Puhe Keski-Suomen miestenillassa 6.9.2019 Jämsässä

Maaliskuussa 2019 julkistettiin YK:n teettämä onnellisuusraportti. Sen mukaan Suomi on maailman onnellisin maa toista vuotta peräkkäin. Kansainvälinen The World Happiness Report pistää kaikkiaan 156 maata järjestykseen onnellisuuden mukaan.

Suomen kannalta tulos on rohkaiseva, vaikka luonnollisesti tällaisiin kyselyihin sisältyy myös omat tulkintaongelmansa. Onnellisuustutkimuksen lähtökohdat ovat hyvin länsimaisia. Tutkimuksen kriteereitä ovat ihmisten oma onnellisuuskokemus sekä maan bruttokansantuote, eliniän odote, ystävyyssuhteet, hyväntekeväisyyteen käytettävät rahat ja hallinnon korruptoitumattomuus sekä vapaus päättää omista asioista. Kysyä voi, miten järkevää on laittaa maailman maita järjestykseen tällaisilla perusteilla. Joka tapauksessa Suomi jatkaa listan kärjessä kasvattamalla entisestään eroa seuraaviin. Tutkimuksen mukaan Suomi on siis nyt maailman onnellisin maa merkittävällä erolla muihin. Siitä voimme olla iloisia ja kiitollisia – vai pitäisikö sanoa, että onnellisia.

Yksittäisen ihmisen kannalta on kuitenkin olennaista, olenko minä onnellinen. Lähtökohdat onnellisuuteen ovat maailman onnellisimmassa maassa monia muita maita paremmat, mutta pelkkä tutkimustulos kansasta ei kerro, olenko minä yksilönä onnellinen. Mikä tekee minut onnelliseksi? Varmasti tässäkin miesten joukossa hyvin erilaiset asiat tekevät meitä onnellisiksi tai onnettomiksi.

Anoppini on peruskoulun opettaja ja kertoi kerran vuosikymmenten takaisesta äidinkielen tunnista. Hän oli antanut oppilaille ainekirjoituksen aiheeksi ”Onni onnettomuudessa”. Yksi oppilaista oli kirjoittanut vuolaasti, kuinka kylän kauppias, Onni nimeltään, oli ajanut autollaan kolarin. Teksti vastasi kyllä otsikkoa, vieläpä erittäin konkreettisesti. Opettaja tosin oli tarkoittanut aihetta antaessaan vähän muuta. Käsitämme ja koemme asiat eri tavoin, myös onnen ja onnellisuuden. Siksi puhun tänä iltana henkilökohtaisesti.

Mikä tekee minut onnelliseksi? Mukanani on kolme esinettä, jotka kertovat minun onneni lähteistä. Näissä eivät ole kaikki asiat, jotka tekevät minut onnelliseksi. Mutta ehkä ne ovat tärkeimpiä, sillä ne tulivat ensimmäisinä mieleeni.

Ensinnä minulla on A5-kokoinen paperi, joka on ollut elämäni kannalta tärkeä. Paperi on osoitettu pastori Seppo Auvo Antero Häkkiselle ja se on päivätty Mikkelissä 9. päivänä maaliskuuta 1983. Tekstinä on seuraava: Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli on tänään määrännyt Teidät Imatran seurakunnan II virallisen apulaisen virkaan 9 päivästä maaliskuuta 1983 lukien.” Allekirjoittajina ovat piispa Kalevi Toiviainen ja lainoppinut asessori Lauri Korkealaakso.

Tästä alkoi minun vakituinen työelämäni. Tästä virkamääräyksestä lähtien olen ollut työssä, nyt jo yli 36 vuotta. Se on tuonut minulle ja perheelleni toimeentulon ja paljon elämänsisältöä. Kyse on elämän jatkuvuudesta. Siihen kuuluu jokapäiväinen toimeentulo ja se, että elämän välttämättömät perustarpeet tulevat tyydytetyiksi. Olen saanut olla terve ja tehdä työtä, vaikka tässä iässä on jo omat vaivansa ja pillereitä on otettava päivittäin.

