Pieni kirkko on suuri merkki Jumalasta

Luukkaan evankeliumista 16:1–9

Jeesus puhui sitten opetuslapsilleen: ”Oli rikas mies, jolla oli taloudenhoitaja. Hänelle kanneltiin, että taloudenhoitaja tuhlasi hänen omaisuuttaan. Hän kutsui tämän luokseen ja sanoi: ’Mitä minä sinusta kuulen! Tee tili toimistasi, minun talouttani sinä et enää hoida.’ Mies mietti: ’Mitä minä nyt teen? Isäntä panee minut pois taloudenhoitajan toimesta. Kaivaa en jaksa, kerjätä en kehtaa. – Nytpä tiedän! Järjestän niin, että toiset ottavat minut taloonsa, kun joudun lähtemään työpaikastani.’ Hän kutsui isäntänsä velalliset vuoron perään luokseen. ’Paljonko olet velkaa isännälleni?’ hän kysyi ensimmäiseltä. ’Sata astiaa öljyä’, tämä vastasi. Taloudenhoitaja sanoi: ’Tässä on velkakirjasi, istu ja merkitse äkkiä viisikymmentä.’ Sitten hän kysyi toiselta: ’Entä sinä, paljonko sinä olet velkaa?’ Tämä vastasi: ’Sata tynnyriä vehnää.’ Taloudenhoitaja sanoi: ’Tässä on velkakirjasi, merkitse kahdeksankymmentä.’” 
    Ja Herra kehui epärehellisen taloudenhoitajan viisautta. Hän sanoi: 
    ”Tämän maailman lapset menettelevät toisiaan kohtaan viisaammin kuin valon lapset. Minä sanonkin teille: hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole.” 

Lapsena pidin kirkkoa maagisena paikkana. Olin todella utelias kaikesta. Se maailma oli kiehtova – urkuja ja pappien vaatteita myöten!

”Kirkko tarjosi yhteisön meille äideille kerhotoiminnan kautta. Se oli tärkeää ajatusten ja arjen jakamista. Vaikka tapaamisten luonne ei ollutkaan varsinaisesti hengellinen, se todella palveli meitä seurakunnan jäseninä arjessa. Minä haluan uskoa, että kirkko on se yhteisö, joka ei unohda ihmistä. Uskon, että sanoma lähimmäisenrakkaudesta kantaa kirkon kohti tulevaisuutta.  

“Kirkossa puhutaan Jeesuksesta ja jutellaan”

“Kirkko on Jumalan, ihmisten, Jeesuksen”

“Siellä on verhoja, peltiä, tuolia, ikkunoita ja joulukuusi”

“Siellä on risti”

“Se on semmoinen iso ja siinä on semmoinen pitkä juttu”

Näin ihanasti lapset ja ihan tavalliset suomalaiset kertovat kirkosta.

Kirkkokäsikirja puolestaan sanoo: Kirkko erotetaan seurakunnan jumalanpalveluspaikaksi ja pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella. Kirkko on taivasten valtakunnan merkki ja Jumalan kansan lepopaikka. Kirkkotila on siis jotakin erityistä. Se on merkki Jumalasta ja se on ihmisen lepopaikka.

Uskontotieteilijä ja filosofi Mircae Eliade lanseerasi uskontotieteeseen käsitteet pyhä ja profaani eli arkipäiväinen. Pyhä on jotakin, joka on erotettu arkipäiväisestä. Arkipäiväinen ei ole mitenkään pahaa, vaan se on ihan sitä tavallista perushyvää arkea; kahdeksasta neljään ja makaronilaatikkoa. Mutta perusarjen lisäksi ihminen kaipaa pyhää, jotakin, mikä Eliaden mukaan on erotettu arjesta. Kirkko on juuri sellainen paikka; rukouksella ja Jumalan sanalla erotettu pyhäpaikka arjen keskellä.

Kirkko on siis merkki Jumalasta. Risti kirkon katolla on toivon merkki. Täällä tuo risti kauniin luontoalttaritaulun yllä on erityinen toivon merkki. Tuhkasta on noussut uusi kirkko. Kun katsoo tuota Luojan maisemaa ja tuota toivon merkkiä, Jumalan sanat: Katso, minä teen uutta (Jes. 43:19), tulevat todeksi aivan erityisellä tavalla. Risti kertoo meille Jumalan Pojasta, joka antoi henkensä meidän edestämme ja tuo kyseinen risti muistuttaa meitä uuden luomisesta. Tämä kaunis kirkko on merkki Jumalasta elämän keskellä.

