Esitelmä Karjalan Liiton ekumeenisilla hengellisillä päivillä Tampereella 9.3.2019

Johdanto

Kristillinen kasvatus ja opetus on kuulunut kirkon perustehtäviin alusta alkaen. Matteuksen evankeliumin lopun lähetyskäskyssä Jeesus käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen kastamalla ja opettamalla.

Varhaisen kirkon kasvatustoiminta tapahtui kolmessa pääuomassa: 1. Vanhempien ja kummien antama kotiopetus (kotikatekeesi), 2. kirkon antama opetus jumalanpalveluksen yhteydessä ja 3. rippiopetus. Keskiajalle tultaessa nämä katolisen kirkon käyttämät kasvatustehtävän pääkanavat olivat käytössä myös Suomessa. Kotikatekeesi oli vanhempien ja kummien vastuulla, papit pitivät katekismussaarnoja suomenkielellä ja ripin yhteydessä kuulusteltiin kansan kristinopin taitoja.

Uskonpuhdistuksen jälkeen reformaation keskeisten painotusten innoittamana luterilainen kirkko ryhtyi varsinaiseen kansanopetustyöhön. Sen ensimmäisenä tavoitteena oli lukutaidon ja katekismuksen oppiminen, mikä loi pohjan uskonelämälle. Lasten opettaminen oli vanhempien velvollisuus, ja papiston oli valvottava, että he sen täyttivät. 1600-luvun jälkipuoliskolla luotiin pohja järjestelmälliselle kansanopetukselle, joka kohdistui ennen muita lapsiin ja nuoriin.

Vuoden 1686 kirkkolaissa säädettiin, että lapsille oli opetettava sisälukua ja kristinoppia. Vastuu kuului ennen kaikkea vanhemmille, mutta ellei kotiopetus riittänyt, antoivat opetusta lukkarit ja palkatut pitäjän koulumestarit. Näin syntyivät lukkarinkoulut ja vähitellen myös pitäjänkoulut. Oppimista valvottiin kuulusteluilla, joista erityisen tärkeitä olivat rippikuulustelut. Vähitellen tästä käytännöstä syntyi rippikoulu. Se olikin aluksi yleisnimi kaikelle lastenopetukselle ja ehtoolliselle valmistamiselle. Vähitellen se sai omaleimaisia piirteitä ja vakiintui nuorisoikäluokan kristilliseksi opetukseksi.

Rippikoulun vakiinnuttua huomattiin, että nuoremmat ikäluokat jäivät usein vaille opetusta. Tästä tarpeesta virisi seurakuntien pyhäkoulutoiminta, vaikka sen alkuvaiheita on vaikea määritellä tarkasti. Opetustoiminta laajeni asteittain ja sai kiinteitä muotoja eri aikoina ja eri puolilla maata. Pyhäkoulua ei perustettu, vaan se syntyi kehityksen myötä.

Varhaisin tieto lasten opetuksen tehostamisesta ja siten pyhäkoulutoiminnan käynnistämisestä on Orimattilan pitäjänkokouksen päätös vuodelta 1787. Papisto oli järjestänyt kuusivuotiaille ja sitä vanhemmille lapsille jokaisessa kylässä sunnuntai- ja juhlapäivinä opetusta, jotta he eivät kuluttaisi aikaansa ”kaikenlaiseen turhuuteen, kuljeskeluun ja vallattomuuteen”. Kirjantaitavat ja luotettavat henkilöt opettivat heille heidän käsityskykynsä mukaisesti kristinopin pääkappaleita. Pitäjänkokouksen mukaan kaikkien oli edistettävä pyhäkouluja. Todennäköisesti Orimattilan pyhäkoulut olivat seurakunnan kappalaisen Peter Sanngrenin perustamia. Hänet tunnettiin pedagogisista harrastuksistaan sekä yhteyksistään pietistisiin herätysliikkeisiin, joissa tähdennettiin hengellisen elämän ylläpitämistä ja sen edellytyksenä arvostettiin luku- ja kristinopintaitoa, kouluja ja kirjoja.

