Jeesus sanoi:”Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen isäntänsä palatessaan tapaa näin tekemästä! Totisesti: hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa.Palvelija saattaa kuitenkin ajatella: ’Isäntä ei tule vielä pitkään aikaan!’ Niin hän alkaa piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella. Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen isäntänsä tulee ja hakkaa hänet kuoliaaksi, ja niin palvelija saa saman kohtalon kuin epäuskoiset.Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.” (Luuk. 12:42-48).

Tänään muistamme aikaa sata vuotta sitten. Euroopassa käytiin ensimmäistä maailmansotaa. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli voimassa sotatila. Toinen sortokausi merkitsi yhä uusia venäläistämistoimenpiteitä. Unelma itsenäisyydestä kuitenkin kasvoi ja jääkäriliike sai lisää kannattajia. Yhteiskunta oli levoton ja tulevaisuus epävarma. Samaan aikaan täällä kyläläiset ottivat käyttöön Himalansaaren rukoushuoneen toimittamaan kyläkirkon virkaa.

Tuolloin Ristiinan Yövedellä Himalansaari oli lähiseudun keskus. Saimaa oli Savon ja Etelä-Karjalan valtaväylä ja Himalansaari sijaitsi hyvien vesireittien varrella. Maanteitä pitkin kylä oli kuitenkin kovin syrjässä. Ristiinan kirkkoon oli kylästä lähes parinkymmenen kilometrin matka. Sata vuotta sitten se oli pitkä taival sunnuntaiaamuna taitettavaksi. Kirkkoon oli kuitenkin päästävä.

Rukoushuoneen hankkiminen alkoi jo vuonna 1909, jolloin ostettiin Tukialan talon alueelta tontti. Alueen valinnan perusteissa todettiin, että paikka oli ”luonnon puolesta kaunein tien laidassa lähellä koulua. Tasainen kovaperäinen maa ja aina estymätön kaunis näköala monelle eri taholle Saimaan siintäville selille”. (Ristiinan historia II, s. 339–340). Alun perin oli tarkoitus rakentaa Evankeliumiyhdistyksen omistama rukoushuone, mutta kävi ilmeiseksi, että kyläläiset lahjoittaisivat mieluummin oman rukoushuoneen rakentamiseen. Niinpä kyläläiset perustivat oman yhdistyksen rukoushuoneen rakentamiseksi ja Evankeliumiyhdistys rakensi rukoushuoneensa Toijolan kylään.

Omankaan rukoushuoneen rakennustarvikkeiden kokoaminen ei sujunut ongelmitta. Lahjoittamisen nihkeys sai tarvikehankinnoista päävastuun kantaneen toteamaan: ”Puut lienee olleet monellekin rakkaampia kuin Herran huone, muuksi tätä välinpitämättömyyttä ei saada luulla”. (Ristiinan historia II, s. 341).

Monien vaiheiden jälkeen rakennusmestari Kaarlo A. Honkavaaran suunnittelema puinen rakennus valmistui vuonna 1915. Kyläläisten aktiivisuus näkyi siinä, että koulu rakennettiin jo vuonna 1893 ja nuorisoseurantalo Koivula vuonna 1924.

Himalansaaren kyläkirkon 100-vuotisjuhlaa vietämme kirkkovuoden pyhänä, jonka aiheena on sattuvasti ”uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa”. Tämä rakennus kertoo siitä, että tällä kylällä on oltu uskollisia Jumalan lahjojen hoitajia. Himalansaareen on haluttu rukoushuone, jotta täällä olisi mahdollisuus viettää jumalanpalveluksia, kuulla Jumalan sanaa ja kokoontua yhteen seurakuntana. Tänään muistamme kiitollisina heitä, jotka ovat rakentaneet tämän kyläkirkon ja hoitaneet sitä vuosisadan ajan.

Juhlapäivän epistolateksti heprealaiskirjeestä (Hepr. 10:25) muistuttaa: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.” Näin tahdon minäkin tehdä: haluan rohkaista teitä himalansaarelaisia ja meitä kaikkia osallistumaan ahkerasti jumalanpalvelukseen. Esivanhempamme ovat rakentaneet kirkkoja ja rukoushuoneita, jotta he saisivat rohkaisua ja voimaa tähän elämään ja jotta he saisivat kuulla iankaikkiseen elämään johtavaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Samaa yksinkertaista evankeliumia mekin tarvitsemme. Siksi käyttäkää ahkerasti tätä kyläkirkkoa.

Meidän on myös muistettava vastuumme kristittyinä. Siitä juhlapäivän ankara evankeliumiteksti muistuttaa.

