Puheenvuoro luottamushenkilöiden neuvottelupäivässä Kouvolassa 2.10.2021

Strategiat osana kirkon suunnittelujärjestelmää

Strateginen työskentely on 2000-luvulla vakiintunut merkittäväksi osaksi kirkon ja seurakuntien toiminta- ja suunnittelujärjestelmää. Sitä ennen käytössä oli 1960-luvun lopulta lähtien seurakuntasuunnitelmat, joiden laatimiset hiipuivat 1990-luvulla. Vuosituhannen vaihteessa siirryttiin kolmivuotiseen talous- ja toimintasuunnitteluun. Sitten 2000-luvun alussa strateginen ajattelu vahvistui kirkon piirissä seurakunnista kokonaiskirkon tasolle saakka.

Ensimmäisen kokonaiskirkollinen strategia oli Läsnäolon kirkko, joka kattoi vuodet 2002-2010. Seuraava kokonaiskirkon strategia oli Meidän kirkko. Osallisuuden yhteisö. Strategia antoi kirkon toiminnan suuntaviivat vuoteen 2015 saakka. Sen jälkeen työstettiin strategia Kohtaamisen kirkko – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suunta vuoteen 2020.

Kokonaiskirkon strategian hyväksyy kirkkohallitus. Sillä ei ole toimivaltaa laatia tai hyväksyä seurakuntia tai muita kirkon toimielimiä sitovia strategioita. Silti ajatuksena on, että kokonaiskirkollinen strategia voisi olla tukena ja apuna sekä ohjata muita kirkon toiminnan linjauksia.

TT Terhi Kaira on väitöskirjassaan ”Sitä kohti, mikä on edessä” tutkinut strategia-ajattelun ominaispiirteitä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

31295816_Sita_kohti_mika_on_edessa_tutkimkeskuksen_julk_131_sisus_19_12_30.pdf (evl.fi)

Ovet auki -strategia

Uusin Ovet auki – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026 –dokumentti hyväksyttiin kirkkohallituksen täysistunnossa 22.9.2020. Se on luettavissa Kirkkohallituksen nettisivuilta Ovet auki – Suomen ev.lut.kirkon strategia vuoteen 2026 (evl.fi).

Strategian tehtävänä on suunnata ja linjata kirkon toimintaa suhteessa ympäristöön, missä kulloinkin toimitaan. Strategian laadinnan aikana on käyty myös keskustelua siitä, millainen teologia ohjaa kirkkoa seuraavina vuosina. Tätä keskustelua on käyty prosessissa, jonka lopputuloksena valmistui kirkon uusin Ovet auki -strategia.

Keskeiset valinnat kiteytyvät strategian nimessä: Ovet auki. Ovet on pidettävä auki, edelleen on lähdettävä liikkeelle ihmisten keskuuteen ja kutsuttava ihmisiä sisään. Kirkon ovet eivät voi olla kenellekään kiinni. Tässä ajassa ovien auki pitäminen on erityisen tärkeää. Kirkon tehtävä ei ole pelkästään avata ovia tässä maailmassa vaan avata ovi Kristuksen kautta taivaaseen. Siihen vaaditaan rohkeutta, näkyä, tahtoa ja yhteistä sitoutumista

Nykyaika haastaa kirkkoa – yhteinen tilannekuva

Alkanut strategiakausi on kirkon kannalta monella tapaa merkittävä. Suomalaisten arvomaailman ja uskonnollisuuden muutos on 2000-luvulla ollut nopeaa. Tämä haastaa kirkkoa ja sen monia toimintoja sekä pakottaa suuntautumaan uudella tavalla tulevaisuuteen.  Ovet auki -strategian johdannossa sanotaan: ”Lähes kaikki kirkkoa koskevat tunnusluvut osoittavat tarpeen strategisten tarkistusten tekemiselle: kasteiden ja vihkimisten määrät laskevat nopeasti, kokoava toiminta ei tavoita entiseen malliin, kirkon jäsenmäärä vähenee ja evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu joillakin alueilla enää alle puolet väestöstä. Kirkon oppiin sitoutuminen ja uskonnollinen kasvatus ovat heikentyneet. Lisäksi kirkon sisäiset kiistat ovat voimistuneet.”

Vaikka monet käyrät näyttävät alaspäin, samalla kuitenkin strategiassa todetaan: ”Kaikesta tästä huolimatta kirkolla on edelleen merkittävä asema suomalaisessa yhteiskunnassa ja ihmisten mielissä. Erityisesti kriisitilanteissa, kuten pandemian aikana, kirkon merkitys korostuu turvan, toivon ja lohdutuksen antajana.”

