Jeesus sanoi opetuslapsilleen:”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen, minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.” (Joh. 15:10-17).

Kirkolliskokous on kokoontunut viimeiseen kevätistuntokauteensa. Alkaneella viikolla käsittelyssä on kirkkomme kannalta merkittäviä asioita. Esimerkiksi Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen merkitsee kankeasta nimestään huolimatta yhtä kirkolliskokouksen historian tärkeintä asiaa. Muutenkin kirkolliskokouksen asialista kertoo, että edessämme on keskeisiä kysymyksiä ja päätöksiä sisältävä työntäyteinen viikko.

Vårt arbete styrs av Arbetsordningen för kyrkomötet. Den är nödvändig för att ett så här stort organ ska kunna agera ändamålsenligt och fatta korrekta beslut. Kyrkomötets verksamhet dikteras av sammanlagt 63 paragrafer. Jesus har ett tillägg till vår arbetsordning, eller rentav en befallning: Älska varandra.

Jeesuksen käsky puhuu epäitsekkäästä rakkaudesta, joka ajattelee toisen ihmisen parasta. Jeesus itse on osoittanut suurinta rakkautta. ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Jeesus antoi henkensä sinun ja minun, meidän kaikkien puolesta. Jeesus kuoli, jotta meillä olisi iankaikkinen elämä ja jotta me saisimme elää vapaina syyllisyydestä ja rangaistuksesta. Hänen anteeksiantamuksensa on elämämme voima. Siksi Maarian kirkon keskeisellä paikalla on suuri krusifiksi. Kirkolliskokousvuosinani se on puhutellut minua yhä uudestaan ja uudestaan. Aina kirkkoon astuessani ja ristiinnaulitun nähdessäni mieleeni nousevat Raamatun sanat: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovituksesi.” (1. Joh. 4:10).

Jeesuksen ensimmäiset seuraajat ottivat tosissaan Jeesuksen käskyn: Rakastakaa toisianne. Kristillinen kirkko kasvoi ensimmäisinä vuosisatoina hyvin nopeasti sen vuoksi, että kristityillä oli jotain, mitä millään muulla yhteisöllä ei ollut: keskinäinen rakkaus. Tuon ajan yhteiskunnassa ei yleensä välitetty heikompiosaisista, mutta kristityt huolehtivat myös heistä Jeesuksen mallin mukaan. Jeesuksen seuraajat ottivat tosissaan myös toisen käskyn: Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää. He lähtivät viemään sanaa Jeesuksen rakkaudesta. He olivat valmiita kärsimään ja jopa kuolemaan, jotta yhä useammat ihmiset saisivat kohdata Jeesuksen rakkauden. He tekivät työtä koko sydämellään, rukoillen ja rakastaen. Myöhemmät sukupolvet ovat saaneet nähdä, miten työ on tuottanut hyvää hedelmää.

Enligt kyrkofadern Tertullianus som levde under det andra århundradet (cirka 160–220) sade hans samtida om de kristna: ”Se, hur de älskar varandra.” (Apologeticus 39). I de utomståendes ögon var de kristnas kännetecken deras inbördes kärlek. De kristna hade en stark inbördes samhörighet, men detta ledde ändå inte till att de vände sig inåt, utan tvärtom kom tron till synes i kärlekshandlingar gentemot sjuka, lidande, främlingar och andra utstötta.

Uudesta testamentista voimme toki lukea, ettei kaikki ollut näin onnellista ensimmäisissä seurakunnissa. Kristittyjen keskuudessa oli monenlaisia ristiriitoja ja kiistelyä. Mutta siitä huolimatta vaikutelma ulospäin oli tämä: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” Voidaanko nyt sanoa samoin? Onko keskinäinen rakkaus kristittyjen tuntomerkki? Vai toteutuuko kirkossamme se totuus kristityistä, jonka mukaan ”missä kaksi tai kolme on koolla, siinä neljäs on heidän hampaissaan”?

Toissaviikolla vierailin kirkkomme Itä-Euroopan työryhmän kanssa Slovakiassa. Matkalla tutustuimme 1600-luvulta peräisin olevaan pieneen puusta rakennettuun kirkkoon. Raamattukoulun johtaja Bohdan Hrobon esitteli meille kirkkorakennusta ja kertoi kirkkonsa vaikeista vaiheista vastauskonpuhdistuksen ja kommunismin aikoina. Hän näytti puista ehtoollismaljaa ja kertoi, että ahdistuksen aikoina kirkolla oli paljon aineellista puutetta. Silti ihmisten sitoutuminen kirkkoonsa oli vahvaa ja usko elävää vainoista huolimatta. ”Maljamme oli puuta, mutta sydämemme oli kultaa”, hän sanoi. Hän kysyi, että onko ulkoisesti parempina aikoina meille kristityille käynyt päinvastoin: ”Maljamme ovat kultaa, mutta sydämemme ovat puuta?” Onkohan tässä syy kirkkomme ja monien seurakuntiemme tilanteeseen? Rakkauden puute johtaa näivettymiseen ja heikkouteen. Se merkitsee kääntymistä sisäänpäin ja Jeesuksen toisen käskyn unohtamista: minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää.