Jeesus kertoo vertauksen oman aikansa yhteiskunnasta. Uskollinen ja viisas taloudenhoitaja oli se, jolle hänen isäntänsä antoi luottamustehtävän. Taloudenhoitaja oli muiden palvelijoiden esimies. Hänellä oli vastuu talosta ja talonväestä. Hän huolehti siitä, että työt tehtiin ja talo tuotti. Hän huolehti oikeudenjaosta, jos sattui riitaisuuksia. Hän piti huolta siitä, että jokaisella oli ruokaa ja lepoaikaa. Hänellä oli isännän valta, mutta hän oli myös vastuussa isännälleen. Jos hän toimi vastuullisesti, isäntä saattoi tullessaan todeta kaiken olevan kunnossa.

Jeesus itse on isäntä. Hän on poissa. Hän on noussut taivaaseen ja istuu Isän oikealla puolella. Mutta hän tulee takaisin hetkellä, jota kukaan ei voi etukäteen tietää. Kristittyjen tulee elää siinä tietoisuudessa, että Kristus tulee takaisin ja hän näkee, miten hänen palvelijansa on käyttänyt aikansa, lahjansa ja mahdollisuutensa.

Jokaisella Kristuksen kutsumalla on oma paikkansa ja tehtävänsä. Juuri sen tehtävän täyttämisessä kysytään uskollisuutta, olipa tehtävä suuri tai pieni. Herra antaa seuraajilleen tehtäviä heidän kykyjensä ja lahjojensa mukaan. Tärkeintä on olla uskollinen sille tehtävälle ja niille lahjoille, jotka on saanut.

Jeesuksen vertauksessa hyvä palvelija muisti olevansa itsekin palvelija eikä isäntä. Hän hoiti hänelle annettua tehtävää niin kuin kuului. Paha palvelija alkoi esiintyä isäntänä, eikä muistanut, että hänellä oli vastuu oikealle isännälle. Pahan palvelijan saama hirvittävä rangaistus korostaa vastuun vakavuutta.

Perimmältään kaikki tehtävät niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin ovat palvelijan tehtäviä. Kuvaavaa on, että esimerkiksi ministeri tulee latinan palvelijaa tarkoittavasta sanasta. Esimiesaseman saanut palvelee siinä tehtävässä, työntekijä omassa tehtävässään. Jokainen ihminen, olipa missä asemassa tahansa, on viime kädessä vastuussa Jumalalle tehtävänsä hoidosta. ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”

Usein huomaamme, ettemme ole hoitaneet tehtävää hyvän palvelijan tavoin. Itsekäs ja paha luontomme on yhä uudestaan vienyt meidät harhaan, toimimaan väärin ja lyömään laimin tehtäviämme. Silloin tarvitsemme anteeksiantamusta ja armoa. Tarvitsemme avuksemme Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta. Hän itse sanoo, että Ihmisen Poika ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta (Matt. 20:28). Tähän me saamme vedota ja luottaa. Hän antaa armossaan synnit anteeksi. Saamme aloittaa alusta Herran palveluksessa.

Hyvät seurakuntalaiset. Sata vuotta sitten rakennettiin Himalansaareen rukoushuone. Tämä kyläkirkko on näkyvä merkki kylän yhteishengestä, yhteisöllisyydestä ja tulevaisuudenuskosta. Olemassaolollaan se viestittää niistä elämänarvoista ja siitä uskosta, joille kyläläisten elämä perustuu.

Rakennuksessa huomio kiinnittyy moniin risteihin, joita kirkossa on sekä sisällä että ulkona. Alttaritaulunakin on vain yksinkertainen risti. Sen teki aikanaan maanviljelijä Ilmari Luukkonen. Risti toistuu niin alttarivaatteessa kuin kuoriosan yläpuolella. Risti kertoo elämän kahdesta ulottuvuudesta. Vaakasuora ulottuvuus muistuttaa vastuustamme tässä ajassa, lähimmäisistämme, yhteiskunnastamme ja koko luomakunnasta. Pystysuora ulottuvuus muistuttaa suhteestamme Jumalaan. Hänen edessään olemme täysin riippuvaisia hänen armahtavasta rakkaudestaan.

Ristin perimmäinen tarkoitus on yhdistää. Jeesus tuli yhdistämään: ihmisen Jumalaan, ihmisen ihmisiin, ihmisen itseensä ja ihmisen koko luomakuntaan. Tämä toteutui ristillä ja ristin kautta. Jokainen risti Himalansaaren kyläkirkossa viestittää kaikkea sitä, mitä Jumala on tehnyt meille ja meidän puolestamme. Se on syvimmän rakkauden ilmaus. Siitä tämä kirkko kertoo. Siksi se on olemassa. Siksi tänään on kiitoksen ja juhlan aika.

 Seppo Häkkinen