Helsingin tuomiokirkossa 12.3.2023

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:

– Herra, kuka uskoi meidän sanomamme?
Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?
He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden:
– Hän on sokaissut heidän silmänsä
ja paaduttanut heidän sydämensä,
jotta he eivät silmillään näkisi
eivätkä sydämellään ymmärtäisi,
jotta he eivät kääntyisi
enkä minä parantaisi heitä.

Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.
Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama. (Joh. 12:37–43).

 

Tämän pyhäpäivän evankeliumissa kuvataan hyvin lohduton tilanne: ”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen.” Evankeliumiteksti sijoittuu Jeesuksen julkisen toiminnan loppuvaiheisiin, hieman ennen pääsiäisen tapahtumia. Jeesuksen opetus- ja julistustyö on päättymässä. Nyt on välitilinpäätöksen aika. Tulos vaikuttaa heikolta, sillä ihmiset eivät usko, vaikka ovat nähneet. Ihmiseksi tulleen Jumalan saarna oli suurempi kuin parhaankaan papin tai piispan. Jeesuksen todistus, rakkaus ja esimerkki olivat vakuuttavampia kuin kenenkään muun. Silti vain harvat uskoivat. Päinvastoin enemmistö äänesti hänet ristille.

Jeesuksen kaikkien tunnustekojen tarkoitus oli johtaa ihmisiä uskoon. Kuitenkin hänen työtään varjostaa kysymys: Miksi kaikki ihmiset eivät kaikesta huolimatta usko Jeesukseen?

Syyt olivat varmasti erilaisia. Johannes mainitsee yhden niistä. Hän viittaa profeetta Jesajan sanoihin. Niiden mukaan Jumala oli paaduttanut ihmisten sydämet ja sokaissut heidän silmänsä. Johanneksen sanojen perusteella näyttää siltä, että Jumala on itse syyllinen ihmisten epäuskoon. Jos kuitenkin lukee Jesajan kirjaa hieman laajemmin, huomaa, että Jumalan toimia edelsi kansan paatumus. Se oli noussut pyhää Jumalaa vastaan ja luopunut Herrastaan (Jes. 1:2–4).

Paatuminen on silmien, korvien ja sydämen sulkemista Jumalan tahdolta. Se on selän kääntämistä Jumalalle ja katseen suuntaamista jonnekin toisaalle. Vaikka Jeesus teki lukuisia tunnustekoja, ihmiset eivät halunneet uskoa, että hän oli maailman Vapahtaja. Vaikka hän varoitti Jumalan tahdon ohittamisesta ja kehotti lähimmäisen auttamiseen, ihmiset eivät seuranneet hänen ohjettaan.

Jumala oli antanut kaikkea hyvää kansalleen. Olivatko he saaneet niin paljon hyvää, että unohtivat hyvän lähteen, kun se Jeesuksessa ilmestyi heidän keskelleen? Oliko se tehnyt heidät sokeiksi Jumalalle? Entä me, tämän ajan ihmiset? Onko Jumala antanut meillekin niin paljon kaikkea hyvää, että hyvinvoinnin keskellä olemme unohtaneet hänet, kääntäneet selkämme Jumalalle, kuvitelleet selviämme ilman häntä ja siksi paatuneet?

Kulunutta 2020-lukua on kutsuttu kasautuvien kriisien vuosikymmeneksi. Vielä muutama vuosi sitten emme olisi uskoneet, että pieni virus laittaa koko maailman vuosiksi sekaisin tai että Euroopassa käydään sotaa. Eivätkä muut ihmiskunnan suuret huolenaiheet ole minnekään kadonneet. Maailman talousfoorumin tuore raportti ennakoi, että edessä on monikriisien vuosikymmen. Puhutaan monihäiriötilasta, jossa kriisit kasautuvat ja vahvistavat toistensa vaikutusta.

Viime vuosien tapahtumat ovat meille muistuttaja siitä, että elämä ei ole itsestäänselvyys. Ne ovat muistutus siitä, että ihmisen elämä ei ole pohjimmiltaan hänen itsensä käsissä. Ne ovat meille kehotus kääntyä Jumalan puoleen. Niin paljon kuin puhummekin elämänhallinnasta, me emme loppujen lopuksi hallitse elämää. Sen hallitsijana on kaikkivaltias Luoja. Hänen käsissään on ihmisen elämä. Silloin se on hyvissä ja turvallisissa käsissä.

Huomenna 13.3. tulee kuluneeksi 83 vuotta talvisodan päättymisestä. Maamme itsenäisyys säilyi. Mutta sen hinta oli kova. Sota oli raskas koko kansallemme, mutta varsinkin niille perheille, jotka menettivät läheisensä. Kaatuneita oli yli 26 000. Sodan päätös oli erityisen raskas karjalaisille perheille ja suvuille. Sadattuhannet karjalaiset joutuivat lähtemään kodeistaan ja synnyinseuduiltaan. Menetys jätti pysyvät haavat karjalaisen kansan sieluun. Menetyksen haavoja on hoidettu vuosikymmenet. Silti kotiseudun ikävä ja kaipaus ovat säilyneet.