Työ ja toimeentulo tekevät minut onnelliseksi, vaikka toki niihin liittyvät omat kipuilunsa, välillä hyvinkin suuret. Samalla ymmärrän hyvin, etteivät työ ja toimeentulo ole itsestäänselvyyksiä. Moni mies on työtä vailla tai uupuu töihinsä, ei saa työstään riittävää toimeentuloa tai kamppailee liiallisen työn tai työyhteisön ongelmien kanssa tai terveydentila ei mahdollista työntekoa. Myös yhteiskunnan, talouden, markkinoiden ja politiikan suuret muutokset vähentävät työn- ja elämänhallinnan tunnetta. Epävarmuus tulevaisuudesta murentaa hyvinvointia. Se myös kuormittaa lähimpiä ihmissuhteita.

Teknisen ja taloudellisen muutoksen nopeus uhkaa talloa ihmiset jalkoihinsa. Tuntuu siltä, että yksityisen ihmisen elämänhallinnan taito on tämän takia rajoittunut. Yksilöstä on suorastaan tullut kasvottomien markkinavoimien, hengästyttävän muutoksen ja uusien rakenteiden pelinappula. Moni mies kokee itsensä tarpeettomaksi tai riittämättömäksi työelämän ja ylipäänsä yhteiskunnan jatkuvan muutoksen ja kasvavien vaatimusten edessä. Useiden kohdalla tällainen kehitys merkitsee pelkoa, epävarmuutta ja alituista huolenkantamista tulevaisuudesta.

Huolenkantaminen ja huolehtiminen ovat elämän perusasioita. Mielisarjakuvani on Harald Hirmuinen. Olen leikellyt osuvia sarjakuvia lehdistä kirjekuorellisen ja hyllystäni löytyy useampia Harald Hirmuisen albumeja. Kohtalonyhteyttä koen siinä, että Harald inhoaa maksaa – kuten minäkin. Yksi parhaita löytämiäni Haraldin oivalluksia on tuon kunnon viikingin tunnuslause: ”Elämä on pääosaltaan sotaa ja taistelua ja joskus siihen sisältyy myös vaikeampia aikoja.”

Eletäänpä nyt sitten Haraldin luokittelun mukaan ”sotaa ja taistelua” tai ”vaikeampia aikoja”, ihminen tarvitsee tietoisuuden elämän jatkuvuudesta. Työ kuuluu ihmiselämään. Olen kiitollinen ja onnellinen, että työ tuo minulle toimeentulon. Samalla olen syvästi tietoinen, ettei elämäni ja arvoni riipu työstä tai sen puutteesta eikä se yksin riitä onnellisuuden takeeksi. Tarvitsen jotain enemmän.

Toiseksi minulla on vanhan Raamattuni välissä kulkenut vuosikymmenet käsin piirretty kortti. Sain sen heinäkuun puolivälissä 1980. Siinä on etusivulle piirretty Tenavat-sarjakuvasta tuttu Ressu-koira. Sillä on kädessään sulkakynä ja paperi, jossa on kirjoitusta. Puhekuplassa on teksti: ”Tässä on lista ihmisistä, joista pidän eniten.” Kortin sisäsivulla on samainen Ressu tyytyväinen ilme kasvoillaan ja lista kädessään sekä puhekuplan teksti: ”Sinun nimesi on siinä 46 kertaa.” Kortin takana on teksti: ”Mantilta, ikävissä piirretty 15.7.1980.”

Muutaman kuukauden kuluttua kortin piirtämisestä menimme piirtäjän – Maria nimeltään -kanssa naimisiin. Tänään 6.9. siitä tulee täsmälleen 39 vuotta. Vietän siis kanssanne täällä Jämsässä miesten illassa 39-vuotishääpäivän iltaa. Ehkei tämä ole aivan parhain valinta hääpäivän illan ohjelmaksi!

