Puheenvuoro piispa Matti Revon 60-vuotisseminaarissa Kirkon apostolinen missio tänään 7.3.2019 Tampereella

Johdanto

”Koska kirkko on uskon ja rakkauden yhteisö, se ei voi olla yhtäältä vain näkymätön, hengellinen idea, mutta se ei myöskään toisaalta samaistu vain ilmeisiin (armon)välineisiinsä ja niiden käyttäjiin.” Näin totesi Messukylän kappalainen Matti Repo vuonna 1991 Tampereen hiippakunnan synodaalikirjassa Pyhittävä yhteisö (s 60).

Vuonna 2006 Kirkkohallituksen teologisten asiain sihteeri, teologian tohtori Matti Repo luennoi Perustan teologisilla opintopäivillä teemasta Mikä olisi oikea kirkko-oppi Suomen evankelis-luterilaiselle kansankirkolle? Luennossaan hän totesi: Suomen evankelis-luterilainen kirkko ”ei ole vain ihmisyhteisö eikä vain jonkinlainen seurue, ei jonkinlainen keskustelukerho eikä jokin aatteelleen palava puolue. Ei se ole myöskään jokin kristillinen yhdistys, jonka tehtävänä on ajaa joitakin yksittäisiä hengellisiä päämääriä. Se ei ole jonkinlainen uskonnollinen palvelujärjestö. Sen olemus on syvimmältä salaisuudeltaan Kristuksen täyteydessä, se on ja elää siitä, koska Kristus on siinä läsnä.” (Perusta 4/2006, s 232).

Näissä kahdessa sitaatissa tulee esille se jännite, jonka kanssa luterilainen kirkko, toki muiden kirkkojen tavoin, joutuu jatkuvasti elämään. Luterilaisen kirkko-opin keskeiseen Augsburgin tunnustuksen VII artiklaan (”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”) viitaten Matti Repo toteaakin: ”Pyhät eivät tule siis ensin koolle ja kutsu sinne sitten vielä evankeliumia julistettavaksi ja jaettavaksi, vaan päinvastoin. Evankeliumissa ja sakramenteissa luoksemme tuleva Pyhä Henki luo pyhien yhteisön. On kuitenkin huomattava, että sanan saarna ja sakramenttien jakaminen eivät tapahdu ilmassa. Ne eivät vain putoa eteemme, vaan ne tapahtuvat nimenomaan pyhien yhteisössä. Juuri kirkko on se konteksti, jossa evankeliumi julistetaan ja sakramentit jaetaan.” (Perusta 4/2006, s 233-234).

Luterilainen uskonkäsitys torjuu kirkon samaistamisen näkyviin rakenteisiin ja organisaatioon ilman hengellistä olemusta. Samalla tavoin luterilaisuus hylkää näkemyksen kirkosta vain henkisenä, näkymättömänä ideaalina, joka unohtaa sen toimivan tässä ajassa. Kirkko on yhtä aikaa näkyvä ja salattu, hengellinen ja toiminnallinen yhteisö. Se joutuu jatkuvasti kysymään, mikä on sen syvin olemus.

Identiteetti

Kirkon varsinaiset tuntomerkit (sana ja sakramentit) ja ominaispiirteet (apostolisuus, katolisuus, pyhyys ja ykseys) pakottavat kysymään, onko kirkko säilyttänyt itseymmärryksensä ja pystynyt täyttämään tehtävän, jota varten se on olemassa. Tällöin on kyse identiteetistä. Huomio on kiinnitettävä kirkon perustan ja kirkkoa luovien tekijöiden lisäksi uskon ilmenemiseen ja kirkon tehtävän toteuttamiseen. Tällöin identiteettiin voidaan lukea kirkon tunnustuksen ohella jumalanpalveluselämä ja muu hengellinen elämä, rakenteet sekä toiminnan muodot ja painotukset.

Dosentti Risto Ahonen on arvioinut kirjassaan Tulevaisuuden kirkko länsimaisen kulttuurin ja kristinuskon suhdetta. Kysymykseen, voivatko Euroopan kirkot uudistua, Ahonen vastaa: ”Kyllä voivat, mutta se edellyttää syvällisen analyysin tekemistä nykytilanteesta, aivan uudenlaista asennetta ja ennen kaikkea dynaamisen, elämää uudistavan evankeliumin löytämistä.”

