”Oli 6 päivä alkamassa olimme Petäjäsaaressa. Kello kuuten tienossa aamulla alotti ryssä hirvittävän tykki tulen jota kesti yhtä mittaa kello 12 saakka päivällä. Sitte se alko hyökätä. Me pitimme puoliamme aina kello 16 saakka. Mutta sitten täyty meitän jättää saari surullisin seurauksin. Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme. Salmi oli 1800 m leveä ja kirkas päivä ja tuli hirvittävä. Veljenne ei pelännyt kuolemaa hän sano että se on niin sallittu jos sekin osaksi tulee. Jätettyämme saaren meitän ryhmästämme kaatu useita. Teitän veljenne kaatu myös noin 100 metriä rannasta.”

Näin kirjoitti Hannes Pitkänen Juankoskelta kirjeessään Martta Pentikäiselle, joka oli tiedustellut nilsiäläisen veljensä Kaukon viime vaiheista. Kauko Jaffet Pentikäinen oli vaimoni Marian setä, siis isän veli. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Samoin jäi löytämättä moni muukin sankarivainaja. Petäjäsaaren tapahtumat 80 vuotta sitten koskettavat läheisesti myös minua ja perhettäni.

Maaliskuun kuudes päivä 1940 oli talvisodan verisin päivä. Silloin kaatui 816 suomalaista sotilasta. Sen on korkein tappioluku talvisodan aikana, eikä jatkosodassakaan ollut sen korkeampaa päiväkohtaista miestappiota. Laatokan Petäjäsaaressa kaatui JR 35:n 6. komppanian miehiä peräti 118, vain kymmenen pelastui. Näistä 118 kaatuneesta rantasalmelaisia oli 46 ja nilsiäläisiä 23. Tähän joukkoon kuuluu mainitsemani Kauko Pentikäinen. Hänen vaiheisiinsa liittyy koskettava yksityiskohta.

Kauko Pentikäinen oli joutunut Petäjäsaaressa tapaturmaan, jossa hän oli polttanut jalkansa. Hän oli siksi mantereella saamassa hoitoa jalkaansa ja toipumassa vammastaan. Hänen tätinsä Hanna Kokkonen (os. Pentikäinen) kirjoitti muistokirjoituksessa veljenpojastaan: ”Muistan, miten urhoollisen kirjeen kirjoitit serkullesi. Sanoit kirjeessäsi: Saisin jalkani palamisen vuoksi vielä sairaslomaa, mutta en tahdo, menen rintamalle. Se oli Herran tahto varmaan niin. Vaan muutamia päiviä kirjeesi jälkeen aivan yllätyksenä saapuikin suruviesti, että olet kaatunut sankarina Petäjäsaaren taistelussa isänmaan ja meidän puolestamme. Ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä ystäviensä edestä.”

Tällainen tinkimätön vastuun kantaminen, velvollisuudentunto ja yhteenkuuluvuus aseveljien kesken koskettaa. Ilman tällaista asennoitumista ei Petäjäsaaressa olisi kestetty eikä ylipäänsä talvisodasta selvitty. Sodissamme taistelleet olivat mukana henkensä uhalla. Joidenkin osaksi tuli myös menettää henkensä, kaatua. Laatokan Koirinojan lahden saarissa taistelleet asettivat henkensä alttiiksi. Kansan säilyminen vapaana ja itsenäisenä ajoi omien päämäärien, jopa oman hengen säästymisen edelle. Se tulee vahvasti esille monissa Petäjäsaaren taisteluihin liittyvissä kertomuksissa. Talvisodassa taisteltiin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.

Suomalaisten arvomaailmassa minäkeskeiset ja mielihyvää korostavat arvot ovat nousseet viime vuosikymmeninä. Tämä kehitys näkyy kaikkialla yhteiskunnassamme. Yleisin vastuunkantaja on nykyisin etunimeltään ”joku” ja sukunimeltään ”muu”. Veteraanisukupolvien esimerkki velvoittaa nykysukupolvea toisenlaiseen elämään: asettamaan yhteinen etu oman edelle, yhteiset päämäärät omien pyrkimysten edelle. Petäjäsaaren sotilaiden esikuvallisuus korostaa yhteenkuuluvuutta ja vastuun kantamista toinen toisistamme ja yhteiskunnastamme.

Petäjäsaaren tapahtumat kahdeksan vuosikymmentä sitten kertovat, että maamme vapaus on ostettu sodissa kaatuneiden rohkeuden hinnalla. Se nostaa esille syvän kiitollisuuden heitä kohtaan. Samalla se velvoittaa meitä työskentelemään sen maan puolesta, jonka takia he kuolivat. Jokainen, joka rakentaa maatamme, kunnioittaa sankarivainajia. Heidän muistonsa vaaliminen kutsuu työhön rauhan puolesta. Tehtävämme on rakentaa luottamusta, ystävyyttä ja yhteyttä ihmisten ja kansojen kesken.

Petäjäsaaren taistelu on kaikessa järkyttävyydessään osoitus uskosta Jumalaan. Kun kävin saaressa vuonna 2013, en voinut kuin ihmetellä, miten kukaan ylipäänsä on voinut säilyä sellaisella kalliosaarella hengissä. Ammusten sirpaleet yhä rapisivat kengänpohjissa. Kallioisella saarella ei juuri ollut suojapaikkaa. Lisäksi talvisodan olosuhteet olivat hirvittävän ankarat.

Äärimmäisen hädän ja epätoivon keskellä Petäjäsaaressa taistelleille ei jäänyt muuta kuin luottamus Jumalaan, vaikka välillä tuntui, että Jumalakin oli heidät unohtanut. Hannes Pitkäsen kirjeessä se tulee esille yksinkertaisen koruttomasti: ”Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. … Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme.” Inhimillisen epätoivon keskellä jäi vain toivo Jumalasta ja elämästä hänen luonaan taivaassa. Tieto tästä lohdutti myös omaisia surussa ja menetyksessä.

Petäjäsaaren taistelijoita kantoi toivottomuudenkin keskellä usko Jumalaan, kun muuta turvaa ei enää ollut. Se on meille vahva viesti turvautua ja luottaa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Sen varassa kansamme on selviytynyt ja jaksanut. Hänen varaansa me saamme jättää niin oman kuin kansamme elämän ja tulevaisuuden.

Petäjäsaaren historia kertoo meille rohkeudesta ja uskosta. Sen opetusta meidän on tärkeää kuunnella ja seurata.