Kirkon käyttöönottojumalanpalvelus

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:
– Herra, kuka uskoi meidän sanomamme?
Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?
He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden:
– Hän on sokaissut heidän silmänsä
ja paaduttanut heidän sydämensä,
jotta he eivät silmillään näkisi
eivätkä sydämellään ymmärtäisi,
jotta he eivät kääntyisi
enkä minä parantaisi heitä.
Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.
Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama. (Joh. 12:37-43).

 

Kangasniemen kaunis, puinen kaksoisristikirkko otetaan tänään peruskorjauksen jälkeen käyttöön Jumalan sanalla ja rukouksella. Kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1815. Sen jälkeen huomattavia korjauksia on kirkkoon tehty neljä kertaa. Kirkkoa on remontoitu 1890-, 1930- ja 1970-luvuilla sekä nyt 2020-luvun alkaessa. Jokainen sukupolvi Kangasniemellä on kantanut huolta kotikirkosta ja halunnut säilyttää sen kunnossa tuleville seurakuntalaisille.

Kangasniemen kirkko on saanut palvella seurakuntalaisia 205 vuoden ajan. Täällä on pidetty lukuisia jumalanpalveluksia, rukoushetkiä, konsertteja ja tilaisuuksia. Täällä on kastettu, konfirmoitu, vihitty ja siunattu hautaan tuhansia seurakuntalaisia. Lukemattomat ihmiset ovat täällä rukoilleet, laulaneet, kuunnelleet Jumalan sanaa ja nauttineet ehtoollista, saaneet voimaa elämän arkeen ja eväitä kristityn vaellukseensa kohti taivasta. Tämä on teidän kangasniemeläisten kotikirkko. Sen merkitys on suuri ja arvo korvaamaton. Siksi nykysukupolvemme tehtävä on pitää huolta kirkosta, jotta se säilyy lapsillemme ja lastenlapsillemme.

Tänään kiitämme tästä kirkosta, sen rakentajista ja kunnostajista, kaikista, jotka työllään ja toiminnallaan ovat tätä kirkkoa ylläpitäneet, täällä toimineet ja tänne tulleet. Ennen kaikkea kiitämme hyvää Jumalaa, jolta kaikki hyvä meille tulee.

Juhlapäivän evankeliumissa kuvataan hyvin lohduton tilanne: ”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen.” Evankeliumiteksti sijoittuu Jeesuksen julkisen toiminnan loppuvaiheisiin, hieman ennen pääsiäisen tapahtumia. Jeesuksen opetus- ja julistustyö on päättymässä. Nyt on välitilinpäätöksen aika. Tulos vaikuttaa heikolta, sillä ihmiset eivät usko, vaikka ovat nähneet. Ihmiseksi tulleen Jumalan saarna oli suurempi kuin parhaankaan papin tai piispan. Jeesuksen todistus, rakkaus ja esimerkki olivat vakuuttavampia kuin kenenkään muun. Silti vain harvat uskoivat. Päinvastoin enemmistö äänesti hänet ristille.

Tiedätkö, mikä on ”köyhän miehen evankeliumi”? Se on sitä, että jos minulla ei mene hyvin, niin onneksi ei mene sinullakaan. Samassa liemessä ollaan. Noloa sanoa, mutta tällaista ”köyhän miehen evankeliumia” olen tuntenut tämän pyhäpäivän evankeliumin äärellä. Arvelen monen papin kahden vuosisadan aikana pohtineen samaa asiaa saarnatessaan Kangasniemen kirkon saarnatuolissa. Meneekö saarnani perille? Saako se aikaan parannusta ja katumusta synneistä? Synnyttääkö se uskoa Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen?

”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen.” Näin joutuu Johannes toteamaan Jeesuksen toiminnan tuloksista. Jeesuksen kaikkien tunnustekojen tarkoitus oli johtaa ihmisiä uskoon. Kuitenkin hänen työtään varjostaa kysymys: Miksi kaikki ihmiset eivät kaikesta huolimatta usko Jeesukseen?

