Näkökulmia hautaan siunaamisen käytäntöihin
10.3.2020
”Emme kuole kuten ennen.” Näin otsikoi toimittaja Veli-Pekka Lehtonen kolumninsa Helsingin Sanomissa tammikuussa (23.1.) 2020. Hän kirjoitti, kuinka sosiaalinen media on muuttanut kuolemasta puhumisen tapaa.
”Some on muuttanut tapaa, miten kuolemasta puhutaan. Emme kuole kuten ennen. Kuolema näkyy päivityksissä samoin kuin syntymä, koulunkäynti, avioliitto, lemmikit ja ravintolaillat. Samalla surusta ja kuolemapuheesta on tullut julkisempaa ja aavistuksen keveämpää.”
”Some on muuttanut myös kuoleman symboleja. Ristin on usein korvannut kirjainyhdistelmä RIP. Ennen kirkolla oli lähes yksinoikeus kuolemaan. Valokuvauksen alkuaikoina kuolleita ikuistettiin arkussa ja netin alkuhämärissä perustettiin virtuaalisia hautausmaita. Ylikansallisiin somemedioihin siirtynyt sureminen vie kirkosta taas yhtä tehtävää.”[1]
Veli-Pekka Lehtosen havainto ei koske ainoastaan sosiaalista mediaa. Kuolemiseen ja hautaukseen liittyvät perinteet ja käytännöt ovat muutoksessa. Tosin hautaustoimessa muutokset tapahtuvat muita yhteiskunnan osa-alueita hitaammin. Itse asiassa hautaustoimi on hiljainen, huomiota herättämätön ja perinteisiin nojautuva toimiala. Samanaikaisesti se on jatkuvasti ajankohtainen. Kuolema ja hautaus koskettaa jokaista ihmistä jossakin vaiheessa joko oman tai yleisemmin omaisten hautauksen suunnittelun yhteydessä.
Perinteisiin sitoutuneisuudestaan huolimatta hautaustoimi muuttuu jatkuvasti. Esimerkiksi ympäristökysymykset ja hautaustilan riittävyys edellyttävät asioiden uudelleen ajattelua. Myös hautauskulttuuri on kohdannut Suomessa viimeisen vuosikymmenen aikana merkittäviä muutoksia. Tämä on seurausta sekä uskonnollisen kentän että kulttuuristen tapojen moninaistumisesta, jotka heijastuvat myös erilaisten hautaustapojen ja -toiveiden lisääntymiseen. Lisäksi tuhkauksen yleistyminen sekä kiinnostus perinteisten hautaustapojen ja vainajan muistamisen sijaan persoonallisemmasta hautaustavasta ja sen jälkeisestä vainajan muistamisesta muuttavat hautauskulttuuria.[2]
Seuraavassa pohdin kolmea hautaan siunaamisen käytäntöön liittyvää asiaa, jotka ovat eri tavoin ”putkahtaneet piispan pöydälle”. Ne kertovat kuolemaan ja hautaukseen liittyvästä muutoksesta, mutta myös siitä, millaisiin kysymyksiin kirkko joutuu ottamaan kantaa. Tarkastelunäkökulmani on luonnollisesti teologinen. Arvioin esille nostamiani kysymyksiä kirkon uskosta ja traditiosta käsin.
Hautauskäytännöt yleensä ja kristillisen hautaan siunaamisen käytännöt erityisesti kertovat siitä, mihin uskomme, mitä pidämme tärkeänä ja mihin mielemme on suuntautunut. Siksi hautaan siunaamisen käytännöt eivät ole vain sattumalta syntyneet, vaan niihin on jokin perusteltu syy.
Vanhan teologisen periaatteen mukaan rukouksen laki on uskon laki (lex orandi est lex credendi). Se, miten uskot, näkyy siinä, miten rukoilet. Ja toisin päin: Rukous vaikuttaa siihen, miten uskot. Pohjimmiltaan kristillinen hautaan siunaaminen on rukousta, viipymistä Herran edessä, turvautumista häneen ja vainajan jättämistä Jumalan käsiin.
