Saarna diakoniavihkimysmessussa 14.2.2021

Kun he sitten nousivat Jerusalemiin vievää tietä, Jeesus kulki muiden edellä. Opetuslapset olivat ymmällä, ja heidän perässään kulkevat ihmiset alkoivat pelätä. Silloin Jeesus kutsui taas luokseen kaksitoista opetuslastaan ja alkoi puhua heille siitä, mitä hänelle oli tapahtuva: ”Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille, ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.”
Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: ”Opettaja, meillä olisi sinulle pyyntö. Suostuthan siihen.” ”Mitä te haluatte minun tekevän?” kysyi Jeesus. He vastasivat: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.” Jeesus sanoi heille: ”Te ette tiedä mitä pyydätte. Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?” ”Voimme”, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan myös teidät. Mutta minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.”
Kun muut kymmenen kuulivat tästä, he suuttuivat Jaakobille ja Johannekselle. Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” (Mark. 10:32–45).

Laskiaissunnuntain evankeliumissa kiinnittää huomiota opetuslasten ajattelemattomuus ja itsekeskeisyys. Erityisesti tämä tulee esille Jaakobin ja Johanneksen tavassa toimia. Jeesus yritti valmistaa oppilaitaan kohtaamaan edessä oleva kärsimystie. Mutta he kieltäytyivät näkemästä ja kuulemasta sitä, mitä eivät halunneet nähdä tai kuulla. He halusivat vain kuulla sen, mikä miellytti heitä. Opetuslapsissa oli herännyt toive siitä, että Jeesus panee asiat järjestykseen ja takaa hyvät paikat myös läheisilleen. Oma etu oli ensisijaisesti mielessä.

Laskiaissunnuntain evankeliumi paljastaa jälleen kerran Jumalan sanan ajattoman ajankohtaisuuden! Eikö opetuslasten asennoituminen kuvaa osuvalla tavalla meidän aikamme arvomaailmaa?

Länsimaisessa kulttuurissa on pitkään vallinnut yksilölähtöisyyden (individualismi) ja minäkeskeisyyden korostuminen. Oma välitön mielihyvä ja yksilön omat tarpeet menevät muiden tai yhteisen edun edelle. Pahimmillaan se johtaa itsekkyyteen, ahneuteen ja oman edun tavoitteluun välittämättä muista ihmisistä ja yhteisestä hyvästä.

Arvotutkimusten mukaan Suomi sijoittuu selkeästi individualististen arvojen maihin. Sosiaalisen median lainalaisuudet ovat tästä osuvana merkkinä. Jos et näy, et ole olemassa. Selfiekulttuurissa vaatimattomuus ei kaunista. Jokainen sosiaalista mediaa käyttävä tietää, että eniten tykkäyksiä ja seuraajia saa kertomalla itsestään mahdollisimman paljon ja mahdollisimman henkilökohtaisesti. Sama toimii muussakin elämässä: omia saavutuksia ja kokemuksia kannattaa tuoda esille aina tilaisuuden tullen. Elämme minän aikakautta. Tärkeinä pitämiämme arvoja ovat vapaus ja mielihyvä. Oman onnen metsästämisestä on tullut elämäntapa.

Myös Jaakobilla ja Johanneksella oli oma onni mielessä. Toisiko Jeesuksen seuraajana oleminen heille hyvän tulevaisuuden, etuoikeuksia ja ansioita? Mitä me siitä hyödymme? Tämä on tuttu kysymys meidänkin aikanamme.

Laskiaissunnuntain evankeliumitekstin ja pian alkavan paastonajan sanoma ei kuulosta kovin ajanmukaiselta. Eikä se sitä paitsi tunnu kovin houkuttelevalta elämäntavalta, varsinkaan nykyisin. Puhumattakaan, että siihen kukaan yltäisi, vaikka haluaisikin.

”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” (Mark. 10:44–45).

Siinä se on: paastonajan ohjelma. Yksinkertaista puhetta, ilman selityksiäkin ymmärrettävää. Mutta samalla niin vaikea toteuttaa. Riipumme kiinni ajatuksessa: ”Mikä on minun, se ei kuulu kenellekään toiselle!” Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, kuten vanha sananparsi sanoo. Ikään kuin meillä olisi jotain sellaista, joka ei loppujen lopuksi ole muuta kuin meille annettua lainaa, itse elämää myöten. Koronavirusepidemia on sen meille opettanut hyvin näkyvällä tavalla.

Jeesus osoitti, että ainoa todellinen suuruuden tie on palvelevan rakkauden tie. Tämä viitoitti ensimmäisten kristittyjen elämää. Lähimmäisenrakkaudella ja diakonialla oli suuri merkitys kristillisen kirkon kasvulle toisella ja kolmannella vuosisadalla.

