Puhe kylvön siunaamisen rukoushetkessä

Koronapandemian opetuksia on, ettei elämässä ole itsestäänselvyyksiä. Meitä edeltäneille sukupolville se oli liiankin totta. Toimeentulo ja jokapäiväinen leipä olivat kovan työn takana. Välillä katovuodet veivät sadon, jonka seurauksena oli nälkää ja puutetta.

Elämän realiteetit johtivat yhtäältä rakentamaan ja etsimään parempaa elämää. Koulutuksen, tiedon ja tieteen sekä vakaan yhteiskunnan myötä monet asiat ovat meillä paljon paremmin kuin aiemmilla sukupolvilla.

Toisaalta elämän tosiasiat pakottivat nöyryyteen. Ihminen ei ole kaiken mitta eikä elämä ole loppujen lopuksi hänen itsensä vallassa. Maailmanlaaja pandemia on tästä erityinen muistutus meille hyvinvointiyhteiskunnan ihmisille.

Jokapäiväinen ruoka ei ole itsestäänselvyys. Riittävä ruoka on elintärkeää kaikelle elämälle. Ruoan tuotanto riippuu sääoloista ja siitä, että ympäristö ja ilmasto mahdollistavat viljelyn. Luonto opettaa nöyryyttä. Se opettaa turvautumaan kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja kiittämään häntä toimeentulosta. Äsken kuulemamme raamatunkohta (5. Moos. 8:10–14) muistuttaa kiitoksen ja Jumalan käskyjen noudattamisen tärkeydestä. Se varoittaa unohtamasta Jumalaa, elämän antajaa ja ylläpitäjää. Se on meidän ajallemme tärkeä kehotus.

Kylvön siunaaminen on vanha kirkollinen perinne, joka juontaa juurensa keskiajalle. Silloin oli tapana järjestää keväisin erityisiä rukouskulkueita pelloilla. Väki kokoontui pellon pientareelle pyytämään siunausta alkaneelle kasvukaudelle.

Siunauksen pyytämisen merkitystä korosti se, että vielä 1800-luvun puolivälissä – siis muutamia sukupolvia sitten – leipäviljasta saatiin 70 prosenttia ihmisten käyttämästä vuotuisesta ravinnosta ja kasvisravinnosta kaikkiaan peräti 80 prosenttia. Isä meidän -rukouksesta tuttu käsite ”jokapäiväinen leipä” oli ravinnon perusta. Loput 20 prosenttia kulutuksesta jakautui maitotuotteiden, lihan ja kalan kesken.

Seuraavan talven elanto oli kylvön onnistumisesta kiinni. Jos sato epäonnistui, edessä oli nälkä ja pahimmassa tapauksessa jopa elämän loppuminen. Monin tavoin edistyneessä länsimaisessa yhteiskunnassakin olemme yhä luonnon ja Luojan armoilla.

Kylvön siunaus kytkee meidät edeltäneisiin sukupolviin. Antinmäen tilalla tämä tulee konkreettisesti esille, onhan tämä tila ollut samalla suvulla vuodesta 1539. Jokainen meistä on olemassa siksi, että ”myös isämme uskoivat ennen ja kylvivät, leikkasivat”, kuten virressä 178 osuvasti sanotaan.

Olemme riippuvaisia maasta, olemme sidoksissa luontoon. Jokainen maata viljelevä pitää elämää yllä. Jokainen kylväjä tekee elintärkeää työtä. Sille on syytä pyytää Luojan siunausta.