Ruumiin vai tuhkan siunaaminen
”Kuolema merkitsee jokaiselle yhteisölle ongelmaa, sillä vainaja elävien keskellä on aina ongelma. Jokaisen yhteisön on aina pitänyt ratkaista tämä ongelma tavalla tai toisella – sekä yksilön että yhteisön kohdalla. Kuolema ei uhkaa vain yksittäisiä ihmisiä vaan koko yhteisöä.”[3]
Näin aloittaa väitöskirjansa ”Viimeinen matka, toimintatutkimus kirkollisen hautauskentän professiostruktuurista” teologian tohtori Tapani Erämaja. Hänen mukaansa kaikkina aikoina on yhteisöissä laadittu sääntöjä ja käyttäytymistapoja, jotka liittyvät kuolemaan ja vainajiin. Erilaiset myytit ja riitit, teologiset ja filosofiset selitykset, maagiset toiminnat, runo ja taide ovat koettaneet vähentää ihmisen kuoleman edessä kokemaa uhkaa. Kuoleman edessä ihminen on aina kaivannut myös selitystä ja vastausta häntä suurempiin kysymyksiinsä.[4]
Kuolleen ruumiin olemassaolo on ensimmäinen ongelma, sillä ruumiista on pakko päästä eroon jo aivan terveydellisistäkin syistä. Kulttuureista ja myös ulkoisista olosuhteista riippuen ovat ruumiiden hävitystavat vaihdelleet. Ruumis on voitu haudata tai polttaa, upottaa jokeen tai mereen tai jättää petoeläimille. Yhteisön sosiaaliset normit määrittelevät sen, mikä on ruumis ja miten ruumiin kanssa tulee toimia. Ruumiin käsittelystä säädetyt normit eivät suinkaan aina perustu vain hygieenisiin syihin. Tästä ovat osoituksena hautauksiin liittyvien riittien yleismaailmallisuus. Riittien eri vaiheet ja monimutkainenkin sisältö eivät suinkaan selity pelkästään terveydellisillä seikoilla.[5]
Syksyllä 2019 nousi yllättäen julkisuuteen kysymys vainajan tuhkan siunaamisesta ruumiin sijasta. Siis kyse on siitä, että ennen hautaan siunaamista olisi vainaja jo poltettu ja siunaustoimitus olisi tuhkauksen jälkeen. Useat lehdet (mm. Keski-Uusimaa, Etelä-Suomen Sanomat, Keskisuomalainen) uutisoivat, että asiassa olisi muka kirkossa erimielisyyttä. Iltalehti otsikoi Keski-Uusimaan juttuun vedoten: ”K-U: Kirkossa raju kiista – osa papeista kieltäytyy siunaamasta tuhkattua vainajaa” (Iltalehti 3.11.2019). Asiasta ulosmitattiin raflaavasti kaikki mahdollinen: ”Osa papeista ei siunaa tuhkattua vainajaa – lukijat kertovat järkytyksestään: ’Kirkko kieltäytyi siunaamasta äitiäni’” (Iltalehti 3.11.2019). Minä en tunnista tällaista tilannetta kirkossa lainkaan. Asiasta annetut ohjeet ovat selkeät ja joustavat.
Kirkollisten toimitusten oppaan mukaan hautaan siunaaminen tapahtuu ennen tuhkausta, mutta jos ”painavat syyt puoltavat päinvastaista menettelyä, ei siihen ole estettä”.[6] Piispainkokous on viimeksi syyskuussa 2017 käsitellyt tuhkan siunaamista. Se ei tehnyt muutosta yleiseen käytäntöön, mutta tarkensi ohjeistusta.[7]
Ensinnä painavat syyt voivat liittyä maantieteellisestä etäisyydestä johtuvaan vainajan kohtuuttoman pitkään kuljetusmatkaan. Tämä voi koskea niin kotimaassa kuin ulkomailla kuollutta.
Toiseksi painavana syynä voi olla terveyshaittojen ehkäiseminen, kuten esimerkiksi silloin, kun kyseessä on pitkään kuolleena ollut vainaja tai pelätään tartuntavaaraa.
Kolmanneksi mainitaan ”muut painavat tapauskohtaiset syyt”. Näitä on vaikea määritellä tarkasti.
Miksi kristilliset kirkot pitävät vainajan ruumiin siunaamista ensisijaisena verrattuna tuhkan siunaamiseen? Tähän on useita syitä.