Ensimmäinen virallinen aloite pyhäkoulun kehittämiseksi tehtiin Turun pappeinkokouksessa vuonna 1807. Piispa, myöhempi arkkipiispa Jacob Tengström kehotti papistoa pitämään sunnuntaisin iltapäivisin lapsille ja nuorille koulua. Seuraavassa pappeinkokouksessa vuonna 1825 Tengström toisti kehotuksensa ilmoittaen, että siellä, missä sitä oli noudatettu, oli saatu hyviä tuloksia. Tengströmin seuraaja, arkkipiispa Erik Gabriel Melartin yhtyi pappeinkokouksessa vuonna 1842 edeltäjänsä näkemyksiin ja tähdensi pyhäkoulun merkitystä. Näin syntyi ns. ”turkulainen pyhäkoulu” (professori Martti Ruuth), jolle oli tunnusomaista, että sitä pidettiin kirkolla pappien toimiessa opettajina ja se painottui lukutaidon harjoittamiseen ja katekismuksen oppimiseen.

Porvoon hiippakunnassa, johon Karjalakin kuului, kehitys kulki samaan suuntaan alkeisopetuksen palvellessa pääasiallisesti yleistä kansanopetusta, jossa lukutaidon oppiminen oli tärkeintä. Rippikoulussa puolestaan opetettiin kristinoppia. Lastenopetus sai kuitenkin Porvoon hiippakunnan alueella uusia piirteitä pyhäkoulun kehittyessä hartaudelliseen suuntaan. Tässä oli ratkaiseva vaikutus pastori Johan Fredrik Berghillä, jota on kutsuttu Suomen pyhäkoulun isäksi. Hänen perustamiensa pyhäkoulujen vaikutuksesta syntyi ”porvoolainen pyhäkoulu”, kuten Suomen pyhäkoulun historiaa tutkinut professori Martti Ruuth on sanonut.

Johan Fredrik Bergh

Tultuaan vuonna 1826 kappalaiseksi Nurmijärvelle Johan Fredrik Bergh totesi, että kansan keskuudessa vallitsee huutava kristillisen tiedon ja valistuksen puute, joka aiheutti myös hengellisen hätätilan. Bergh aloitti pyhäkoulun kappalaisen pappilassaan sekä perusti myös toisen pyhäkoulun toiseen kylään. Tästä luettiin Berghin laatima kuulutus Nurmijärven kirkossa 15.4.1832. Martti Ruuth pitää Nurmijärven kirkossa luettua kuulutusta ”käänteentekevänä uutena askeleena maamme pyhäkoulutoimen historiassa”. Kuulutukseen liittyi toivomus, että muissakin kylissä taitavat miehet ryhtyisivät kristillisestä rakkaudesta neuvomaan lapsia. Halukkaita opettajia kehotettiin ilmoittautumaan Berghille, joka saapuisi perustamaan ja aloittamaan koulun. Bergh oli vankilapappina Kuopiossa käyttänyt menestyksellisesti Bell-Lancasterin menetelmää ja nyt hän tahtoi noudattaa sitä myös lastenopetuksessa.

Bell-Lancasterin järjestelmä on saanut nimensä englantilaisten Andrew Bellin ja Joseph Lancasterin mukaan. Kyseessä on vuoro-opetus, jonka mukaan varttuneet oppilaat saivat opettaa aloittelevia. Tällä tavalla yksi koulutettu opettaja saattoi samanaikaisesti huolehtia monista ryhmistä ja suurista oppilasjoukoista. Bell-Lancasterin menetelmä tuli nopeasti tunnetuksi ja se levisi 1800-luvun alussa moniin maihin.