Yksi elämän peruskiviä ovat läheiset ihmiset, onhan meidät luotu elämään toistemme kanssa. Jo luomiskertomuksessa todetaan: ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksinään.” (1. Moos. 2:18). Etsimme ja kaipaamme yhteyttä. Siksi merkittäviä onnellisuuden aiheita ovat ne lähimmät ihmiset, joiden kanssa elämme arkea. Puoliso, lapset ja heidän perheensä, työtoverit ja ystävät.

Läheiset ihmiset tuovat elämään merkitystä, jota jokainen kaipaa. Tarvitsen kokemusta siitä, että olen tärkeä ja merkityksellinen jollekin. Tämäkään ei ole automaatio eikä itsestäänselvyys. Arvelen meidänkin joukossamme olevan monia miehiä, joiden kaipauksena on löytää yhteys toiseen ihmiseen; saada kokemus siitä, että on olla merkityksellinen jollekin.

Johanneksen evankeliumin 5. luvussa kerrotaan Jerusalemissa Lammasportin lähellä olevasta Betesdan altaasta. Sieltä haettiin apua monenlaisiin vaivoihin. Betesdan altaan äärelle kokoontui sairaita, rampoja ja halvaantuneita toivoen paranemista. Heidän joukossaan oli mies, joka on sairastanut 38 vuotta (Joh. 5:1-15). Sairautta ei kerrota, vain se, että se on kestänyt vuosia. Se on määrännyt hänen paikkansa ihmisten joukossa ja tuonut hänet Betesdan altaalle.

Minua puhuttelee tässä Raamatun kertomuksessa miehen sanat Jeesukselle. Mies sanoo: ”Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen.” Yllättäen hän ei kerro sairaudestaan vaan sanoo: ”Minulla ei ole ketään.” Hän kertoo yksinäisyydestään. Hänellä ei ole ketään, joka olisi kiinnostunut hänestä, ei ketään, jolle se, mitä hänelle tapahtuu, olisi tärkeää, jolle hän olisi merkityksellinen.

Yksinäisyyttä raskaampaa taakkaa ei juuri ole. Monet Betesdan altaan ihmisten sairauksista on voitettu. Mutta yksinäisyys on nyt yhtä kipeää kuin se oli Betesdan altaalla. Kun nuorilta ja nuorilta aikuisilta kysyttiin, miten he määrittelevät syrjäytymisen, yksi vastaus oli: Syrjäytyminen on yksinäisyyttä. Se on kokemus ulkopuolisuudesta. Samalla tavalla kokevat vanhukset. Radiossa köyhyydestä haastateltu vanhus sanoi: ”Kaikkein kauheinta on se yksinäisyys.”

Kun Jeesus tuli Betesdan altaalle, hänestä kerrotaan ensimmäisenä, että hän näki miehen. Mies, jolla ei ollut ketään, jonka ohi kuljettiin ja joka aina ohitettiin, tuli nähdyksi ja huomatuksi. Se oli käänteentekevää. Jokainen ihminen tarvitsee sitä, että joku näkee hänet. Siitä syntyy kokemus, että en ole yhdentekevä, vaan ainutkertainen ihminen, arvokas, tunnistettu. Elämälläni on merkitys. Se tekee onnelliseksi.

Nykyisin puhutaan paljon syrjäytymisen ehkäisystä. Keinona voisi olla yksinäisyyden vähentäminen. Siinä voimme jokainen olla mukana. Yksikin toimiva ihmissuhde estää ulkopuolisuutta. Kenelle sinä voit olla ystävänä? Kenet sinä voit kutsua mukaan vaikka miesten iltaan? Kenelle sinä voit välittää hyväksyvän katseen ja ystävällisen hymyn? Kenet sinä voit tänä iltana tehdä onnelliseksi?

Jumalalle yksikään ihminen ei ole merkityksetön tai turha. Hän lupaa meille sanassaan: ”Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.” (Sef. 3:17). Tämä on syvä onnellisuuden lähde.

