Alkuhartaus Kirkon viestinnän päivillä 17.9.2026 Kotkassa Satama-Areenalla

Luuk. 10:38–42

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

Elämme viestinnän aikakautta. Jos mietit hetken, kuinka monta viestintälaitetta, puhumattakaan alustoista tai sovelluksista, sinulla on tällä hetkellä käsiesi saatavilla, niin uskonpa, että lukumäärä on merkittävä. Viestejä kulkee enemmän kuin koskaan aiemmin. Sanat liikkuvat sekunneissa maasta toiseen. Julkaisemme, kommentoimme, arvioimme, vaikuttamme ja reagoimme. Tuntuu, että elämässä on aika ajoin viestien kakofonia ja armoton sanojen tulva.

Me olemme kokoontuneet viestinnän äärelle. Toivon, että teillä tulee olemaan antoisat Kirkon viestintäpäivät täällä Kotkassa!

Viestintä kuuluu erottamattomasti evankeliumiin. Evankeliumi on pohjimmiltaan viesti. Sana evankeliumi tarkoittaa ilosanomaa, hyvää uutista. Mutta uutinen on uutinen vasta silloin, kun se kerrotaan. Sanoma tarvitsee viestijän ja vastaanottajan. Kristillinen kirkko syntyi viestinnästä. Jeesus kulki kylästä kylään, kohtasi ihmisiä, kertoi vertauksia, keskusteli, kuunteli ja julisti Jumalan valtakuntaa. Opetuslapset lähtivät viemään tätä sanomaa eteenpäin. Heidän tehtävänsä ei ollut vain säilyttää evankeliumia itsellään, vaan välittää se maailmalle. Koko kirkon olemassaolo perustuu siihen, että joku on kertonut evankeliumin jollekin toiselle.

Mutta viestintä, kommunikointi tai dialogi ei aina ole helppoa tässä ajassa. Kirkon erityinen haaste on se, että se kokoaa yhteen ihmisiä, joilla on hyvin erilaisia teologisia, poliittisia ja kulttuurisia näkemyksiä. Yhteiskuntaa sekä koko maailmaa vaivaava polarisaatio on ilmiö myös kirkossa. Jaamme herkästi joukkoja meihin ja heihin. Konservatiivi – liberaali, tosi uskova – kulttuuriuskova, hengellisyyttä painottavat – yhteiskunnalliset vaikuttajat jne. Yksittäiset kysymykset alkavat helposti symboloida laajempia identiteettikamppailuja. Tätä kuvataan usein ”me vastaan ne” -asetelmana.

Omassa työssäni tunnistan tasapainoilun usean eri ilmiön keskellä.

Sosiaalisessa mediassa kirkon kannanotot voivat synnyttää voimakkaita reaktioita. Viestit luetaan helposti puolesta tai vastaan -asetelmasta käsin, jolloin nyanssit katoavat. Polarisaatiotutkimuksen mukaan tunteet alkavat ohjata keskustelua enemmän kuin faktat, ja vastapuolesta luodaan kielteisiä mielikuvia. Voin sanoa, että kommenttikenttien lukeminen on joskus raskasta puuhaa.

Toisaalta kirkolta odotetaan yhä useammin selkeää kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta samalla osa odottaa kirkon pysyvän puolueettomana. Pitäisi puhua kovemmalla äänellä esimerkiksi lapsiperheisiin kohdistuvista tukileikkauksista, mutta samalla ei saisi tehdä politiikkaa. Neutraali tai sovitteleva puhe voidaan tulkita ääripäiden mielestä riittämättömäksi.

Polarisoituneessa ilmapiirissä myös yksittäiset sanat saavat suuren symbolisen painoarvon. Siksi sanavalinnoista voi tulla yllättävänkin kiivaan keskustelun kohteita.

 

Miten siis viestiä sivistyneesti tämän kaiken keskellä?

Vastalääke on mielestäni viime sunnuntain evankeliumissa kerrottu Marian osa. Joskus on pysähdyttävä kuuntelemaan ja todella kuulemaan.

Bart Brandsmanin polarisaatiomalli muistuttaa, että äänekkäiden ääripäiden sijaan huomio tulisi suunnata ”hiljaisiin keskellä olijoihin”. Tavoitteena ei ole poistaa erimielisyyksiä vaan vahvistaa kuuntelemista, arvostavaa keskustelua, sillan rakentamista, yhteisen hyvän ja kaiken yhdistävän etsimistä.

Kirkon omassa keskustelussa on korostettu, että sen tehtävä ei ole ensisijaisesti voittaa väittelyjä vaan rakentaa yhteyttä ihmisten välille. Tämän vuoksi kirkon viestinnässä on alettu puhua yhä enemmän dialogista, kohtaamisesta, rauhan rakentamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta vastalääkkeenä vastakkainasettelulle.

Viestintä ei ole vain sanojen välittämistä. Se on yhteyden rakentamista. Jumala itse on tästä esimerkki. Hän ei lähettänyt maailmaan vain viestiä, vaan tuli itse lähelle ihmistä. Jumalan viestintä on läsnäoloa. Jumala ei huuda kaukaa tai anonyyminä. Hän tulee ihmisen luo. Hän puhuu kieltä, jota ihminen voi ymmärtää. Hän jakaa ihmisen ilot, surut, epävarmuuden ja kärsimyksen.

Ajattelen, että tässä on myös kirkon viestinnän suuri tehtävä. Emme ainoastaan välitä tietoa seurakunnan toiminnasta, vaan olemme rakentamassa siltaa Jumalan rakkauden ja ihmisten arjen välille. Viestintä on parhaimmillaan palvelua. Se auttaa ihmistä löytämään yhteyden Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Siksi kirkon viestinnän tärkein tehtävä ei lopulta ole kertoa kirkosta vaan kertoa Kristuksesta. Kaikki muu rakentuu sen ympärille.

Kun mietimme omaa työtämme viestijöinä, työntekijöinä, johtajina tai vaikuttajina, voimme kysyä: välittyykö sanoistamme jotakin Jumalan armosta? Lisäävätkö viestimme valoa vai pimeyttä, toivoa vai epätoivoa?

Paavali kirjoittaa efesolaisille:

”Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan vain sellaista, mikä kulloinkin on tarpeellista ja rakentavaa ja tuo siunausta niille, jotka kuulevat.” (Ef. 4:29)

Tämä on hieno ohje myös meidän aikaamme. Rakentava viestintä ei tarkoita vaikeiden asioiden välttämistä. Se tarkoittaa sitä, että erimielisyyksien keskelläkin ihmisen arvo Jumalan kuvana säilyy.

Meidän tehtävämme on pitää evankeliumin viesti liikkeessä: selkeästi, rohkeasti, ymmärrettävästi ja ennen kaikkea rakkaudella. Sivistyneesti.

Johanneksen evankeliumi alkaa sanoilla: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1). Tuo Sana saa olla osoittamassa myös viestinnän tietä tässä niin tuulisessa maailmassa. Tuo Sana on se kallio, jolle tänäänkin saamme rakentaa kirkon viestinnän sekä oman elämämme.

Piispa Mari Parkkinen