolenpidosta, turvasta, rakkaudesta, armosta. Kirkon varhaiskasvatuksessa olemme elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Saamme välittää sanoin ja teoin sanomaa rakastavasta Jumalasta, joka kantaa luotujaan. Siitä samasta evankeliumista me saamme itsekin elää.