Syyt olivat varmasti erilaisia. Johannes mainitsee yhden niistä. Hän viittaa profeetta Jesajan sanoihin. Niiden mukaan Jumala oli paaduttanut ihmisten sydämet ja sokaissut heidän silmänsä. Johanneksen sanojen perusteella näyttää siltä, että Jumala on itse syyllinen ihmisten epäuskoon. Jos kuitenkin lukee Jesajan kirjaa hieman laajemmin, huomaa, että Jumalan toimia edelsi kansan paatumus. Se oli noussut pyhää Jumalaa vastaan ja luopunut Herrastaan (Jes. 1:2-4).

Paatuminen on silmien, korvien ja sydämen sulkemista Jumalan tahdolta. Se on selän kääntämistä Jumalalle ja katseen suuntaamista jonnekin toisaalle. Vaikka Jeesus teki lukuisia tunnustekoja, ihmiset eivät halunneet uskoa, että hän oli maailman Vapahtaja. Vaikka hän varoitti Jumalan tahdon ohittamisesta ja kehotti lähimmäisen auttamiseen, ihmiset eivät seuranneet hänen ohjettaan.

Jumala oli antanut kaikkea hyvää kansalleen. Olivatko he saaneet niin paljon hyvää, että unohtivat hyvän lähteen, kun se Jeesuksessa ilmestyi heidän keskelleen? Oliko se tehnyt heidät sokeiksi Jumalalle? Entä me, tämän ajan ihmiset? Onko Jumala antanut meillekin niin paljon kaikkea hyvää, että hyvinvoinnin keskellä olemme unohtaneet hänet, kääntäneet selkämme Jumalalle, kuvitelleet selviämme ilman häntä ja siksi paatuneet?

Viime päivien ykköspuheenaihe on koronavirusepidemia. Se vaikuttaa jo jokapäiväiseen elämämme. Emme vielä tiedä, mitä kaikkea on edessä. Siksi on tärkeä varautua ja noudattaa huolella annettuja ohjeita. Mutta onko koronavirus meille muistuttaja siitä, että elämä ei ole itsestäänselvyys? Onko epidemia muistutus siitä, ihmisen elämä ei ole pohjimmiltaan hänen itsensä käsissä? Onko se meille kehotus kääntyä Jumalan puoleen? Niin paljon kuin puhummekin elämänhallinnasta, me emme loppujen lopuksi hallitse elämää. Sen hallitsijana on kaikkivaltias Luoja. Hänen käsissään on ihmisen elämä. Silloin se on hyvissä ja turvallisissa käsissä.

Kangasniemen historia kertoo, kuinka ”kulkutautien päästessä riehumaan ne tekivät tuhojaan esteettömästi”. Kulkutautivuosina varsinkin 1700- ja 1800-luvuilla kuolleisuusnumerot helposti kohosivat moninkertaisiksi normaalivuosiin verrattuna. Niinpä pahimmillaan saattoi joinakin vuosina kuolla yli 200 pitäjäläistä (Antero Manninen, Kangasniemen historia I, s 377-379).

Viime päivinä on muisteltu paljon talvisodan tapahtumia. Perjantaina tuli kuluneeksi 80 vuotta talvisodan päättymisestä. Viime sotien aikana kansamme turvautui Jumalaan. Myös sen jälkeen yksittäiset onnettomuudet ja kansalliset kriisit ovat johtaneet suomalaiset kirkkoon etsimään turvaa. Kun hätä kohtaa, ihminen löytää tiensä kirkkoon. Kansamme syvämuistissa on tieto, mihin turvautua. Se on nytkin hyvä muistaa.

Vaikeina aikoina kirkko on ollut hädässä ja ahdistuksessa olevan ihmisen turvapaikka. Jos seinät voisivat puhua, ne kertoisivat lukemattomista rukouksista, joita niin tässä kirkossa kuin muissakin kirkoissa on lausuttu yhdessä ja yksityisesti, ääneen ja hiljaa. Kirkko on turvapaikka. Siinä on sen tehtävä niin Kangasniemellä kuin kaikkialla maassamme.