Ahonen kritisoi Euroopan kirkkoja siitä, että ne hakevat olemassaolon oikeutuksensa suuren yleisön kosiskelusta ja ajatusten myötäilemisestä. Näin kirkot yrittävät näyttää, miten ne seuraavat aikaansa, ovat moderneja ja tarpeellisia. Kirkon tilannetta on yritetty parantaa eri tavoin ottamalla huomioon paremmin ihmisten toiveet. Ongelmia ei kuitenkaan ratkaista loputtomilla kyselyillä siitä, mitä mieltä ihmiset eilen olivat, ja mitä mieltä he mahdollisesti tänään ja huomenna ovat. Tulevaisuuden kirkolta edellytetään vahvaa identiteettiä, joka nousee sen omista lähtökohdista ja perusteista.

Luterilaisen kirkon on luontevaa rakentaa identiteettiään reformaatiosta käsin. Siinä pyritään vastaamaan ajan kysymyksiin pitämällä kiinni kirkon omasta olemuksesta ja korostetaan jatkuvuutta. Reformaatio merkitsee takaisin ytimeen palaamista.

Luterilaisen Maailmanliiton kolmas yleiskokous lausui Minneapolisissa 1957: ”Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan oikean kirkon jälleen löytämistä. Reformaatio ei ole kapinaa aitoa traditiota vastaan, vaan vastalause niille inhimillisille traditioille kirkossa, jotka väärentävät Kristuksen evankeliumin. Reformaatio ei ole syyhyttävää intoa uutuuksien perään, vaan katuvaa ja kuuliaista alistumista Hengelle, joka uudistaa.”

Kristillisen kirkon identiteetti nousee Jumalan sanasta. Sana luo uutta elämää ja voi uudistaa kirkon. Ratkaisevaa kirkon synnylle ja elämälle on Jumalan jatkuva läsnäolo ja Pyhän Hengen johdatus. Kirkon historia opettaa, että uudistuminen on kirkon elämässä aina merkinnyt palaamista armonvälineisiin, sanaan ja sakramentteihin. Kirkon ja seurakuntatyön uudistuminen merkitsee pyrkimystä entistä syvemmälle siinä, mitä kirkko on ja mitä kirkolla on. Se tarkoittaa etsiytymistä yhä enemmän ytimeen siinä, mikä kirkolle on jo annettu, siis evankeliumiin.

Kontekstuaalisuus

Ytimeen etsiytyminen johtaa pohtimaan, miten evankeliumi kirkon ydinsanomana muuttuu käytännön seurakuntatyöksi tässä ajassa, tämän ajan kielellä ja tavoilla.

Teologian tohtori Patrik Hagman on kuvannut suomalaisia kristittyjä kolmijaolla perjantai-, lauantai- ja sunnuntaikristityt. Perjantaikristityt korostavat viikolla tapahtuvaa seurakunnan toimintaa, kuten esimerkiksi kerhoja, piirejä ja diakoniatyötä. Lauantaikristityt taas näkevät erityisen tärkeänä kirkolliset toimitukset, kuten kasteet, vihkimiset ja hautaan siunaamiset. Sunnuntaikristityt taas korostavat jumalanpalvelusta eri muodoissaan.

Usein kirkollisessa keskustelussa nämä seurakuntatyön tavat nähdään toisensa poissulkevina. Kirkon kannalta olisi valitettavaa, jos nämä kolme ryhmää ajautuvat toisistaan poispäin. Kyse ei olekaan joko-tai –ratkaisusta vaan pikemminkin sekä-että –ajattelusta, jossa seurakuntaelämä muodostaa kokonaisuuden. Olennaista on kristityn kytkeytyminen armonvälineiden, siis sanan ja sakramenttien vaikutuspiiriin.

Yhtenäiskulttuurin hajoaminen ja monikulttuurisuuden lisääntyminen vaikuttavat monella tavalla seurakuntatyöhön. Kyse ei ole vain maahanmuuton myötä kehittyneestä monikulttuurisuudesta vaan ilmiö on huomattavasti laajempi. Muun muassa arvot, elämäntavat ja ajankäyttö eriytyvät ja pirstoutuvat. Erilaisten vähemmistökulttuurien sekä suurten asutuskeskusten ja maaseutuympäristön erilaisuuden lisäksi nykyaikana vaikuttaa lukemattomia alakulttuureita. Kulttuurisen moninaisuuden keskellä kontekstuaalisuus on välttämätön periaate.

