Rukouksin vai rukouskin?

Minulla on roomalaiskatolinen ystävä, joka päättää viestinsä toivotukseen ”rukouksin”. Koska hänen äidinkielensä ei ole suomi, hyvin usein viestin lopussa lukee ”rukouskin”. Kun ”rukouksin” vaihtuu sanaan ”rukouskin”, merkitys muuttuu olennaisesti. Siitä saa käsityksen, että kunhan kaikki muu on yritetty ja kokeiltu, muistakaa vielä rukouskin. Mielikuva rukouksesta on vähättelevä, jonkinlainen viimeinen oljenkorsi. Tosin ystäväni tuntien hän ei missään tapauksessa tarkoita tätä, vaan todellakin ajatuksena on ”rukouksin”, sillä hänen rukouselämänsä on katoliseen tapaan säännöllistä ja aktiivista. Tarkoitus on sanoa, että muistamme toisiamme rukouksin.

Hauska kirjoitusvirhe on saanut minut pohtimaan rukouselämää. Onko meille käynyt niin, että ”rukouksin” on muuttunut muotoon ”rukouskin”? Onko rukous meille toissijaista, ajan haaskausta tai jonkinlainen viimeinen hätävara, kun muut keinot eivät enää auta? Onko rukous meille väkinäistä suoritusta Jumalan edessä, pakonomaista puurtamista ja omin voimin pinnistelyä, kristityn velvollisuus?

Niin oma kokemukseni kuin hengelliset opettajat kertovat kurinalaisuuden ja säännöllisyyden merkityksestä rukouselämän hoitamisessa. Rukouksessa on itse asiassa kyse vaativasta tehtävästä, suorastaan työstä. Näin on ollut kautta kristillisen kirkon historian. Jo kirkkoisä Augustinus opetti: ”Rukoile kuin ei mikään työ voisi auttaa. Tee työtä kuin ei mikään rukous voisi auttaa.”

Rukous on kristittyjen erityinen tehtävä. “Yhteiskunnassa, joka tuntuu olevan täynnä kaikkea polttavan tärkeää ja kiireellistä, rukous vaikuttaa luonnottomalta käyttäytymistavalta. Perin pohjin asiaa tiedostamatta olemme suostuneet ajatustapaan, että ‘asioiden tekeminen’ on tärkeämpää kuin rukoileminen ja että rukous sopii sellaisiin hetkiin, jolloin meillä ei ole mitään tärkeää tekemistä.” (Henri J.M. Nouwen). Tällainen ajattelu sopii kyllä ajan henkeen, mutta ei kristilliseen uskoon.

Rukous on kristityn jatkuva ja jokapäiväinen tehtävä. Täällä Parikkalassa on hyvä muistaa Sortavalan kappalaisen, herätysliikejohtaja Henrik Renqvistin opetusta. Hän neuvoi rukoilemaan ”niin kuin vastatuuleen soutaissa tihiästi ja kiintiästi, muutoin ei pääse tuulen päälle, maailman rakkaudesta Jumalan rakkauteen”.

Rukous on samalla lahja ja etuoikeus. ”Rukous on ihmisen tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä. Se on yhtä luonnollinen ja välttämätön hengelliselle elämälle kuin hengitys ruumiille. Jumala näkee meidät joka hetki, ja me voimme puhua hänelle ja hän meille.” (Kristinoppi 42 Rukous).

Aito rukous edellyttää, että me olemme Jumalan edessä kädet auki, suojattomina ja tyhjinä. Se merkitsee katseen kohottamista pois itsestä ja maailmasta kohti Jumalaa. Näin me julistamme sekä itsellemme että toisillemme, että ilman Jumalaa me emme pysty mihinkään. Tämä on vaikeaa sellaisessa “tee se itse”-uskonnollisuudessa, jossa ensin tehdään kaikki omin voimin ja vasta niiden loppuessa pannaan kädet ristiin. Jumalasta tulee silloin meidän juoksupoikamme. Se on ”rukouskin”-kristillisyyttä.