Tämä on eletty todeksi viimeisen puolentoista vuoden aikana. Kirkkoa, kirkon toimintaa, kirkon työntekijöitä ja vapaaehtoisia on tarvittu korona-ajan keskellä. Kirkon diakonialle on ollut kasvanutta kysyntää. Striimattuja jumalanpalveluksia on seurannut enemmän ihmisiä kuin osattiin odottaa. Näistä myönteisistä signaaleista huolimatta kirkon tarve strategisiin painopisteen muutoksiin on suuri. Tarvitaan yhteinen tilannekuva, jotta voidaan suuntautua tulevaan.

Kirkkoon vaikuttavat ilmiöt – yhteinen tulevaisuuskuva

Ovet auki -strategian laatimiseen liittyi yhteisen ymmärryksen luominen toimintaympäristöstä sekä tulevaisuudesta siltä osin, kun se on mahdollista. Millainen on maailma ja aika, jossa nyt ja seuraavina vuosina elämme ja toimimme? Mitä meidän tulee erityisesti ottaa tässä ajassa huomioon?

Eri puolilla Suomea ja koko maailmaa elämme erilaisten haasteiden keskellä. Strategiassa on etsitty niitä ilmiöitä, jotka vaikuttavat kirkkoon kaikkialla, ehkä eri tavoin ja eri voimakkuudella, mutta kuitenkin siten, ettei niitä voi eikä kannata sivuuttaa. Tilannekuvan lisäksi tarvitaan siis yhteinen tulevaisuuskuva kirkon elämään liittyvistä asioista.

Ovet auki -strategia perustuu kirkon tulevaisuuden kannalta olennaisten, hallinto- ja työalarajat ylittävien ilmiöiden tunnistamiseen. Ilmiöt liittyvät teologiseen kehitykseen, 2020-luvun megatrendeihin ja huolenaiheisiin, median muuttumiseen, uskonnollisuuden muutostrendeihin sekä muutoksiin kirkon asemassa.

Jaetun tilannekuvan ja tulevaisuuskuvan lisäksi kirkossa tarvitaan yhteinen tahto ongelmien ratkaisemiseen. Strategia pyrkii auttamaan tässä tehtävässä.

Strategiset valinnat

Kirkon yhteinen strategia tarkastelee kirkon työtä kokonaisvaltaisesti. Se etsii kirkkoon entistä pitkäjänteisempää ja yhtenäisempää toimintatapaa. Strategiassa keskitytään tärkeimpiin kokonaisuuksiin sekä kaikkia toimijoita yhteisesti koskettaviin valintoihin ja priorisointeihin. Paikallisesti on arvioitava, miten yhteisiä tavoitteita voidaan parhaiten edistää. Seuraavassa poimin strategiasta joitakin teologisesti merkittäviä valintoja.

Missionaarinen kirkko

Kirkon tehtävä suuntautuu aina ulospäin. Kirkko ei ole pienen sisäpiirin pieni joukko, vaan kirkon tehtävä on julistaa evankeliumia kaikille luoduille. Usko synnyttää hengen hedelminä halun viedä tätä sanomaa eteenpäin ja samalla palvella lähimmäisiään. Kirkon tehtävä on antaa tämänhetkisessä toimintaympäristössään selkeä todistus Kristuksesta maailman pelastajana (Joh. 14:6).

Opetuslapset pelkäsivät Jeesuksen kiinniottamisen ja ristiinnaulitsemisen jälkeen. He lukittautuivat piilopaikkaansa. Pelko vangitsi heidät. Inhimilliseltä kannalta tämä on ymmärrettävää.

Yhden ”oven” avaaminen johti pelon väistymiseen. Tyhjän haudan sanoma lähti kiirimään opetuslasten kautta eteenpäin: Kristus on ylösnoussut.

Olen kuullut usein viestin seurakunnista, kuinka kirkon tai seurakuntakodin ovien avaimia ei anneta vapaaehtoisille vastuunkantajille. Usein on myös ihmetelty, miksi kirkon ovet ovat kiinni, eikä kirkkoon pääse milloin haluaa. Kirkon Ovet auki -strategia ei tietystikään suoraan ota kantaa siihen, miten nämä kysymykset tulisi ratkaista. Mutta monella tapaa seurakunnissamme tulee avata ovia.