Kuluneen vuoden aikana talvisodan kokemukset ovat nousseet pintaan. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja järkyttävä sodankäynti huolestuttavat myös meitä suomalaisia. Ei kai historia toista itseään? Olemme saaneet elää yli kahdeksan vuosikymmentä rauhan aikaa. Maahamme ei nytkään kohdistu mitään välitöntä uhkaa. Lisäksi olemme kansana varautuneet erilaisiin kriiseihin. Silti huoli tulevaisuudesta tahtoo puskea läpi. Surulliselta on tuntunut sekin, että yhteydet luovutettuun Karjalaan ovat katkenneet ja matkat entisille kotiseuduille ovat jäissä.

Me nykysukupolvi voimme oppia edeltäviltä sukupolvilta siitä, miten he jaksoivat vaikeina aikoina, jopa selvisivät raskaista sotavuosista. Mistä rakentui heidän henkinen kriisinkestävyytensä, resilienssi, kuten muotitermi kuuluu?

Viime sotien aikana kansamme turvautui Jumalaan. Talvisodassa ja katkeran rauhan tultua usko Jumalaan auttoi jaksamaan ja antoi toivoa tulevaisuuteen. Myös sen jälkeen yksittäiset onnettomuudet ja kansalliset kriisit ovat johtaneet suomalaiset kirkkoon etsimään turvaa. Kun hätä kohtaa, ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Hän löytää tiensä kirkkoon. Kansamme syvämuistissa on tieto, mihin turvautua. Se on nytkin hyvä muistaa. Näkyvällä tavalla tästä kaikesta kertoo se, että käytämme tässä messussa Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan vanhoja ehtoollisvälineitä. Ne on siirtoseurakuntien lakkauttamisen yhteydessä luovutettu silloisen Keski-Helsingin, nykyisen tuomiokirkkoseurakunnan käyttöön.

Vaikeina aikoina kirkko on ollut hädässä ja ahdistuksessa olevan ihmisen turvapaikka. Jos seinät voisivat puhua, ne kertoisivat lukemattomista rukouksista, joita niin tässä kirkossa kuin muissakin kirkoissa on lausuttu yhdessä ja yksityisesti, ääneen ja hiljaa. Kirkko on turvapaikka. Siinä on sen tehtävä kaikkialla maassamme.

Jumala on luvannut olla kanssamme kaikkina elämämme päivinä. Aivan erityisesti hän on läsnä siellä, missä epävarmuus, hämmennys, pelko ja ahdistus täyttävät mielen. Kun huoli tulevaisuudesta on päällimmäisenä ajatuksissa, Jumala sanoo antavansa meille tulevaisuuden ja toivon. Hän rohkaisee meitä kantamaan vastuuta toinen toisistamme ja auttamaan niitä, jotka tarvitsevat apuamme. Silloin ketään ei jätetä. Sen kansamme oppi vaikeina sotavuosina ja jälleenrakennuksen aikana.

”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen.” Suurimman saarnamiehen, Jumalan Pojan parhaatkaan saarnat eivät aina herättäneet uskoa. Evankeliumi ei kuitenkaan pääty tähän lopputulokseen. Johannes kirjoittaa: ”Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen.”

”Kaikesta huolimatta.” Tämä on rohkaisevaa. ”Kaikesta huolimatta” Kristus tekee työtään. Kun Jeesus kutsuu, silloin joudumme kysymään, mikä on merkittävintä. Hyvin helposti monet tärkeät asiat, tämä maailma ja aika kietovat meitä pauloihinsa. Tai sitten huolet ja pelot estävät meitä näkemästä olennaisinta. Kaikkein tärkein, yhteys Jumalaan, syrjäytyy ja jää taka-alalle. Mukaudumme tämän maailman mukaan. Johanneksen mukaan näin kävi hallitusmiehille. ”Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.”

Iankaikkisuuden näkökulmasta on vain yksi tärkeää. Vanha Kristinoppimme ilmaisee sen ytimekkäästi: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” Kaikki muu on tämän rinnalla toisarvoista, toki tärkeää, mutta vähemmän arvokasta.

Sanassa ja sakramenteissa Jeesus Kristus synnyttää uskoa ja luottamusta, antaa syntejä anteeksi ja uutta voimaa elämään. Vaikka ihminen usein tuntee itsensä avuttomaksi ja tyhjäksi, Jumalan rakkaudesta ei ole pienintäkään epäilystä. Jeesuksen pelastusteko on siitä merkkinä. Siksi pyyntömme tänään on: Tule Pyhä Henki, laskeudu alas taivaasta meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Anna meille kaiken hämmennyksen ja epävarmuuden keskellä luottamus hänen huolenpitoonsa.