“Opetuslapseus ei merkitse sitä, että me käytämme hyväksemme Jumalaa, kun emme enää pysty itse toimimaan. Päinvastoin se merkitsee sen tunnustamista, ettemme pysty yhtään mihinkään, mutta että Jumala voi tehdä meidän kauttamme mitä tahansa. Jos olemme opetuslapsia, meidän kaikki voimamme, toivomme, rohkeutemme ja luottamuksemme on pelkästään Jumalassa. Siksi rukouksen on oltava elämämme ensimmäinen asia.” (Henri J.M. Nouwen).

Tällaiseen asennoitumiseen meitä tänään opastetaan. Rukoukseen kätkeytyvä Jumalan suuri salaisuus ja siunaus odottavat rukoilijaa. Rukous on etuoikeus, ei velvollisuus; se on lahja, ei suoritus. Tänään kiitän teitä uskollisia rukoilijoita siitä, että olette käyttäneet rukouksen lahjaa Itä-Suomen ja itäsuomalaisten hyväksi. Se on tärkeämpää ja arvokkaampaa kuin ymmärrämmekään.

Sain muutama viikko sitten vahvan kokemuksen rukouksen merkityksestä. Eläkkeellä oleva Thaimaan lähetti Anneli Könni ja lähetysaktiivi Marketta Eskelisen Lappeenrannasta olivat pyytäneet mahdollisuutta tavata minut. Heillä oli tuotavanaan piispalle lahja Thaimaasta. Lappeenrannan seurakunnilla on ollut Meijän kylä Thaimaassa -projekti, jonka kautta on solmittu yhteyksiä. Tapaamisessa sain kuulla, että Koillis-Thaimaassa Mukdahanissa työskentelevä pastori Sim on pitkään tietämättäni rukoillut puolestani. Emme ole koskaan tavanneet emmekä tunne toisiamme. Nyt hän halusi esirukousten lisäksi lähettää minulle lahjan, thaisilkistä käsintehdyn stolan.

Uskollinen esirukoilija toisella puolella maapalloa ja Kristuksen ikeestä muistuttava stola koskettivat minua syvästi. Tämä kaikki on minulle merkki uskovien yhteydestä, joka on pohjimmiltaan Pyhän Hengen lahja. Yhteinen usko Jumalaan kannustaa. Voimme kantaa toisiamme rukouksessa, vaikka tuntemattomina ja toisella puolella maapalloa. Minua rohkaisee suunnattomasti tieto siitä, että puolestani rukoillaan. Myös minä saan rukoilla toisten ihmisten ja asioiden puolesta. Mielessäni ovat apostoli Paavalin sanat: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7).

Esirukous on tapa rakastaa toista ihmistä. Tämä on yksi parhaita esirukouksesta kuulemiani määritelmiä. Esirukous on tapa rakastaa toista ihmistä. Esirukouksessa painopiste siirtyy minusta ja tarpeistani toiseen ihmiseen ja hänen tarpeisiinsa. En tuijota itseeni, vaan näen toisen ihmisen ja samalla kohotan katseeni Jumalaan. Esirukouksen kautta astumme ulos itsestämme. ”Jumalan valtakunnan jatkuvassa työssä ei mikään ole niin tärkeää kuin esirukous.” (Richard Foster). Se on palvelutehtävä, johon jokainen kristitty on kutsuttu.

Tänään iloitsen siitä, että te olette jaksaneet uskollisesti hoitaa esirukoustehtävää vuosikymmenen ajan Itä-Suomen puolesta. Se on merkki rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja uskollisuudesta Jumalaa kohtaan. Samanaikaisesti meitä kantaa tietoisuus siitä, ettei esirukoilijaa jätetä yksin. Suuri esirukoilijamme tukee ja vahvistaa meitä. Paavali vakuuttaa: ”Kristus on kuollut meidän puolestamme, ja vielä enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme.” (Room. 8:34).

Kristuksen rukoukset kannattelevat meidän rukoilemistamme, kannustavat meitä jatkamaan ja antavat toivon siitä, että rukouksemme kuullaan. Kirkkoisä Augustinus kirjoittaa: ”Rukous on sitä, että puhutaan Jumalalle toisten onnen puolesta.” Esirukous Itä-Suomen ja itäsuomalaisten puolesta on meille uskottu lahja ja tehtävä. Siksi ”puhutaan Jumalalle toisten onnen puolesta”. Näin kannamme vastuuta maamme ja kansamme, sen asukkaiden ja kaikkien ihmisten ajallisen onnen ja iankaikkisen hyvän puolesta.