Itä-Suomi rukoilee -tapahtuma

 

Juvalle ajaessani näin vanhan Valmetin pellolla syystöissä. Mieleeni tuli kulunut puujalkavitsi. Vanha isäntä oli koko ikänsä ollut uskollinen Valmet-traktorilleen. Kerran sairastuttuaan ja uskoessaan jo loppunsa koittavan neuvoi isäntä poikaansa: ”Jos minä nyt kuolen, niin laittakee tuo rattori miun kanssa sammaan hautaan. Ei oo kuule vielä tähän mennessä semmosta monttuva löytynnä, josta ei ois Valametin kanssa ylös noustu.”

Isännällä oli kova luottamus traktoriinsa, kaikista montuista oli noustu ylös. Se oli hänen turvansa. Vitsi sisältää kuitenkin viisauden siemenen. Kuoleman, sairauden, elämän ahdistusten ja vaikeuksien edessä ihminen tarvitsee jotain, mihin turvautua. Myös luonnonmullistusten, terroritekojen ja sotien keskellä tulee esiin se, mikä on perimmäinen turvamme. Yhä uudelleen joudumme toteamaan, että oma elämämme ja läheistemme elämä on hyvin hauras. Viime aikojen rajuilmat ja väkivallanteot eri puolilla maailmaa ovat osoittaneet, että ihmisen ulkoinen turvallisuus ei lopultakaan ole hänen omissa käsissään. Pieni tapahtuma voi hetkessä mullistaa elämänkulkumme. Mistä löytyy todellinen, kestävä turva?

Mistä löydän kestävän turvan? Tämä on ihmisen peruskysymyksiä. Lopulta kyse on Jumalasta. Nimittäin ihmisen jumala on se, mihin hän pohjimmiltaan turvautuu. Nykyinen Katekismuksemme sanoo asian napakasti ensimmäisen käskyn selityksessä: ”Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme.”

Vähän pitemmin asian ilmaisee Martti Luther Isossa katekismuksessa selittäessään ensimmäistä käskyä: ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan. Mikäli usko ja luottamus ovat oikeita, on myös Jumalasi oikea. Missä sitä vastoin luottamus on valheellista ja väärää, siellä ei ole oikeaa Jumalaa. Nämä kaksi nimittäin kuuluvat yhteen, usko ja Jumala. Sinun Jumalasi on oikeastaan – näin sanon – se, mihin sydämesi kiintyy ja minkä varaan sen uskot.”

Luther oli monien kamppailujen ja ahdistusten mies, joskin hän osasi myös iloita ja kiittää elämän lahjoista ja Jumalan hyvyydestä. Martti Lutherin uskoa kuvaa hyvin hänen taisteluvirrekseen mainittu Jumala ompi linnamme. Sitä ei tiedetä, miten ja miksi virsi syntyi. Ehkä taustalla oli monta syytä: Uskonpuhdistajan oma pitkä armollisen Jumalan etsintä, hänen joutumisensa vainotuksi ja pannaan julistetuksi, kenties hänen kannattajansa itävaltalaisen Leonard Kaiserin kuolema roviolla. Voi myös olla, että taustalla oli luonnonvoima, Wittenbergin kaupungissa riehunut rutto, pelätty tappaja. Virren oletetaan syntyneen vuonna 1527, mutta ehkä se on alkanut muhia jo Wormsin valtiopäivillä 1521, kun Lutheria vaadittiin keisarin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan säätyjen edessä peruuttamaan opetuksensa.

Jo varhain virrestä tuli uskonpuhdistuksen kannattajien tunnuslaulu, ja sitä on kutsuttu myös ”reformaation taistelulauluksi”. Virsi on saanut innoituksensa Psalmista 46.

(Laulunjohtajalle. Korahilaisten laulu. Korkea ääniala.)

Jumala on turvamme ja linnamme,

auttajamme hädän hetkellä.

Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,

vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.

Meret pauhaavat ja kuohuvat,

vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.

(sela)

Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat Jumalan kaupunkia,

Korkeimman pyhiä asuinsijoja.

Jumala on kaupunkinsa keskellä, kaupunki ei järky.

Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.

Kansojen meri kuohuu, valtakunnat horjuvat,

maa järkkyy hänen äänestään.

Herra Sebaot on kanssamme, Jaakobin Jumala on turvamme.

(sela)

Tulkaa ja katsokaa Herran tekoja,

hänen voimansa herättää pelkoa kaikkialla.

Koko maailmasta hän hävittää sodat,

hän särkee jousen ja taittaa keihään,

hän tuhoaa kilvet tulessa.

”Lakatkaa te huolehtimasta!

Tietäkää, että minä olen Jumala,

kaikkia kansoja mahtavampi,

korkein koko maailmassa.”

Herra Sebaot on kanssamme, Jaakobin Jumala on turvamme.

 

Psalmi 46 on itse asiassa hyvin ajankohtainen. Se kertoo ihmisen huolenaiheista: luonnonmullistuksista, kansojen välisistä ristiriidoista, väkivallasta ja sodista. Se puhuu Jumalasta, joka on suurempi kuin luonnonvoimat, jonka edessä valtakunnat horjuvat ja joka lopulta hävittää sodat. Häneen saa ja kannattaa turvata. Jumala on turvamme.

Reformaation merkkivuoden lisäksi tänä vuonna vietetään Suomen 100-vuotisjuhlaa sekä täällä Juvalla kunnan ja seurakunnan 575-vuotisjuhlaa. Siksi on hyvä huomata, että meille suomalaisille Lutherin taisteluvirrestä on tullut kansallinen juhlavirsi. Se on rohkaissut isänmaan kohtalonhetkinä. Tunnetuin tapahtuma lienee, kun Juho Kusti Paasikivi lähti Moskovaan neuvottelemaan Neuvostoliiton uhkavaatimuksista 9. lokakuuta 1939. Rauhanneuvottelijaa Helsingin rautatieasemalle saattamaan tulleet ihmiset virittivät tutun virren ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan”. Sanomalehti Uusi Suomi kertoo tämän todistaneen, että kansa luottaa asiansa oikeuteen ja turvaa ikiaikojen Jumalaan.

