Inkerin kirkossa pitkän päivätyön pääsihteerinä tehnyt Isto Pihkala pohtii parikymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Juuret Inkerissä, mitä annettavaa Inkerin kirkolla on lännen kirkoille. Hän sanoo: ”Inkerin Kirkko ei ole uusi kirkko. Sillä on pitkä, lähes neljän vuosisadan historia. Joutuessaan neuvostoyhteiskunnassa puristuksiin ja kääntymään sisäänpäin sekä lopulta painumaan ’maan alle’ kirkko ja sen jäsenet kääntyivät samalla lähemmäksi hengellistä ydintään. Entisen Neuvostoliiton kirkoilla on hallussaan uskon perinteitä ja aarteita, joista lännen kirkoilla olisi paljon opittavaa.” (Isto Pihkala & Timo Kivioja: Juuret Inkerissä. 1998, s 77).

Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteistyöasiakirjan mukaan yhteyden kehittämisen keskeisenä tavoitteena on edistää Kristuksen evankeliumin julistamista ja hänen antamansa palvelutehtävän toteuttamista. Tässä kummallakin kirkolla on annettavaa toisilleen. Isto Pihkalan tavoin ajattelen, että Suomen luterilaisessa kirkolla on opittavaa siitä, miten Inkerin kirkko on joutunut kääntymään lähemmäksi hengellistä ydintä. Se näkyy monin tavoin. Otan tässä esille yhden esimerkin.

Lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli vaatimattoman näköinen rovasti Aatami Kuortin kirja Kirkossa – keskitysleirissä – korvessa. Muistan lukeneeni sen suurin piirtein rippikouluikäisenä nuorena. Monille teille Inkeri-juhlaan osallistuville kirja on hyvin tuttu. Se kertoo inkerinsuomalaisen papin Aatami Kuortin vaiheista 1920-luvun Neuvostoliitossa. Seurakuntien toimintaa valvottiin ankarasti, pappeja ja seurakuntalaisia vangittiin ja lähetettiin pakkotyöhön, perheitä hajotettiin, kirkkoja hävitettiin ja otettiin muihin tarkoituksiin. Nuori pastori Kuortti hoiti näissä oloissa seurakuntia jatkuvan tarkkailun ja kuulustelujen alaisena. Lopulta hänet tuomittiin pakkotyöhön, josta hänen onnistui paeta jännittävien vaiheiden jälkeen Karjalan korpien halki Suomeen 1930.

Muistan, kuinka kirja teki minuun vaikutuksen. Inkeriläispapin elämänvaiheet kaikessa karuudessaan jäivät mieleen, pelottavallakin tavalla, kun kirjan lukiessani elimme 1970-luvun alkua. Mutta kirjan loppu oli kummallinen. Se päättyi Aatami Kuortin jälkikirjoitukseen:

”Luettuani uudelleen tässä kirjassa kertomani muistelot totesin, että sangen paljon on jäänyt kertomatta. Kaiken lisäksi mielessäni on pari asiaa. Olen jatkuvasti syvästi kiitollinen Jumalalle hänen armollisesta johdatuksestaan. Sainhan kuin uudestaan lahjaksi elämän päästyäni vapaaseen Suomeen. Toisaalta mieltäni on painanut huonouteni tunne; en ole aina ollut niin nöyrä, tyytyväinen ja kiitollinen kuin pitäisi olla.”

Minua puhutteli kaiken kokemansa jälkeen Kuortin kiitollisuus Jumalaa kohtaan. Tätä samaa olen oppinut monilta inkeriläisiltä. Katkeruuteen olisi paljon syytä. Varmasti monen kohdalla on hyvin ymmärrettävästi niin käynytkin. Kuitenkin yllättävän monen johtopäätös on kiitollisuus Jumalaa kohtaan. Elämän ahdistusten ja vaikeuksien keskellä olennaisin uskossa nousee esille. Silloin pelkistyy ennen kaikkea se, millainen Jumala on. Tätä te inkeriläiset olette minulle opettaneet. Siinä on samanlaista elämänasennetta kuin apostoli Paavalilla, joka vankeudessa ollessaan kirjoitti Filippin seurakunnalle: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7).

Tällaista asennoitumista me tarvitsemme. Jumala on luvannut pitää omistaan huolta. Se ei tarkoita useinkaan helppoa ja yksinkertaista elämää. Se merkitsee elämää, jossa Jumala on läsnä kaikissa elämän vaiheissa, sen jokaisena päivänä, ja vie kerran perille taivaaseen. Siitä nousee kiitos hyvää Jumalaa kohtaan.