Berghin perustamat pyhäkoulut toimivat eri puolilla pitäjää, opettajat olivat maallikoita ja oppilaiksi kutsuttiin kaikkia lapsia. Opetustoiminnan ohessa pyhäkouluista muodostui lasten ja nuorten hartaushetkiä. Berghin pyhäkoulut saavuttivat menestystä ja niitä käytettiin esikuvana muuallakin. Bergh antoi tilaa kouluissaan tilaa sekä Raamatun tekstien käsittelylle että virrenveisuulle ja hartauspuheelle. Myös lasten vanhemmat saivat olla seuraamassa opetusta. Uusia opettajia valittiin lähinnä rippikoululaisista. Näiden piirteiden ajan mittaan korostuessa Berghin pyhäkoulut viitoittivat pyhäkoulutyölle uutta suuntaa. – Mainittakoon kuriositeettina, että Aleksis Kivi tuli 6-vuotiaana Berghin perustamaan pyhäkouluun, joka pidettiin Heikkilän talon avarassa tuvassa. Hänen opettajanaan oli koulumestari Forselius.

Bergh Jaakkimassa

Vuonna 1843 Johan Fredrik Bergh siirtyi Nurmijärveltä kirkkoherraksi Jaakkimaan. Ajatellessaan kansan siveellistä tilaa ja sen parantamista ”Bergh kirjoitti itselleen luettelon niistä synneistä, jotka sen puolen kansaa erikoisesti hallitsivat ja joihin oli vakava huomio kiinnitettävä. Ne olivat 1) Näpisteleminen, 2) Panetteleminen, 3) Sapattipäivän rikkominen, 4) Yöjuoksu, 5) Kapakoitseminen ja juoppous, 6-8) Siveettömyyden eri muotoja, 9) Huolimattomuus lasten ja palkollisten kristillisyyden nähden, 10) Tyytymättömyys sen johdosta, että lasten joskus täytyy käydä pitemmän aikaa rippikoulussa, 11) Käräjöimishalu, 12) Turmiolliset sananlaskut, 13) Virkamiesten ja säätyläisten vihaaminen ja ylenkatsominen, vaikka nämä ovatkin antaneet siihen aihetta, 14) Tyytymättömyys esivallan asetuksiin, 15) Lasten ja palkollisten vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan osoittama ylenkatse, 16) Eläinten, varsinkin hevosten rääkkääminen.” – Moni näistä paheista tuntuu olevan varsin ajankohtainen edelleen! (J. Sinnemäki, Suomen pyhäkoulun isä. Pikapiirtoja Johan Fredrik Berghin elämästä. S 67-68).

Aloitettuaan viranhoidon Jaakkimassa Bergh alkoi perustaa pyhäkouluja. Vuonna 1850 pyhäkouluja oli Jaakkimassa lähes 40 ja ne olivat esikuvana muille. Bergh kutsui opettajat kerran kuukaudessa harjoituskokoukseen kirkonkylään ja tarkasti itse jokaisen koulun kahdesti vuodessa. Berghin tarkoitus oli kouluttaa opettajan tehtäviin rippikoululaisia, mikä osoittautui vaikeaksi. Koulut hän suunnitteli kolmiluokkaisiksi: aapisluokka, harvaanlukemisluokka ja testamenttiluokka. Koulussa oli opettava sekä lukemaan että tuntemaan raamatunhistoriaa ja katekismusta. Ohjelmaan kuului myös virrenveisuu. Bergh ilmoitti tavoitteekseen rippikouluun valmistamisen, mutta tärkeintä oli, että lapset harjoittivat Jumalan sanaa omassa keskuudessaan.

Kirkonkylän pyhäkoulu, jota Bergh useimmiten itse piti, oli mallikouluna muille. Hän esitteli työtään muun muassa Sortavalan rovastikunnan kokouksessa kesällä 1855, jolloin monet papit innostuivat siitä. Asia tuli tunnetuksi myös muiden kokousten ja lehtikirjoitusten välityksellä.

Erkki Kansanahon mukaan ”Kipinät sinkoilivat ympäri Karjalaa enemmän kuin pyhäkoulun historiassa on tavallisesti kerrottu. Se, että pyhäkouluja perustettiin Sortavalassa, Impilahdella, Ruskealassa ja Valkjärvellä, oli Berghin välitöntä vaikutusta, mutta niitä syntyi myös Räisälässä, Pyhäjärvellä, Sakkolassa, Koivistolla ja Johanneksessa.”

Sortavalasta tuli 1800-luvun puolivälissä maan johtavimpia pyhäkouluseurakuntia, minkä aseman se säilytti toiseen maailmansotaan saakka. Siellä oli 1850-luvulla 90 pyhäkoulua. Tähän vaikutti herännäisjohtaja Henrik Renqvist, joka omaksui pyhäkoulun herätysliikkeen keskeiseksi toimintamuodoksi.

Pyhäjärvellä aloitti rovasti Johan Magnus Zitting eli Sitteeni, kuten kansa sanoi, pyhäkoulutyön jo 1840-luvun lopulla saaden siitä piispantarkastuksessa vuonna 1855 piispa Carl Gustaf Ottelinilta tunnustusta. Piispa Ottelin kiinnitti erityistä huomiota pyhäkouluihin. Tarkastusmatkoillaan hän suositteli niiden perustamista ja antoi tunnustusta jokaiselle seurakunnalle, jossa niitä oli.

Merkittävin varhaisista kouluhankkeista oli Kuolemajärven kappalaisen Niklas Emanuel Tengénin perustama pyhäkoulu kaikkia 8-vuotiaita lapsia varten. Pitäjänkokouksen hyväksymisen koulun ohjesäännölle hän sai 1856. Tengén kutsui opettajiksi lähinnä rippikoululaisia, joista monet innostuivat asiaan. Parhaimmillaan oli Kuolemajärvellä 25 pyhäkoulua. Pyhäkoulut kuitenkin sammuivat Tengénin muutettua vuonna 1864 pois seurakunnasta.

Pyhäkoulujen tavoitteista tarjoaa oivallisen todistuskappaleen Jaakkimassa 8.8.1855 pidetyn Sortavalan rovastikunnan kokouksen pöytäkirja. Sen mukaan koulutyö pyhäpäivänä ei sinänsä ole soveliasta, mutta sitä voidaan puolustaa, koska koulu estää monin verroin suuremmat käskyjen rikkomiset, joutilaisuuden, huvit ja paheet. Lukuharjoitusten on annettava tilaa Jumalan sanan harjoittamiselle ja pyhäkoulu on erotettava laiskankoulusta. Missään tapauksessa pyhäkoulu ei saa olla esteenä jumalanpalvelukseen osallistumiselle.

Pyhäkoulutyön varhaisvaihe päättyi Karjalassa niin kuin muuallakin Suomessa melko nopeasti. Syynä siihen oli opettajien puute. Papit myönsivät pyhäkoulun tarpeellisuuden, mutta pitivät sen organisoimista vaikeana tehtävänä. Se oli vapaaehtoista työtä, joka vaati innostumista ja uhrautumista. Toiminta jatkui voimakkaana vain Kuopion seudulla tuomiorovasti Aron Gustaf Borgin johdossa. Sieltä levisi aja mittaan uusia herätteitä muuallekin.

Johan Fredrik Bergh siirtyi Rantasalmen kirkkoherraksi vuonna 1857, jossa hän organisoi pyhäkoulut samalla tavalla kuin Jaakkimassa. Erkki Kansanahon mukaan hän kuului 1800-luvun puolivälin toimeliaimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin pappismiehiin.

Uusi nousu 1800-luvun lopulla

Hiljaisen välivaiheen aikana toiminta jatkui vaatimattomissa muodoissa siellä täällä. Pyhäkoulun uusi syntyminen tapahtui 1800-luvun lopulla, jolloin koulut lisääntyivät Karjalassakin. Siitä tuli suosittu työmuoto kaikissa seurakunnissa. Pyhäkoulu oli luonteeltaan vapaampi kuin rippikoulu, vaikka siihen osallistumista pidettiin asiaan kuuluvana. Opettajat olivat vapaaehtoisia eivätkä he saaneet työstään korvausta. Pyhäkoulutilastoissa oli vuosikymmenien varrella aaltoliikettä ja seurakuntienkin välillä oli melkoisia eroavuuksia. Numerot kuitenkin sekä suurenivat että vakiintuivat uuden vuosisadan alkupuolelle tultaessa. Erkki Kansanahon mukaan Savon ja Karjalan seurakunnissa 1870-luvulla alkanut kehitys ”oli niin merkittävää, että tästä alueesta tuli pitkiksi ajoiksi suomalaisen pyhäkoulun valtamaa. Kuten aikaisemminkin, koulu oli riippuvainen yksityisistä pappismiehistä, jotka harrastivat ja edistivät sitä. Sellaisia pappeja oli Itä-Suomessa runsaasti. Tässä vaiheessa työskentelivät pyhäkoulun hyväksi varsinkin Bernhard Kristfrid Sarlin ja Aleksander Wilhelm Lyra, molemmat Berghin ja Borgin tavoin kirkkomme lapsityön suunnannäyttäjiä.” (Erkki Kansanaho, Kirkko ja lapset, s 28).

Karjalassa oli muutamia voimakkaita pyhäkouluseurakuntia, jotka olivat parhaita koko maassa. Niihin kuuluivat ennen muita Sortavala ja Jaakkima, joiden pyhäkoulutyössä Aleksander Wilhelm Lyralla oli merkittävä vaikutus. Hän oli kansakoulunopettaja, joka työskenteli Sortavalan Kymölässä Siitoisten koululla. Tästä valtioneuvos Herman Hallonbladin vaimonsa Elisabet Siitoisen kanssa perustamasta koulusta muodostui myöhemmin kansakoulunopettajaseminaari. Lyra johti Sortavalassa myös seurakunnan pyhäkoulutyötä, joka jatkui vilkkaana. Lyran organisoimat Sortavalan pyhäkoulut säilyivät esikuvallisina läpi vuosikymmenien. Siihen vaikuttivat Sortavalan pappien lisäksi opettajaseminaari ja Sisälähetysseura.

Lyra muutti vuonna 1872 kappalaiseksi Jaakkimaan, jossa hän vaali Berghin pyhäkouluperinteitä ja kehitti opettajakoulutusta. Vuonna 1879 Jaakkimassa oli 57 pyhäkoulua, Miklin kylässä jopa seitsemän, ja jokaisessa koulussa yksi tai kaksi opettajaa, joista suurin osa oli miehiä. Sekä Sortavalassa että Jaakkimassa kävivät pyhäkoulua jokseenkin kaikki lapset. Opettajien harjoituskokouksen kuuluivat näiden seurakuntien säännölliseen toimintaan. Lyra valittiin 1879 Helsingin kirkkoherraksi ja hänestä tuli vuonna 1888 perustetun Suomen Pyhäkouluyhdistyksen johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja.

Samankaltaisia tilastoja on muistakin Karjalan seurakunnista. Jääskessä, Kirvussa, Kurkijoella, Kaukolassa ja Heinjoella toimi pyhäkoulu jokaisessa kylässä, suurissa useita, ja niissä oli runsaasti lapsia ja opettajia. Kirvussa ilmoitettiin vuonna 1902 toimineen opettajina 63 miestä ja 26 naista. Pyhäkoulun nousukausi alkoi 1880-luvulla, jolloin perustettiin Suomen Pyhäkouluyhdistys, ja myös kirkon johto kiinnitti kouluun vakavaa huomiota. Ennen Suomen itsenäistymistä ”pyhäkoulu oli saavuttanut siihenastisen lakipisteensä ja siitä oli tullut keskeinen seurakunnallinen työmuoto” (Erkki Kansanaho, Kirkko Karjalassa, s 165).

Itsenäisen Suomen aika sotavuosiin

1900-luvun alkuvuosikymmeninä perinteinen kirkollinen opetustyön muoto kiertokoulu muuttui ongelmalliseksi. 1920-luvulla ryhdyttiin perustamaan alakansakouluja ja kiertokoulut menettivät merkityksensä. Eräät kirkonmiehet, heidän joukossaan Savonlinnan piispa Otto Immanuel Colliander, puolustivat niitä loppuun asti. He olisivat mielellään pitäneet alkeisopetuksen kirkon hallussa. Vielä senkin jälkeen, kun alakansakoulut olivat aloittaneet toimintansa, he koettivat säilyttää kiertokoulut seurakuntakouluina, joissa valmistetaan lapsia rippikoulua varten. Tällaisia kiertokouluja oli Räisälässä, Jaakkimassa ja Sortavalan maalaiskunnassa. Muutoin kiertokoulut lopettivat toimintansa, mikä tapahtui Itä- ja Pohjois-Suomessa hitaammin kuin muualla.

Kiertokoulujen lamaannuttua kirkko keskitti lapsityönsä pyhäkouluihin. Pyhäkoulu oli noussut keskeiseksi kirkolliseksi työmuodoksi jo vuosisadan alussa, ja 1920-luvulla se entisestään lujittui. Maamme pyhäkoulutilastoja johti ylivoimaisesti Savonlinnan hiippakunta, seuraavana oli Turun arkkihiippakunta. Viipurin hiippakunnan aikana Itä-Suomen pyhäkoulut säilyttivät johtavan asemansa.

Kehitystä ei tapahtunut vain määrällisesti vaan myös laadullisesti. Suomen Pyhäkouluyhdistys organisoi opettajien kouluttamiseksi laajamittaisen kurssitoiminnan. Useissa seurakunnissa kautta maan pidettiin koulutuspäiviä ja Luther-kursseja. Järvenpäähän perustettiin 1930-luvun lopulla Luther-opisto. Kurssit olivat Karjalan seurakunnissa erityisen suosittuja. Opettajien säännölliset harjoituskokoukset, joita tavallisesti johti joku seurakunnan papeista, jatkuivat edelleen. Pyhäkoulu muuttui entistä enemmän läksykoulusta lasten jumalanpalvelukseksi, minkä lisäksi lapsille ja koululaisille ryhdyttiin pitämään myös kirkossa jumalanpalveluksia.

Piispa Yrjö Loimaranta toteaa kertomuksessaan 1937, että Viipurin hiippakunnassa on suuri joukko pyhäkouluja, jotka ovat toimineet keskeytyksettä yli 50 vuotta, jotkut jopa 80 tai 90 vuotta. Tämä on ollut erinomaista seurakuntatyötä, varsinkin kun se on tehty vapaaehtoisesti.

Pyhäkoulujen määrä lisääntyi tasaisesti vuosikymmenestä toiseen. Parhaimmillaan Sortavalassa oli 90 pyhäkoulua ja 2000 oppilasta, Jaakkimassa 43 koulua ja 1270 oppilasta. Nämä olivat jatkuvasti maamme eturivin pyhäkouluseurakuntia. Pyhäjärvellä vastaavat luvut olivat 58 ja 1100, Raisälässä 58 ja 1000, Lumivaarassa 28 ja 816. Samankaltaisia lukuja voitaisiin esittää monesta muustakin Karjalan seurakunnasta. Suomenlahden ulkosaarillakin oli pyhäkoulutyö vireää.

On huomattava, että pyhäkoulu aktivoi lasten lisäksi aikuisia seurakuntalaisia. Turhaan ei ole sanottu, että se on ollut kirkon parasta maallikkotyötä. Myös miesopettajien määrä pysytteli loppuun asti melko korkeana. Pyhäkouluista yli puolet oli toiminnassa ympäri vuoden, vajaa kolmannes talvella ja loput vain kesällä. Kesäkoulujen määrä oli siis vähäinen. Suuria lukuja selittää osittain se, että pyhäkoulun käymistä pidettiin joissakin seurakunnissa pääsyvaatimuksena rippikouluun. Tämä vaatimus ei kuitenkaan ollut ehdoton.

Useat pyhäkoulunopettajat aloittivat tehtävässä kohta rippikoulun käytyään ja jatkoivat siinä vuosikymmeniä. Sortavalassa Toivo Kokko oli opettajana yli 50 vuotta, ja Kirvussa Matti Ovaska eli Torpan Matti saavutti kuuluisuutta ahkerana ja uskollisena pyhäkoulumiehenä. Joissakin seurakunnissa oli omia pyhäkouluyhdistyksiä sekä rahastoja opettajien kouluttamiseksi. Piispa Erkki Kaila kirjoitti jouluna 1932 Karjala-lehteen joulun lapsesta ja kirkon lapsityön merkityksestä: ”Jokaisessa lapsessa piilee salaisuus, mahdollisuuksien salaisuus. Mutta kukaan ei voi edeltäpäin tietää, tuleeko lapsesta vanhemmilleen surua vai iloa.”

Kirkollinen toiminta Karjalassa osoitti 1930-luvun lopulla voimistumisen merkkejä. Kirkossakäynti lisääntyi, nuorisotyössä, joka oli uutta, saavutettiin ilahduttavia tuloksia ja toiminta lasten keskuudessa oli vilkkaampaa kuin muualla. Karjalan seurakunnat olivat maan kirkollisten tilastojen kärkipäässä. Kun sodan varjot lankesivat maan ylle, toiminta ei suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin tehostui ja syveni. Mutta sota muutti Karjalan seurakunnat ja seurakuntaelämän eikä pyhäkoulutyökään enää palannut ennalleen. Kokonaan oman esitelmän aiheensa olisi pyhäkoulutyön ja ylipäänsä seurakunnallisen lapsityön kehitys sodanjälkeisenä aikana.

Yhteenveto

Yhteenvetona voi todeta, että pyhäkoulutyö Karjalassa oli vahvaa alusta alkaen aina sotiin saakka. Monilla mittareilla mitattuna Karjalan seurakuntien pyhäkoulutyö oli koko kirkossa eturivissä. Se on myös monin tavoin vaikuttanut koko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pyhäkoulutoimintaan ja laajemminkin kirkon kasvatustyöhön.

Olennaisinta on kuitenkin se, mitä Jussi Sinnemäki kirjoittaa Suomen pyhäkoulun isän lyhyessä elämäkerrassa vuonna 1931: ”Johan Fredrik Berghin kylvämästä siemenestä on sadassa vuodessa kasvanut suunnattoman suuri puu. — Me emme saata pyhäkoulun siunausta määritellä inhimillisin mitoin. Jumala yksin tietää kaikki tähänastiset tulokset. Mutta kerran, kun kirjat avataan ja kaikki tulee itsellemme ilmeiseksi, saamme nähdä ja kuulla ihmeellisiä asioita pyhäkoulun siunauksesta kansamme keskuudessa.” (s 77-78).

* * *

Kirjallisuus

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. Lappeenranta 1985.

Erkki Kansanaho: Kirkko ja lapset. Suomen Evankelis-luterilainen Pyhäkouluyhdistys 1888-1988. Helsinki 1988.

Opeta minua. Toim. A. Voipio & U. Paljakka & T.J. Vauramo. Helsinki 1948.

Jarkko Seppälä: Opettava ja kasvattava kirkko. Helsinki 1988.

Sinnemäki: Suomen pyhäkoulun isä. Pikapiirtoja Johan Fredrik Berghin elämästä. Helsinki 1931.