Jo tätä ennen virsi tuli tunnetuksi. Vuonna 1903 virttä laulettiin ensi kertaa Turussa joulurauhan julistuksessa yhdessä Porilaisten marssin ja Maamme-laulun kanssa. Tapahtumasta tuli merkillinen kansallinen perinne, joka edelleen on voimissaan.

Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat saatettiin 1868 matkaan kohti nykyisen Namibian Ambomaata Jumala ompi linnamme -virrellä. Kolme vuosikymmentä sitä ennen joukko pappeja ja maallikkoja oli Kalajoen käräjillä saanut tuomion laittomasta seurojen pidosta ja varojen keräämisestä pakanalähetykselle. Kun syytetyt astuivat ulos käräjätalosta, kajahti heitä vastaan Jumala ompi linnamme (”Meidän linnam’ on Jumal’ taivaast’”). Kuin sen tapahtuman kaikuna tämä virsi soi jokakesäisten herättäjäjuhlien juhlavirtenä.

Jumala on turvamme. Tämä vahva kokemus välittyy meille historiasta. Psalmintekijän rukous vuosituhansien takaa osoittautuu yhä ajankohtaiseksi. ”Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä.” Kansamme vaiheista voimme oppia, kuinka meitä edeltäneet sukupolvet turvautuivat Jumalaan. ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan.” Meidän etuoikeutemme on turvautua isiemme Jumalaan, panna toivomme ja turvamme Raamatun ilmoittamaan kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Herraan.

Etuoikeuden lisäksi meillä on tehtävä. Apostoli kehottaa meitä rukoilemaan lakkaamatta (1. Tess. 5:17). Tehtävämme on rukoilla toinen toistemme, kaikkien ihmisten, maamme ja maailmamme puolesta. Toissakesänä (2016) vierailin Laatokan Valamossa. Isäntänämme toiminut munkkidiakoni Varfolomi kertoi, että ”tehtävämme on rukoilla kaikkien ihmisten puolesta”. Yksinkertainen ja selkeä tehtävänkuvaus jäi askarruttamaan minua, toisesta maasta ja kirkosta tulevaa piispaa.

Valamossa ja monissa muissa luostareissa eri puolilla maailmaa rukoillaan jatkuvasti kaikkien ihmisten puolesta. Se on luostarin asukkaiden elämäntehtävä. Säännöllinen rukouselämä rytmittää päivää, viikkoa ja vuodenkiertoa. Minua rohkaisee tieto rukoilevista kristityistä kaikkialla maailmassa. Jatkuva ja kaikkialta nouseva rukous ympäröi meitä. Raskaiden taakkojen kantaja saattaa tietää, että häntä muistetaan rukouksessa. Toinen ei vaikeuksiensa keskellä edes tiedä, että juuri hänen puolestaan joku rukoilee. Rukous on salaista, mutta se ei jää vaille vaikutusta.

Rukous on kirkon työn ydin ja kristityn elämän perusjuonne. Rukouksessa ihminen avautuu Pyhän Hengen johdatettavaksi. Silloin hän huomaa, ettei hänen oma elämänsä ja uskonsa ole hänen omien voimiensa ja viisautensa varassa. ”Tehtävämme on rukoilla kaikkien ihmisten puolesta”.

Elokuun alkupäivinä sain soittopyynnön yli 90-vuotiaalta enoltani Eino Viroselta täältä Juvalta. Einolla oli tärkeä pyyntö kummipojalleen. Voisiko piispa muistuttaa julkisesti siitä, että on tärkeä rukoilla maamme puolesta ja rauhan puolesta? Kyllä, nyt on aika tehdä työtä ja rukoilla kansamme ja maamme, koko maailmamme ja sen rauhan puolesta.

Maamme on saanut elää rauhan aikaa seitsemän vuosikymmentä. Samalla kuulemme, kuinka eri puolilla maailmaa soditaan. Myös Euroopassa on kasvanut epävarmuus ja huoli tulevaisuudesta. Terrori ja väkivalta ovat yleistyneet. Julkisen keskustelun äänenpainot ovat koventuneet. Vastakohtaisuudet ja jännitteet ovat lisääntyneet, niin monien valtioiden sisällä kuin niiden välillä. Tämä kaikki on tullut meitä suomalaisiakin lähelle. Muutaman viime vuoden aikana moni onkin huolestuneena kysynyt: ”Ei kai historia toista itseään?”

Yhteiseen esirukoukseen on ensimmäisistä kristillisistä jumalanpalveluksista lähtien kuulunut myös rukous rauhan puolesta. Se on nytkin ajankohtainen, kun ajattelemme maailman kriisialueita niin Euroopassa, Lähi-idässä kuin muuallakin maailmassa. Kristus on meidän rauhamme. Rauha ei kuitenkaan saavu, jos me emme taivu noudattamaan Jumalan tahtoa. Jaakobin kirjeen mukaan: ”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.” (Jaak. 3:18).

Jumala on turvamme. Kokemus Jumalan turvasta kutsuu esirukoukseen maamme ja maailmamme puolesta. Rukous muuttaa meitä itseämme toimimaan rauhan hyväksi. Siksi nyt on aika rukoilla, nyt on aika toimia rauhan puolesta, nyt on aika rakastaa – ei vain ”sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1. Joh. 3:18).

 

Seppo Häkkinen