Kolmanneksi minulla on vanha kahdenkymmenen pennin kolikko. Siihen liittyy sellainen muisto, jota en haluaisi muistaa. Olin silloin 7–8-vuotias koululainen.

Kahdellakymmenellä pennillä sai kadun toisella puolella olevasta kaupasta halvimman karkkiaskin. Hedelmäkarkkiaski ja salmiakkiaski maksoivat 20 penniä, vähän paremmat kuten Pax tai Leijona 25, Sisu 30 penniä, olivatpa jotkut vieläkin kalliimpia, kuten Läkerol tai peltirasiassa oleva Tervaleijona.

Karkkia teki kovasti mieli, mutta kun ei ollut edes sitä kaksikymmenpennistä. Kaverini Arin kanssa mietittiin, mitä tehdään. Joskus vietiin löytämiämme pulloja kauppaan, mutta nyt ei ollut löytynyt pullojakaan. Sitten keksin.

Isän kirjoituspöydän laatikossa oli pieni rasia. Sinne isä oli laittanut talteen vanhoja rahoja. Tiesin, että siellä oli samanlaisia kolikoita. Tai eivät ne olleet ihan samanlaisia, niissä luki pennin tilalla markka. Mutta kun rahanuudistus oli tehnyt 20 markan kolikosta 20 pennin arvoisen, isä oli laittanut näitä vanhoja kolikoita talteen. Tiesin, että ne yhä kävivät kauppaan 20 pennin arvoisina.

Varastin isäni laatikosta rahan, menin kauppaan ja ostin 20 pennin hedelmäkarkkiaskin, jaoin sen kaverini Arin kanssa ja söimme karkit. Ne oli äkkiä syöty, mutta sitten tuli paha olo, ei karkeista, vaan siitä, että olin varastanut isältäni. Ei kai isä huomaisi, että yksi kolikko puuttuu? Tai ei kai äiti ollut huomannut, mitä olin tehnyt? Mutta mikä pahinta, Jumala ainakin tietää kaiken!

Harmitti koko juttu, mitä olinkaan mennyt tekemään. Vasta kun pitkän ajan kuluttua sain kerrottua, mitä olin tehnyt ja sain pyydettyä anteeksi, oloni oli parempi. Anteeksisaaminen vapautti.

Tämä sinänsä surkea tapaus elämänhistoriastani vuosikymmenten takaa kertoo yhden onnellisen miehen salaisuuden. Se liittyy aivan kristillisen uskomme ytimeen.

Nykyajalle on tyypillistä hyvä–paha -ulottuvuuden korostuminen oikea–väärä -ulottuvuuden kustannuksella. Kysymys onnellisuuden ja mielihyvän tavoittelemisesta on hallitsevampi kuin kysymys oikeasta ja väärästä. Tavasta, jolla mielihyvä tai omat päämäärät saavutetaan, ei ole niin väliä. Kaikkia keinoja voidaan käyttää. Tärkeintä näyttää olevan se, ettei jää kiinni, jos keinot eivät ole hyväksyttäviä.

Jumalan laki ja käskyt on tarkoitettu meidän elämämme suojelemiseksi. Joka ne rikkoo, rikkoo Jumalaa ja lähimmäistä vastaan. Samalla ihminen vahingoittaa omaa elämäänsä. Ne eivät ole vanhanaikaisia ohjeita, vaan hyvän elämän neuvoja. Oikeassa ja väärässä ei ole kyse vain ihmisten välisistä asioista, vaan vastuullisuudesta Jumalan edessä. Se joka on saanut rikkeensä ja syntinsä anteeksi Jumalan ja ihmisten edessä, tietää, kuinka syvältä vapauttava ja tervehdyttävä kokemus anteeksisaaminen on. Syntinsä anteeksi saanut on onnellinen mies.