Kirkko on turvapaikka. Siellä kohtaamme elävän Jumalan, joka on luvannut olla kanssamme kaikkina elämämme päivinä. Aivan erityisesti hän on läsnä siellä, missä epävarmuus, hämmennys, pelko ja ahdistus täyttää mielen. Kun huoli tulevaisuudesta on päällimmäisenä ajatuksissa, Jumala sanoo antavansa meille tulevaisuuden ja toivon. Hän rohkaisee meitä kantamaan vastuuta toinen toisistamme ja auttamaan niitä, jotka tarvitsevat apuamme.

”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen.”  Suurimman saarnamiehen, Jumalan Pojan parhaatkaan saarnat eivät aina herättäneet uskoa. Evankeliumi ei kuitenkaan pääty tähän lopputulokseen. Johannes kirjoittaa: ”Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen.”

”Kaikesta huolimatta.” Tämä on rohkaisevaa. ”Kaikesta huolimatta” Kristus tekee työtään. Jumala toimii siellä, missä sanaa saarnataan ja sakramentteja jaetaan. Siksi jumalanpalvelus on niin keskeinen seurakunnan elämässä. Siksi meidän on hakeuduttava seurakunnan yhteyteen, jumalanpalvelukseen. Jumala on sitoutunut olemaan siinä läsnä. Kirkko on Jumalan kohtaamisen paikka.

Jokainen kirkkorakennus on Jumalan valtakunnan merkki. Kristillisen kirkon tehtävä on kutsua ihmisiä Jumalan valtakuntaan, Jeesuksen seuraajiksi. ”Kaikesta huolimatta” Kristus tekee työtään. Kun Jeesus kutsuu, silloin joudumme kysymään, mikä on merkittävintä. Hyvin helposti monet tärkeät asiat, tämä maailma ja aika kietovat meitä pauloihinsa. Tai sitten huolet ja pelot estävät meitä näkemästä olennaisinta. Kaikkein tärkein, yhteys Jumalaan, syrjäytyy ja jää taka-alalle. Mukaudumme tämän maailman mukaan. Johanneksen mukaan näin kävi hallitusmiehille. ”Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.”

Iankaikkisuuden näkökulmasta on vain yksi tärkeää. Vanha Kristinoppimme ilmaisee sen ytimekkäästi: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” Kaikki muu on tämän rinnalla toisarvoista, toki tärkeää, mutta vähemmän arvokasta. Tästä totuudesta kirkkorakennus julistaa pelkällä olemassaolollaan.

Sanassa ja sakramenteissa Jeesus Kristus synnyttää uskoa ja luottamusta, antaa syntejä anteeksi ja uutta voimaa elämään. Tämän vuoksi seurakunta on jumalanpalvelusyhteisö ja tarvitsee kirkon kokoontumistaan varten. Kirkko on Jumalan kohtaamisen paikka. Kangasniemellä tämä on oivallettu ja määrätietoisesti pidetty kirkko kunnossa. Täällä on rakennettu aktiivista jumalanpalveluselämää. Siitä haluan teitä kangasniemeläisiä kiittää.

Tänään Kangasniemen seurakunnan juhlapäivänä meitä muistutetaan kirkkorakennuksen kahdesta tehtävästä. Samalla ne ovat tehtäviä kirkossa kokoontuvalle seurakunnalle.

Kirkko on Jumalan kohtaamisen paikka. Sen tehtävä on mahdollistaa ihmisen ja Jumalan kohtaaminen. Vaikka ihminen usein tuntee itsensä avuttomaksi ja tyhjäksi, Jumalan rakkaudesta ei ole pienintäkään epäilystä. Jeesuksen pelastusteko on siitä merkkinä. Siksi pyyntömme tänään on: Tule Pyhä Henki, laskeudu alas taivaasta meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Anna meille luottamus hänen huolenpitoonsa.

Kirkko on turvapaikka. Kansamme vuosisatainen kokemus on, että Jumalassa on turvamme. Nyt koronaviruksen aiheuttaman hämmennyksen ja epävarmuuden keskellä on tämä erityisen tärkeä muistaa. Kaikki on pohjimmiltaan Jumalan käsissä. Kun meillä on hätä, Jumala ei jätä.