Tärkeä tekijä kristinuskon voittokulussa oli kristittyjen uhrautuva sairaanhoito. Roomalaisen yhteiskunnan perusteita järkytti toisen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kolmannen puolivälissä kaksi suurta tautiepidemiaa. Isorokoksi arveltu epidemia levisi Rooman valtakunnassa vuosina 165–180 surmaten mahdollisesti jopa kolmanneksen väestöstä. Seuraava epidemia, ilmeisesti tuhkarokko, verotti väestöä 250-luvulla. Tarttuviin tauteihin sairastuneita hoitaessaan kristityt paitsi lisäsivät suosiotaan myös omaa osuuttaan väestöstä. Usko näkyi rakkaudentekoina sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja muita hyljeksittyjä kohtaan.

”Kristityt pitivät köyhien ja kärsivien auttamista erittäin tärkeänä. Orpojen, leskien, van­kien ja muukalaisten auttaminen oli jo varhaisissa seurakunnissa hyvin organisoitua”, sanoo professori Ismo Dunderberg (Kirkko ja kaupunki 28.1.2021). Diakonia on ollut kirkon luovuttamaton tehtävä alusta alkaen.

Ensimmäiset kristityt ymmärsivät, että kirkko on olemassa toisia varten. Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen. Vieraanvaraisuus on kristillinen hyve. Palveleminen on kristityn tuntomerkki. Tämä on meidänkin tarpeen muistaa. Jos ihmiset kokevat kirkon myötäeläväksi, todella auttavaksi eikä vain puhuvaksi, ihmisen puolella olevaksi, heistä ja heidän asioistaan kiinnostuneeksi, sellaiseen yhteisöön he haluavat kuulua ja sitoutua.

Tänään Jeesus opettaa, mistä hänen seuraajansa tulee tuntea: ei eturivien varaamisesta, vaan palvelumielestä. Suurin on se, joka palvelee. Ei ole mitään suurempaa kuin lähimmäisen palveleminen. Se on vastakulttuuria yksilön etua korostavassa ja oman navan ympärillä pyörivässä yhteiskunnassa.

Kirkko ei ole vain uskon, vaan uskon ja rakkauden yhteisö. Tämä korostus on luterilaisuudelle tyypillistä. Jumalan sana ei pysy jossakin seurakunnan yläpuolella, jonne jokainen seurakuntalainen olisi yksilönä suhteessa. Kirkko ei ole vain erillisten yksilöiden joukko. Sen sijaan sana tulee uskossa lihaksi ja kristityistä tulee toinen toisensa palvelijoita. Arjen diakonia, palveleva mieli ja rakkauden teot kumpuavat siitä työstä, jonka Kristus on tehnyt meidän puolestamme. ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”

Pian on laskiainen. Se merkitsee paastoon laskeutumista. Samalla se merkitsee Jeesuksen kärsimystien seuraamista. Tuo tie oli todellista laskiaista, laskeutumista yhä syvemmälle kärsimykseen ja aina kuolemaan saakka.

Jeesuksen laskiainen johti Golgatan ristille. Hän osoitti olevansa suurin, sillä hän tuli palvelemaan ja antamaan henkensä kaikkien puolesta, meidänkin, jotka emme kykene itsekkyydeltämme palvelemaan muita. Jeesus kuoli meidänkin puolestamme. Meidät armahdetaan. Kun itse saa anteeksi, voi antaa anteeksi toisille. Kun itse saa olla palveltavana, voi palvella toista.

Hyvät Anni, Jukka, Satu ja Tarja. Tänään teidät vihitään diakonian virkaan. Se tapahtuu pyhänä, joka kertoo vahvalla tavalla diakonian ytimestä ja perustehtävästä. Vihkimyksessänne teidät liitetään aiempien kirkon virkaan vihittyjen ketjuun. Tehtävänne on nyt vuorollanne kantaa vastuuta seurakunnan diakoniatyöstä.

Viranhoidossanne saatte kokea, että työnne on tärkeää, olkoon se kuinka arkista ja tavallista tahansa. Diakoniaa tarvitaan. Tulette kohtaamaan myös väsymyksen hetkiä, sillä tehtäväkenttä tuntuu välillä rannattomalta ja omat mahdollisuudet rajallisilta. Muistakaa, että silloinkin kutsuja, kirkon Herra, kantaa teitä. Pohjimmiltaan kyse ei ole kuitenkaan teidän työstänne, ei edes kirkon työstä. Kyse on Kristuksen työstä. Hän itse toimii kirkossaan, meidän keskellämme. Kutsuessaan teidät työtovereikseen hän antaa työhön sen siunauksen, jonka tietää teidän tarvitsevan.