Kynnys tulla kirkkoon ja mukaan seurakunnan toimintaan tulisi saada yhä matalammaksi. Pelkkä ovien auki pitäminen ei riitä, vaan tarvitaan myös kutsua sisään. Jos ihmiset eivät tiedä, missä on avoin ovi, eiväthän he voi tulla myöskään ovesta sisään. Siksi kirkon, seurakuntien, työntekijöiden ja seurakuntalaisten tulee lähteä ihmisten keskelle. Kirkon missionaarisuudessa on vielä paljon tehtävää.

Ihmisten keskellä elämme todeksi kristinuskon sanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. Kun ihminen ottaa tämän sanoman vastaan, ovi avautuu Kristuksen kautta myös taivaaseen.

Kirkon tehtävä on ajan rajat ylittävä. Samalla tehtäväksi anto on voimakkaasti ulospäin suuntaavaa: menkää, kulkekaa, vaeltakaa, matkustakaa.

Aikaisemmin kristillisten kirkkojen työn kohteena olivat lähetyskenttinä tunnetut alueet Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Nyt ”kirkkojen välillä vallitsee vastavuoroinen kumppanuus ja teologiaa harjoitetaan useimmiten myös tietoisena siitä, että teologista prosessia ohjaavat aina kontekstuaaliset lähtökohdat niin kulttuurisesti kuin yhteiskuntapoliittisestikin.”

Kirkossamme on totuttu siihen, että ihmiset tulevat meidän luoksemme silloin, kun avaamme ovet ja pyydämme sisään. Tämä ei ole enää kaikkialla kirkossamme totta. Tähän viittaavat myös strategiassa mainitut laskevat tunnusluvut. Tänä aikana tarvitaan entistä enemmän sen miettimistä, miten me kirkkona toimimme, jotta kirkon sanoma tavoittaisi ihmiset. Strategian nimikin ohjaa avaamaan ovet moneen suuntaan.

Palveleva kirkko

Nykyaika on monella tavalla polarisoitunut ja vastakkainasettelut tulevat ilmi myös kirkossa. Kirkkona, seurakuntina, työntekijöinä ja seurakuntalaisina meidän tulee toimia siten, että olisimme purkamassa vastakkainasetteluja emmekä lisäämässä niitä.

Seurakunnissa ihmisten syrjäytyminen, tuloerojen kasvu ja turvattomuuden lisääntyminen ovat jo tarkoittaneet sitä, että diakonian tarve on lisääntynyt. Strategian mukaan nämä ”haastavat kirkon käyttämään uusia toimintamalleja ja -tapoja. Asetumme heikoimpien puolelle ja voimistamme niiden ääntä, joilla sitä yhteiskunnassa ei ole. Kohdistamme diakoniaa entistä vahvemmin sinne, missä vaikeudet kasautuvat tai mihin muu apu ei ulotu.”

Lähimmäisenrakkaus velvoittaa. Rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö ohjaavat toimimaan yhteisen hyvän eteen. Kristitylle se, että minulla asiat ovat hyvin, ei riitä eikä voi olla ensiarvoista.

Osallisuuden kirkko

Millaisen kuvan Raamattu antaa seurakunnan elämästä? Seurakunnasta on monia vertauskuvia, joista yksi on Kristuksen ruumis. Ruumiissa on erilaisia jäseniä, mutta jokaisella jäsenellä on oma tärkeä tehtävänsä. Mikään jäsenistä ei voi sanoa toiselle: sinua emme tarvitse.

Osallisuus Kristus-ruumiiseen merkitsee sitä, että jokainen jäsen on osallinen itseään suuremmasta. Samalla kuva ruumiista opettaa siitä, että mikään jäsen ei tule toimeen yksikseen. Tarvitaan yhteyttä toisiin.

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että meidän tulee löytää entistä paremmin tapa olla osallisena seurakunnassa. Olla seurakuntalaisena, missä jokainen voi palvella niin paikallisseurakuntaa kuin koko Kristuksen kirkkoa niillä lahjoilla, joita Jumala on hänelle antanut.

Strategiassa käytetään sanoja osallisuus ja yhteisöllisyys. Ne ovat osa seurakunnan ja seurakuntaisen olemusta. Osallisuus merkitsee yhtäältä yhteyttä Kristukseen ja osallisuutta kaikkiin hänen lahjoihinsa, toisaalta Pyhän Hengen kautta yhteyttä toisiin uskoviin. Samalla osallisuus synnyttää vastuun yhteisestä yhteisöstä.