Psalmi 32 on yksi Raamatun niin sanotuista katumuspsalmeista. Siinä psalmintekijä kärsii syntiensä vuoksi. Rikkomukset Jumalaa ja ihmistä kohtaan painavat ja ahdistavat. Ne ovat koko ajan mielessä ja läsnä. ”Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni, ruumiini riutui ja kuihtui. Päivät päästään minä huusin tuskassani. Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana. Minun elämänvoimani haihtui niin kuin kosteus kesän helteessä.” (Ps. 32:3-4). Synti aiheutti syyllisyyden ja epätoivon. Hän oli syyllisyytensä kiusaama, mutta samalla kykenemätön kohtaamaan Jumalan anteeksiantoa joko häpeän tai ylpeytensä tähden. Tilanne ei varmasti ole täysin vieras kenellekään meistä.

Ratkaisu synnin aiheuttamaan ongelmaan oli olemassa: yksinkertaisesti katumus ja syntien avoin tunnustaminen Herralle. Psalminkirjoittaja sanoo: ”Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: ’Tunnustan syntini Herralle.'” (Ps. 32:5).

Ja samassa hetkessä Jumalan vapauttava armo toi vapautuksen: ”Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan.” (Ps. 32:5). Jumalan ehdoton anteeksianto vapautti kaikesta syyllisyydestä. Synnin taakka ja syyllisyyden syytökset saivat luvan väistyä. Jumalan anteeksianto ei ole pelkkä teologinen käsite vaan konkreettinen tapahtuma ihmisen elämässä. Kyse on siitä, mistä tämän viikon Vanhan testamentin teksti sanoo: ”Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon.” (Snl. 28:13).

Anteeksiantoa seurasi helpotus ja kiitollisuus, ilo ja onni. ”Rukoilkoot kaikki palvelijasi sinua hädän hetkellä. Vaikka suuret vedet tulvisivat, ne eivät heihin ulotu. Sinä olet minulle turvapaikka, sinä varjelet minut vaarasta. Riemuhuudot kajahtavat ympärilläni, kun sinä autat ja pelastat.” (Ps. 32:6-7).

Jos vertaa psalmin tekstiä muutaman jakeen takaisiin synkkiin tunnelmiin, ei tunnistaisi, että psalmissa puhuu edelleen sama mies. Koettuaan Jumalan anteeksiannon psalmintekijä ei enää kulje pää painuksissa syyllisyytensä riivaamana, vaan koko hänen olemuksensa huokuu luottamusta Jumalaan ja kiitollisuutta häntä kohtaan. Hän tahtoo rohkaista koko läsnä olevaa seurakuntaa seuraamaan hänen esimerkkiään ja lähestymään Herraa rukoillen anteeksiantoa osakseen. Ei siksi, että niin pitää tehdä, vaan siksi, että siinä on tie onnelliseen elämään. Psalmissa 32 tämä sanotaan näin (autuas = onnellinen, onniteltava): ”Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä.” (Ps. 32:1-2). Tässä on syvin onnellisuuteni lähde; Jumala, joka antaa kaikki syntini anteeksi. Jumalan armo ja rakkaus tuo tullessaan myös luottamuksen ja toivon tulevaisuudesta.

Onni on Jumalan luona, hänen yhteydessään. Ei kukaan voi olla yhtä onnellinen kuin ihminen, joka tietää sisimmässään olevan vapaa kaikesta syytöksestä ja pahuudesta Jumalan edessä. Siksi älä anna syyllisyyden tunteen, häpeän tai synnin estää sinua lähestymästä Jumalaa ja löytämästä hänen luotaan armahdusta ja täydellistä anteeksiantoa.

Hyvät veljet. Kerroin olevani tässä puheenvuorossa henkilökohtainen. Mikä tekee minut onnelliseksi? Minun onnellisuuteni juonteena on kokemus elämän jatkuvuudesta, jota työ ja toimeentulo varmistavat. Onnellisuuteni merkittävänä tekijänä on kokemus elämän merkityksestä, jota läheiset ihmiset välittävät. Syvin onnellisuuteni lähde on luottamus Jumalaan ja kokemus siitä, että hän armahtaa ja antaa anteeksi. Armahdettuna syntisenä minulla on tulevaisuus ja toivo.