Vi kan inte pressa fram kärlek ur oss själva. Vi har ingen källa till kärlek inom oss. Jesu kors på Golgata är det yttersta kärlekstecknet. När människan möter Guds kärlek och får syndernas förlåtelse, återspeglar hon denna kärlek runt omkring sig och vill göra gott. Guds kärlek befriar oss att älska och tjäna. Då öppnar sig kyrkan mot världen, för att fullgöra den uppgift som Jesus gett oss.

Bästa arbetskamrater. Som representanter för kyrkan inleder vi vårt arbete med att ställa oss inför Gud och be om hans välsignelse. Jesus ger oss några ord på vägen inför arbetsveckan med sin befallning: älska varandra. Som den gamla kristna visdomen lyder: ”I väsentliga frågor enhet, i mindre väsentliga frågor mångfald och frihet, i samtliga frågor kärlek.” Det är sådan visdom vi behöver.

Kunnioitettu edeltäjäni, Mikkelistä Helsingin piispaksi ja sittemmin arkkipiispaksi valittu Martti Simojoki kertoi vuoden 1968 kirkolliskokouksen avauspuheessa eräästä tapahtumasta kaksi vuosikymmentä aiemmin.

"Vuoden 1948 kirkolliskokouksen katekismusvaliokunnan pitkien ja väsyttävien työpäivien jatkuessa välistä iltamyöhään eräs valiokunnan jäsen, nyt jo ajasta pois siirtynyt hyvin tunnettu ja monien rakastama maallikkoedusmies, piti tapanaan siirtyä yhteisen pöydän äärestä seinustalla olevaan sohvaan lepuuttamaan väsyneitä jalkojaan. Hän ei juuri puuttunut vuolaana ryöppyävään keskusteluun, mutta kun tultiin nykyisen kristinopin kappaleeseen 51, jossa on kysymys kristittyjen hengellisestä pappeudesta, ja ehdotuksessa sanottiin mm. että kristittyjen tehtävänä on myös nuhdella ja lohduttaa toisia, mainittu valiokunnan jäsen pyysi muistaakseni ainoan puheenvuoronsa ja hiljaisella äänellä ehdotti lisättäväksi sanan "rakkaudessa". Ja niin syntyi kappaleen nykyinen lause: "Heidän tehtävänään on myös rakkaudessa nuhdella ja lohduttaa toisia." Minulle valiokunnan sihteerille, hän sanoi olleensa koko kirkolliskokouksen ajan kovassa työssä, sillä mielipiteitten usein mennessä pahasti ristiin, hän oli tuntenut erityistehtäväkseen ahkeraan harjoittaa rukousta, niin että kirkolliskokouksessakin kaikki tapahtuisi rakkaudessa. Hänen kaltaisillaan edustajilla on varmaan tälläkin kertaa oleva paljon työtä, ja heidän työpanoksensa lopulta onkin ratkaiseva. On tärkeää, että erilaiset ja toisilleen vastakkaiset mielipiteet vapaasti ja rehellisesti tuodaan esiin ihmisiin katsomatta, mutta niin on tehtävä rakkaudessa, toinen toisiensa kunnioittamisessa keskenään kilpaillen."

Kaikkien niin ulkopuolelta kuin ehkä sisimmästämmekin nousevien odotusten, paineiden ja toiveiden keskellä meidän on tarpeen kuulla tämä arkkipiispa Simojoen neuvo vuosikymmenten takaa. Siksi toistan sen. ”On tärkeää, että erilaiset ja toisilleen vastakkaiset mielipiteet vapaasti ja rehellisesti tuodaan esiin ihmisiin katsomatta, mutta niin on tehtävä rakkaudessa, toinen toisiensa kunnioittamisessa keskenään kilpaillen.” Tällainen asennoituminen kuuluu siihen päätöksentekokulttuuriin, jollainen kirkolliskokouksessa tulee vallita. Se on Jeesuksen ensimmäisen käskyn todeksi elämistä: Rakastakaa toisianne. Silloin voi toteutua Jeesuksen toinen käsky: Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää.