Heinolan hautausmaalla 29.5.2021

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua, aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla. (Saarnaaja 3:1–8).

 

Keväällä 1918 oli – Vanhan testamentin Saarnaajan sanoin – aika vihalla ja sodalla. Juuri itsenäistynyt tasavalta oli ajautunut sisällissotaan. Kyse on maamme historiassa tapahtumasta, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset.

Satakolme vuotta on vain kolme tai neljä sukupolvea. Sisällissota asuu yhteisessä muistissa ja yksityisten perheiden, sukujen ja paikkakuntien muistissa. Erityisesti tapahtumat huhtikuun loppupuolella 1918 Vierumäellä ovat Heinolan historian murheellisimmat. Viisikymmentä pientä arkkua Heinolan hautausmaalla avatussa haudassa ovat siitä tänään konkreettinen muistutus.

Keväällä 1918 ei ollut mahdollista surra Vierumäellä punaisina taisteluissa kuolleita tai teloitettuja eikä järjestää heidän hautaamistaan ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla. Syksyllä 2008 toimitettiin heidän siunaamisensa, sillä hautaan siunaamisesta ei ollut löytynyt mitään tietoa. Tänään traaginen tapahtumaketju saatetaan päätepisteeseen, kun Vierumäen joukkohautaan haudatut vainajat haudataan Heinolan hautausmaalle. Se on merkki ihmisen arvosta, kunnioituksesta ja muistamisesta.

Keväällä 1918 oli aika vihalla ja sodalla. Vihan ja väkivallan, sodan ja kuoleman kokemukset ovat vaikuttaneet meihin ja siihen, miten elämme ja toimimme. Paljon on myös sellaista, mistä on pitänyt vaieta. Kaikesta eikä kaikille ole voinut kertoa. Huomasin sen, kun palvelin yli 14 vuotta pappina Heinolan maaseurakunnassa ja asuin yli kaksi vuosikymmentä tällä paikkakunnalla. Sisällissodan arvet ovat edelleen arat. Osin ne ovat siirtyneet myös seuraaville sukupolville.

Tämä kaikki on yhteistä kasvumaaperäämme. Sisällissota jälkiseuraamuksineen ei ole jotain vain muille tapahtunutta jossain toisessa ajassa. Se on osa meitä. Se on osa historiaamme ja identiteettiämme. Sisällissodan moninainen, kerrottu ja vaiettu perintö on meissä. Sen mukana läsnä ovat myös he, jotka 103 vuotta sitten elivät ja kokivat Vierumäellä kaiken sen, mitä silloin tapahtui. Muistoille ja muistamiselle on tärkeää tehdä ja antaa tilaa, ei väkisin tai pakottaen vaan ymmärrystä ja sovintoa etsien. Tämä hautaustilaisuus rohkaisee sovintoon ja kutsuu rakentamaan rauhaa kaikkien ihmisten kesken.

Tänään, keväällä 2021 on – Saarnaajan sanoin – aika rakastaa ja aika rauhalla. Sisällissodan muistovuonna 2018 arkkipiispa Kari Mäkinen totesi: ”Syvintä, mikä meitä yhdistää, eivät ole kertomukset ja tulkinnat, ei historia. Syvintä on yhteinen avuttomuus, ihmisen avuttomuus ja voimattomuus elämän julmuuden ja kauhistuttavuuden edessä.” Tapahtumat keväällä 1918 muistuttavat, miten hauraita ihmisen arvo ja arvokkuus, rauha ja oikeudenmukaisuus ovat. Ne murenevat huomaamatta, ellei niistä pidetä määrätietoisesti kiinni. Siksi tämä hautaamistilaisuus muistuttaa vahvasti siitä, että nyt on aika rakastaa. Nyt on aika rakentaa sovintoa ja rauhaa, kun vastakkainasettelut tuntuvat yhteiskunnassa vahvistuvan.

Tämä rukoushetki muistuttaa pohjimmiltaan 103 vuotta pidemmästä ja syvemmästä kristinuskon perinnöstä. Se kertoo Jumalasta, joka rakastaa meitä; Jumalasta, joka on rakkaudessaan sovittanut meidän syntimme ja tehnyt sovinnon ihmisen ja Jumalan välille. Hänen käskynsä meille on: ”Rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.”

Viisikymmentä arkkua kertovat yhtä monesta ainutkertaisesta ihmisestä ja elämästä. Emme enää edes tarkalleen tiedä, keitä he ovat. Heidän elämänsä päättyi traagisesti vihan ja sodan seurauksena. Nyt heidät haudataan muiden kirkon jäsenten tavoin siunattuun kirkkomaahan, lohdutuksesta ja toivosta viestivään paikkaan. Jätämme heidät ihmisiä rakastavan ja armollisen Jumalan haltuun. Hän tietää ja tuntee heidät.

Kaikkivaltias Jumala tuntee myös meidät, tämän ajan ihmiset. Meille välittyy avoimen haudan ääreltä viesti: Nyt on aika rakastaa ja nyt on aika rauhalla.