Kirkko on myös Jumalan kansan lepopaikka. Elämä tuo väistämättä eteen hetkiä, joissa kaipaa lepoa. Kirkon penkkiin voi istahtaa, kun arjessa puhaltavat liian kylmät tuulet tai sielu on saanut osumia. Hiljaiset huokaukset, rukoukset rakkaiden puolesta, kohoavat sydämeltä. Ehkä mukaan mahtuu myös kiitosta elämästä. Sukupolvet toisensa perään ovat kulkeneet samoja elämänpolkuja kirkkomaalle.

Kirkossa, pyhän äärellä, juhlitaan elämän suuret nivelkohdat. Täällä juhlitaan elämän alkua kastemaljan äärellä, luvataan rakastaa myötä – ja vastamäessä, täällä jätetään myös viimeisiä jäähyväisiä. Koko ihmiselämä, ensimmäisestä elämän parkaisusta viimeiseen hiljaiseen henkäykseen mahtuu kirkon seinien sisälle. Kirkko on täynnä elämän iloja ja suruja. Siksi kirkot ovat meille myös hyvin rakkaita paikkoja. Niihin liittyy paljon muistoja.

Toivon, että tässä Rautjärven kirkossa saa syntyä paljon uusia muistoja, jotka kantavat elämän myrskyissä ja piirtyvät sielun sopukoihin. Kirkko on lepopaikka, jossa paljon elämänpolkuja kulkeneet jalat sekä elämää kokeneet sielu ja mieli saavat levätä Hyvän Jumalan läsnäolossa.

Raamatussa seurakunnasta käytetään kuvausta vaeltava kansa. Me vaellamme täällä maailmassa kohti taivasta. Mikään täällä ei ole ikuista. Maanpäällä vaeltavalla seurakunnalla on rakennuksia, joissa seurakuntaelämää vietetään. Jokainen kirkko, Rautjärven kirkko, Ruokolahden kirkko, Simpeleen kirkko ja kaikki muut kirkot ovat lenkkejä Jumalan työssä, jossa me saamme olla mukana.

Myös kreikankielinen sana ekklesia kuvaa seurakuntaa. Sekään ei viittaa rakennukseen, vaan ihmisiin, jotka on kutsuttu koolle. Me ihmiset olemme seurakunta. Rakenteet ja seinät ovat väline, mutta usko ja pelastus tapahtuvat Jumalan ja ihmisen välillä.

Tämäkin uusi kirkkorakennus on osa pitkää traditiota. Sodan jaloista, palaneiden kirkkojen raunioilta, jouduttiin lähtemään evakkoon. Tuttu jäi taakse ja oli rakennettava uutta. Ikivanha kristillinen traditio elää uudessakin kirkkorakennuksessa, koska seurakunta elää Jumalan Sanan varassa. Siihen sanaan me saamme luottaa ja se rohkaisee meitä katsomaan luottavaisin mielin tulevaisuuteen: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon,” (Jer. 29:11) sanotaan Jeremian kirjassa.

Tämän sunnuntain tekstit kehottavat meitä hoitamaan Jumalalta saatuja lahjoja uskollisesti ja vastuullisesti. Päivän Raamatun kohta on luultavasti yksi Raamatun vaikeimpia. Pitäisikö meidän ottaa oppia talousrikollisesta, joka vilpillä ja vääryydellä antaa velkoja anteeksi ja varmistelee omaa hyvinvointiaan? Ei ehkä ihan konkreettisesti, mutta tuota asennetta voisimme vähän kopioida.

Juuri ennen tätä Raamatun kohtaa fariseukset, eli lainoppineet, ovat kritisoineet Jeesusta siitä, että tämä ruokailee ja juhlii syntisten kanssa: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan” (Luuk 15:2). Jeesus vastaa tähän kritiikkiin kolmella vertauksella ja tämän päivän Raamatun kohta on yksi näistä vertauksista.

Tiivistettynä vertaus menee näin: rikas mies kuulee taloudenhoitajansa tuhlailleen, kutsuu hänet kuultavaksi, toteaa tuhlailun ja antaa lopuksi potkut. Taloudenhoitaja säikähtää: Miten taata oma turvallinen elämä, jos ei enää voi vetää välistä rikkaan miehen omaisuutta. Hän päättää antaa velallisille anteeksi, tehdä näistä hyviä, iäisesti pysyviä ystäviä ja jatkaa uutta elämää.