Kontekstuaalisuus tarkoittaa uskonilmaisujen sovittamista kulloisenkin kulttuurisen, kielellisen ja jopa uskonnollisen ympäristön mukaiseksi. Viime vuosikymmeninä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa onkin ollut esimerkiksi jumalanpalveluselämässä, kristillisessä kasvatuksessa ja diakoniassa monenlaisia avauksia ja kokeiluja. Ilmiö ei sinänsä ole uusi, sillä itse asiassa kaikki teologia on kontekstuaalista. Kristinuskon keskeinen oppi on inkarnaatio. Jumalan sana tulee todeksi erilaisissa inhimillisissä konteksteissa. Kirkon tulee viestiä seurakuntatyössä evankeliumia eri ilmaisutavoilla. Aito kontekstuaalisuus on uskon ja kulttuurin vuorovaikutusta, joka pohjautuu kirkon apostoliselle uskolle ja rakentaa yhteyttä.

Kirkon toimintaympäristön muutos näkyy monikulttuuristumisen lisäksi maallistumisena, yhteiskunnallisena eriarvoistumisena ja huolena luomakunnan tulevaisuudesta. Evankeliumin vapauttava sanoma liittyy ihmisen fyysiseen, henkiseen, sosiaaliseen ja hengelliseen todellisuuteen. Tällaiselle kokonaisvaltaisuudelle perustuva seurakuntatyö vastaa Jeesuksen ohjelmajulistusta Nasaretin synagoogassa. ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta” (Luuk. 4:18–19).  Jumalanpalvelus kytkeytyy olennaisesti lähetyksen ja diakonian, todistuksen ja profeetallisuuden kanssa yhteen.

Menneisyys ja tulevaisuus

Edellä olen pohtinut luterilaista kirkkoa hengellisenä ja toiminnallisena yhteisönä. Sen tulevaisuus kytkeytyy vahvasti identiteettiin ja kontekstuaalisuuteen. Kirkko ponnistaa tradition perustalta ja elää tässä ajassa. Menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä.

Piispa Matti Repo pohti menneisyyden ja tulevaisuuden suhdetta kirkkoherrojen ja talousjohtajien neuvottelussa vuonna 2017: ”Taakse on katsottava, jotta näkisi eteen – nimenomaan, jotta näkisi, jotta siis säilyisi näky eli visio tulevasta, vaikka ei olisi tietoa siitä. Luterilaisessa kirkossa on oltava tietoisia siitä, millainen on peritty uskomme, mitkä asiat nousevat tärkeiksi tunnustuksessamme, millä tavoin kirkkomme viettää jumalanpalvelusta ja miksi, mitkä ovat sen sakramentit ja niiden merkitys, tai miksi kirkkomme tekee diakoniatyötä ja miksi se julistaa evankeliumia sanoin ja teoin. On katsottava omaan historiaan, jotta ymmärtäisi tehtävänsä tässä päivässä ja saisi rohkeutta luottaa Jumalan tekoihin tulevaisuudessakin. — Tämä ei tarkoita takertumista menneeseen eikä yritystä elää muuttumattomana, ikään kuin mikään ei kehittyisi ympärillä. Kirkolla tulee olla selkeä identiteetti Kristuksen omien joukkona, joka hänen instrumenttinaan ja hänen voimassaan kutsuu luokseen, tekee vapaaksi ja palauttaa oikeuden niille, joilta se on riistetty, vaalii kaikkien ihmisten arvoa ja kykenee vuorovaikutukseen ajan haasteiden kanssa. Tällaiseksi kirkko voi tulla, jos sillä on levollinen käsitys itsestään tässä maailmassa ainutlaatuisena yhteisönä, jolla on ainutlaatuinen tehtävä julistaa ainutlaatuista sanomaa Jumalan armosta Kristuksessa. Silloin se seisoo vakaalla pohjalla ja käy rohkeasti tulevaisuuteen, tai paremminkin: silloin se luo itse tulevaisuutta.” (Luterilaisuus – eilistä vai huomista? Puhe kirkkoherrojen ja talousjohtajien neuvottelussa Jämsässä 29.8.2017).