Haminassa 1.5.2022

Kristillisestä seurakunnasta käytetään Raamatussa kuvaa Jumalan vaeltavana kansana. Esikuvana on Israelin kansan pitkä vaellus. Siihen sisältyi monenlaisia vaiheita. Välillä oli vaikeaa, monenlaiset vastoinkäymiset koettelivat. Kansa tarvitsi lepoa ja ravintoa. Vaelluksella koettiin myös iloa ja yhteyttä. Määränpää oli yhteinen, luvattu maa.

Kristillisenä seurakuntana kuljemme kohti taivaallista luvattua maata, todellista kotiamme. Monesti tie vie pimeiden laaksojen, vaikeakulkuisten louhikkojen ja karujen erämaiden halki, mutta silloinkin Jumalan johdatuksessa. Jumalan kansa seuraa aina ylösnoussutta Herraansa Kristusta niin kuin lampaat hyvää paimentaan.

Tänään Haminassa Poitsilan kartanossa vietetään messua ja Via silentii – Hiljaisen rukouksen luostariyhteisön avajaisia. Mielessäni on kolme asiaa evästyksenä uudelle luostariyhteisölle.

Ensinnä rukous on näennäisestä tapahtumattomuudestaan huolimatta aktiivista toimintaa. Se on matkantekoa. Hiljaisuus ja rukous on matka sisäänpäin, eteenpäin ja ylöspäin. Rukous ei ole aina vain lepoa ja rauhaa, vaan välillä myös taistelua ja kamppailua. Vanhastaan kristityt ovat puhuneet kilvoittelusta. Jumalan vaeltavan kansan jäsenenä rukoilija tekee matkaa itsensä kanssa. ”Matkoista pisin on sisään päin.” (Dag Hammarskjöld). Se johtaa ihmisen sisimpään, tuntemaan itsensä yhä syvemmin. Rukoilija tekee matkaa myös eteenpäin, yhdessä toisten Jumalan kansan vaeltajien kanssa. Se johtaa yhteyteen lähimmäisen kanssa, etsimään hänen parastaan ja yhteistä hyvää. Rukoilija tekee matkaa myös ylöspäin, kohti Jumalaa ja hänen tuntemistaan sekä jättäytyy hänen käsiinsä.

Toiseksi luostariyhteisön tarkoitus on olla paikka, jonne voi vetäytyä hiljaisuuteen ja rukoukseen. Näin yhteisö voi olla levon paikka niin kuin keitaat olivat Israelin kansan levon paikkoja pitkällä vaelluksella. Mutta luostariyhteisö on enemmän kuin lepopaikka. Se voi olla uudistumisen paikka, niin rukoilijalle kuin kirkolle.

Luostariliikettä tutkineet historioitsijat ovat havainneet, että pirstoutuneen läntisen maailman yhteisen identiteetin syntymiseen keskiajalla vaikutti eniten luostariliike. Reformaatio ja monet muut uudistusliikkeet ovat lähteneet luostareista. Luostarikulttuuri on kiistaton esimerkki siitä, että Jumalaan päin kääntyminen merkitsee kääntymistä todellisuuteen päin, ei siitä pois. Se johtaa elämän peruskysymysten äärelle. Elämä pelkistyy ja olennaisin nousee esille. Evankeliumin vapauttava ja uudistava voima tulee esille kaiken muun, sinänsä tarpeellisen ja hyvän, keskeltä. Se johtaa Jumalan vaeltavaa kansaa eteenpäin, kohti tulevaisuutta.

Kolmanneksi luostariyhteisön perustaminen tapahtuu aikana, jolloin elämme koronapandemian ja ilmastokriisin keskellä, sodan murtaessa turvallisuuden tunnetta. Mikä on kristityn tapa toimia tilanteessa, jossa huolet, pelko ja lamaannus tahtovat täyttää mielen?

Benedictus Nursialaisen (n. 480-543) laatimaa luostarisääntöä pidetään läntisen luostarilaitoksen perustana. Se kirjoitettiin 1500 vuotta sitten järjestämään munkkien elämää yhteisönä. Säännön perusperiaatteita olivat rukous ja työ. Se tunnetaankin latinankielisestä sanonnasta ”ora et labora”, rukoile ja tee työtä. Periaate sopii hyvin vappuna toimintansa virallisesti aloittavalle rukousyhteisölle!

Poikkeusajat pakottavat tajuamaan, ettei elämä loppujen lopuksi ole omissa käsissämme. Rukous suuntaa ihmisen kohti Jumalaa, etsimään turvaa itseään suuremmasta ja vahvemmasta. Rukous kohdistuu Jumalalle, mutta muuttaa aina myös meitä itseämme. Rukous johtaa kohti lähimmäistä. Jumalan vaeltava kansa on kutsuttu rukoukseen ja työhön. Teoillamme voimme vaikuttaa paitsi omaan myös lähimmäisten elämään, rakentaa maailmaa ja luomakuntaa.

Siunaamme Via silentii – Hiljaisen rukouksen luostariyhteisön pyhän ja kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Kiitämme kaikesta siitä, mitä Jumala hyvyydessään meille tämän luostariyhteisön kautta lahjoittaa.