Samalla tavoin kuin Jeesuksen vertauksen taloudenhoitaja tai maallisen elämän omaisuuden haalijat, meidän tulisi haalia taivaallista tunnettavuutta. Että kenellekään ei jää epäselväksi, kenen töitä tässä tehdään tai kenen joukkueessa pelataan. Sellaista määrätietoista otetta Jeesus kaipaa toimiimme. Jeesus vertaa itseään tuohon epärehelliseen taloudenhoitajaan. Armoa, taivasvaluuttaa, tulee tuhlata aivan ylenpalttisesti. Sitä tulee “tuhlata” syntisten kanssa istuskellen ja ruokaillen, sitä tulee “tuhlata” polulta eksyneihin ja sitä tulee “tuhlata” tuntemattomiin. Velan anteeksiantaminen on mitä suurinta armoa ja armo on kristillisyyden jalokivi.

Kirkon piirissä tahdotaan usein lukea lakia, eli pitää huolta kuin kunnon fariseukset konsanaan, että laista ei lipsuta. Useasti kerrotaan, mitä kaikkea EI saa tehdä. On totta, että laki ja evankeliumi kulkevat käsikädessä, mutta joskus minusta tuntuu, että lakia painotetaan armon kustannuksella. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa –sanotaan pienoisevankeliumissa. Jumala rakasti, jotta laki täyttyi. Armo ei koskaan voi olla erillään laista. Mutta aivan kuten tämän päivän evankeliumissakin, elämästään on tehtävä tiliä. Että miten meni niin kuin omasta mielestä? Tiliä on tehtävä.

Ja sitä kannattaa miettiä jo eläessä. Mitä olet tehnyt elämälläsi? En kysy, että mitä olet tehnyt elämässäsi, vaan mitä olet tehnyt elämälläsi. Elämä itsessään on suuri lahja. Kristityn elämässä tittelit ja suuret saavutukset eivät tee ihmisestä enemmän tärkeää. Kyse ei myöskään ole rikkauksista, vaan siitä, mitä Jumala on antanut sinulle: Luonteesi, taitosi ja miten olet käyttänyt niitä elämässäsi? Millaisia lahjoja sinä olet saanut? Miten olet käyttänyt lahjojasi? Onko kaikki mennyt oman elämän rakentamiseen, vai oletko muistanut myös lähimmäisiä? Miten olet palvellut? Tämän päivän Raamatun kohta muistuttaa meitä siitä, että meidän on tehtävä tili omasta elämästämme, eikä kyse ole pankkitilistä.

Joku on ehkä tehnyt kotiäidin uran ja antanut aikaa ja rakkautta lapsille, toinen on ehkä saanut numeroiden armolahjan ja tehnyt työnsä matikanopettajana, kolmas ehkä poliisina tai pappina. Jokaiselle on annettu jokin lahja elämään. Oletko muistanut käyttää sitä?

Tänä päivänä moni etsii elämäänsä merkityksellisyyttä. Tutkimus toisensa jälkeen on osoittanut, että suurin merkityksellisyys tulee siitä, että me autamme toinen toistamme. Merkityksellisyys ja onnistumisen kokemus tulevat myös siitä, että pystyy hoitamaan annetun tehtävän. Eli merkityksellisyys tai edes onnellisuus ei synny omaisuudesta, vaan elämästä, toisista ihmisistä, kohtaamisesta, yhdessä tekemisestä ja toisten auttamisesta. Paavali kehottaa: Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin, ja joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa. 

Rakkaat seurakuntalaiset, te olette “tuhlanneet” aikaanne sekä myös rahaanne tämän kirkon rakentamiseen. Te olette tehneet sen juuri sellaisella tarmokkuudella, jota Jeesus peräänkuuluttaa tämän pyhän evankeliumikohdassa. Kiitän teitä siitä. Surut on surtu ja nyt on aika katsoa tulevaisuuteen! Toivon, että tässä kirkossa saa raikua vahvana Jumalan armon ja toivon sanoma.

Meistä suomalaisista tulee kirkossakävijöitä turistimatkoilla. Veikkaanpa, että lähes jokainen on käynyt jossakin kirkossa lomamatkallaan.  Viikko sitten Museotiepäivänä tähän kirkkoon kiemurteli satoja metrejä pitkä jono. Toivon, että myös tulevaisuudessa tämä Rautjärven kirkko voisi olla vaeltavan kansan levähdyspaikka. Pieni pyhä hetki arjen keskellä. Olkoon tämä pieni kirkko suuri merkki Jumalasta maailman keskellä.

Tunnustakaamme kristillinen uskomme Nikean uskontunnustuksen mukaan

Piispa Mari Parkkinen