Parikanniemen lastenkoti 70 vuotta Ristiinassa -juhla

Parikanniemen lastenkodin historia sisältää lukemattomia kertomuksia ja uskomattomia elämäntarinoita. Lastenkodin vaiheet ovat samalla todistus Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta ja uskollisuudesta. Mielessäni on vahvasti tässä juhlassa kolme näkökohtaa.

Pienten alkujen päivä

”Sillä kuka pitää halpana pienten alkujen päivän” kirjoitetaan edellisen raamatunkäännöksen mukaan Sakarjan kirjassa (Sak. 4:10). Nykyisen raamatunkäännöksen mukaan sama jae kuuluu: ”Se, joka epäillen katseli vaatimatonta alkua, on iloitseva (nähdessään viimeisen kiven Serubbabelin kädessä)”.

Parikanniemen orpokodin alku vuonna 1915 oli tällainen pienten alkujen päivä. Vaatimattomista lähtökohdista kasvoi talvisotaan mennessä monille orvoille koti, josta voitiin iloita. Sotavuosien jälkeen oltiin nollapisteessä. Vuonna 1944 lapset oli lähetetty Ruotsiin ja orpokoti jouduttiin rauhanehtojen mukaisesti jättämään Neuvostoliiton puolelle. On koskettavaa lukea siitä uskonkamppailusta, jonka orpokodin menetys jätti sen ystäville ja varsinkin Edvard Lähdeniemelle. Hän oli erityisen paljon auttanut orpokodin rakentamisessa, uhrannut paljon varojaan ja toiminut kodin hallinnossa alusta lähtien. Miksi Jumala salli sellaisen vääryyden tapahtua, että Parikanniemi oli jäänyt uuden rajan vedossa vain muutaman kymmenen kilometrin päähän toiselle puolelle?

Mutta Jumalan suunnitelmat ovat toisenlaiset kuin ihmisten ajatukset. Monien rukousten, kipuilujen ja etsinnän jälkeen toive uudesta orpokodista alkoi toteutua. Viiden vuoden hiljaiselon jälkeen vuonna 1949 alkoi uusi ajanjakso Parikanniemen lastenkodin historiassa. Uusi paikka löytyi Ristiinasta.  Kaikki näytti tuolloinkin pienten alkujen päivältä. Mutta nyt vietämme Parikanniemen lastenkodin Ristiinassa olon 70-vuotisjuhlaa. Tänään taaksepäin katsellessa on kiitoksen aika. Kiitollisina voimme ajatella kaikkia niitä, jotka pienten alkujen päivästä ovat saaneet aikaan nykyaikaisen ja arvostetun lastenkodin.

Ensin Jumalan valtakuntaa

”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt. 6:33). Näin Matteuksen evankeliumissa luvataan niille, jotka huolehtivat huomisen päivän toimeentulosta. Tämä asenne on vahva juonne siinä työssä, jota uukuniemeläinen herätysliike, orpokotiyhdistys ja myöhemmin Parikanniemisäätiö ovat tehneet.

Tähän liittyen kerron yhden muiston. Toimin Heinolan maaseurakunnan kappalaisena vuosina 1987-2001. Tuona aikana tutustuin Aili ja Ilmari Pitkäseen, jotka olivat jääneet eläkkeelle Vanha-Tuusjärven palvelukodista. Pitkäset asuivat Heinolassa ja usein tapasin heitä joko seurakunnan tilaisuuksissa tai Vanha-Tuusjärvellä. Jostain Ilmarin seurapuheesta jäi mieleeni hänen ajatuksensa, että kyllä silloin jaksaa uskoa, kun on rahaa lompakossa ja viljaa laarissa, mutta entä silloin, kun kumpikin on tyhjä.

Lastenkodin aloittaessa Ristiinassa Aili ja Ilmari Pitkänen tulivat tänne töihin ja palvelivat täällä vuoteen 1952 saakka, jolloin he muuttivat Heinolan maalaiskuntaan vastaamaan Vanha-Tuusjärven vanhustenkodista. Riemukseni löysin Jouko Jyrkämän kirjoittamasta kirjasta ”Kuuliaisuuden tiellä” (s 30) tutun seurapuheesta mieleeni jääneen ajatuksen. Kirjassa on kuvaus Ilmari Pitkäsen kamppailusta siitä, voiko hän lähteä Ristiinaan lastenkotiin töihin:

”Kyllähän minä silloin jaksan uskoa, kun on rahaa lompakossa ja viljaa laarissa, mutta entä jos ei niin olekaan, mietti Ilmari. Oikein sydäntä puristi, kun muistui mieleen, miten orpokodissa oli jouduttu elämään jo aikanaan ennen sotia. Leivästä ja särpimestä oli usein ollut suuri pula ja Jumalaan luottaen, uskon varassa oli Väinö Hoikan ja hänen työtovereidensa pitänyt vain mennä eteenpäin. Aina oli apu oikeaan aikaan tullut, mutta jaksaisiko siihen luottaa nytkin. Asia painoi niin kovasti Ilmarin mieltä, että hevonen oli pysäytettävä ja mentävä läheiseen latoon rukoilemaan. Siellä polvillaan hän huokaili Herransa edessä: ’Voi Herra, minulla ei ole ollenkaan samanlaista uskoa kuin niillä, jotka aikaisemmin tässä olivat. Jos meidät sinne lähetät, niin anna sellainen usko, että jaksan rauhallisesti luottaa siihen, että vaikka huomisen päivän leivästä ei olisi mitään tietoa, niin sinä meidät ruokit ja pidät meistä huolen’.”

 

Parikanniemisäätiön työssä ja lastenkodin elämässä on eletty todeksi Vapahtajamme kehotusta: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” Seitsemän vuosikymmenen taival osoittaa, kuinka Jumala pitää huolta. Siksi tänään juhlapäivänä kuuluu kiitos ennen kaikkea hyvälle Jumalalle.

Yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni

”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40). Jeesuksen sana muistuttaa hyvin konkreettisella tavalla lähimmäisenrakkaudesta ja sen kohdistumisesta erityisesti kaikkein heikoimpiin. Tällaista uskoa Parikanniemen lastenkodissa on eletty todeksi.

Uukuniemeläiselle herätysliikkeelle on tyypillistä uskon ja rakkauden vahva yhteenkuuluvuus. Siksi liikkeessä on hengellinen julistus ja sosiaalinen työ kulkeneet käsi kädessä. Pidän arvokkaana sitä, ettei Parikanniemessä piilotella kristillistä taustaa. Viime vuosina moni kristillinen järjestö ja yhdistys on katkonut juuriaan. Raamatullisia nimiä on vaihdettu muodikkaisiin nykynimiin, säännöistä on poistettu maininta kristinuskosta, kristillisyys on vaihdettu sosiaalisuudeksi. Parikanniemen vahvuus on selkeä kristillinen arvopohja. Toivon, että siitä pidetään myös tulevaisuudessa kiinni.

Seitsemän vuosikymmenen ajan Parikanniemen lastenkodissa on usko muuttunut rakkaudeksi. Koskettavaa oli lukea Teuvo V. Riikosen tuoreesta kirjasta Parikanniemen kasvattien kokemuksia. Kirjan nimi kiteyttää olennaisen: ”Se oli minulle koti”. Täällä eläneet sadat lapset ja nuoret ovat saaneet osakseen rakkautta, rajoja ja rukousta. Se on tehnyt tästä paikasta kodin. Samalla on palveltu itseään Kristusta.  ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

Hyvä Jumala Parikanniemen lastenkotia, sen asukkaita, henkilökuntaa ja tukijoita runsaasti siunatkoon!