Opetuslasten joukossa oli monenlaisia yksilöitä. Samoin alkuseurakunnassa seurakuntalaisilla oli hyvin erilaisia lahjoja. Erilaisina he jakoivat omastaan, mursivat yhteistä leipää aterioiden yhdessä. Siksi Jeesus asetti ehtoollisen juuri yhteyden, osallisuuden ja yhteisöllisyyden ateriaksi.

Usko, toivo ja rakkaus kuuluvat yhteen

Kirkon yhteisiksi arvoiksi strategiassa on määritetty jo hyvin tutut arvot: usko, toivo ja rakkaus (1. Kor. 13:3). Tämä osoittaa ankkuroitumista siihen, miten kristityt ovat halki vuosisatojen määritelleet tärkeät asiat ja arvot.

Strategiassa sanotaan: ”Armon julistaminen, Jumalan valtakunnasta todistaminen ja lähimmäisen palveleminen ovat osa samaa prosessia. Usko, toivo ja rakkaus kuuluvat yhteen. Evankeliumi koskee koko ihmistä ja luomakuntaa sisältäen myös maailmaa muuttavan voiman.”

Kirkko ei ole vain sanoilla ja puheilla julistava kirkko. Kirkossa emme myöskään vain toimi toinen toistemme hyväksi. Eikä kirkon elämä ole vain osa tätä aikaa. Nämä kaikki liittyvät toisiinsa.

Edelleen tarvitaan evankeliumin julistamista. Sitä, että kerromme maailman Vapahtajasta, Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, puhumme ihmisiä rakastavasta Jumalasta, joka on syntistä kohtaan armollinen. Tarvitaan yksinkertaista sanomaa Jeesuksesta, Jumalan Pojasta, joka tuli maan päälle pelastamaan koko maailman.

Samaan aikaan evankeliumi kutsuu julistamaan myös teoin. Se on arjen palvelua kristittynä eri tehtävissä. Sitä tekevät seurakuntien työntekijät, mutta tämä on tehtävä, johon jokainen kastettu kristitty on kutsuttu. Tämä tehtävä lähtee liikkeelle meidän omasta elinympäristöstämme. Olipa se vanhemman tehtävä, isovanhemman tehtävä, puolison tehtävä, tai mikä tahansa, jossa saamme palvella lähimmäisiämme.

Lähimmäisen palvelemiseen kuuluu yhteinen hyvä. Yhteistä hyvää on myös se, että toimimme tässä maailmassa kaikin tavoin paremman maailman eteen, olipa kyse ilmastonmuutoksesta, ekologiasta tai ylipäätään siitä, millaisen maailman jätämme jälkeemme seuraaville sukupolville.

Kristityn elämään kuuluu kolmantena toivo. Toivo käsittää tämän ajan. Se on toivoa paremmasta huomisesta. Tämä on arkista toivoa. Kun ihminen tulee seurakuntaan hakemaan apua, hän luottaa ja toivoo, että häntä autetaan. Moni nuori toivoo saavansa ystäviä seurakunnan kerhosta tai muusta toiminnasta.

Toivo tähtää ajan rajan tuolle puolelle iankaikkisuuteen, taivaan kotiin. Usko Kristukseen kantaa kerran uskojansa myös iankaikkisuuteen.

Mikkelissä vietettiin keskiviikkona ja torstaina (29.-30.9.) Myö ja työ -hiippakuntapäiviä. Niiden teemana oli toivo. Historioitsija Teemu Keskisarja kävi läpi omassa puheenvuorossaan kansamme historian vaiheita, jolloin meidän näkökulmastamme ihmisten toivo oli hyvin vähissä. Hänen mukaansa katastrofeista suurin on ollut isoviha, siis suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikainen Venäjän miehitys Suomessa vuosina 1713–1721. Nykytermein kyse oli tuolloin kansanmurhasta. Keskisarja totesi, että toivon sammuminen on pahinta, mikä yhteisöä voi kohdata.

Kristillinen toivo tarkoittaa suuntautumista sellaiseen tulevaan hyvään, jonka toteutuminen on varmaa. Toivo ei perustu ihmiseen, vaan Jumalaan, siihen, mitä hän on ja mitä hän on tehnyt ja tekee. Tällainen toivo kantaa myös seurakuntien arjessa. Silloin ovi on auki tulevaisuuteen.