Kristillisen perinteen mukaan vainaja siunataan hautaan ennen mahdollista myöhemmin tapahtuvaa tuhkausta. Symbolisesti vainajan ruumiin läsnäolo korostaa ylösnousemususkoa. Alkukirkon aikana kristityt poikkesivat pakanallisesta polttohautauskulttuurista siunaamalla vainajien ruumiit ja hautaamalla ne polttamisen sijasta. Hauta on lepopaikka ennen ylösnousemusta ja elämän lopullista täyttymystä. Esikuvana on Jeesuksen hautaaminen ja kuolleista nouseminen. Näin hautaustapa julistaa ylösnousemuksen todellisuutta.
Kyse on myös vainajan ruumiin kunnioittamisesta ja arvostamisesta. Ihmisen ruumis on kuolleenakin Jumalan luomus. Uskontunnustuksen mukaan uskomme ruumiin ylösnousemukseen. Hautaan siunaamisen tapa ilmentää uskoa koko ihmisen ylösnousemukseen.
Nykyaika karttaa kuolemaa. Minun ikäpolveni isovanhemmista on säilynyt kuvia, joissa vainaja on avonaisessa arkussa ja surevat läheiset ovat kokoontuneet arkun ympärille. Siihen aikaan oli tavallista sekin, että ihminen kuoli omassa kodissaan. Nykyään suurin osa kuolemista tapahtuu sairaaloissa tai hoitokodeissa. Yhä useampi ilmaisee toiveen voida kuolla omassa kodissaan. Saattokodeissa omaiset voivat viipyä vainajan luona ja sanoa jäähyväiset. Omaisten toivoessa voi sairaalapappi toimittaa rukoushetken, saattohartauden.
Tuhkan siunaaminen liittyy osaltaan tähän kuoleman karttamisen ilmapiiriin. Englantilainen antropologi Geoffrey Corer on jopa väittänyt, että polttohautauksen lisääntyminen länsimaissa on esimerkki ihmisen pyrkimyksestä hallita kuolemaa. Haudan kultti on korvautunut muistokultilla, joka tapahtuu kotona. Hautausmaiden julkinen kuoleman esillä pitäminen on siirtynyt yksityiseen muistamiseen.[8]
Tapani Erämajan mukaan tuhkahautausta ei ole kirkossamme vielä ajateltu loppuun saakka. Arkun merkitystä tuhkauksessa ei kirkossa ole hautausrituaalien yhteydessä mietitty kunnolla. Tuhkaamisen teologinen pohdinta on ollut myös hyvin vähäistä. Teologista keskustelua siitä, voisiko hautaan siunaamisen toimittaa siten, että vainaja on jo tuhkattu, ja läsnä on vain tuhkauurna, ei juuri ole käyty.[9] – Edellä olen käynyt juuri tätä teologista keskustelua. Sen tarve on ilmeinen.
Seurakunnat ovat edistäneet tuhkausta taloudellisten syiden vuoksi, koska uurnahautausmaa voidaan rakentaa hyvin edullisesti. Usein perusteluna tuodaan esille myös tilakysymys; hautausmaitten laajentamisen rajat tulevat esteeksi. Tämän varjoon on jäänyt tuhkauskäytännön laajempi rituaalinen pohdinta. Olisi siis tarpeen tehdä kattava selvitys maamme seurakuntien tuhkauskäytännöistä ja laatia ohjeita seurakuntia varten.[10]
Kirkon vuosisataisen kokemuksen mukaan on sielunhoidollisesti perusteltua, että vainajan ruumis on konkreettisesti läsnä siunaustilaisuudessa. Tämä tulee kauniilla tavalla esille ortodoksisessa hautaan siunaamisessa. Ortodoksisen perinteen mukaan vainajan siunaus toimitetaan arkku avoinna. Hän on omaistensa ja rakkaittensa ympäröimänä viimeisen kerran näkyvästi mukana. Siunauksen jälkeen omaiset ja läheiset jättävät vielä jäähyväiset avoimen arkun äärellä.
Kuolema, kuolemaan liittyvät riitit ja suru ovat aina olleet hyvin herkkiä ja vaikeasti käsiteltäviä aiheita. Kaikkialla maailmassa uskonnollisten yhteisöjen tärkeänä tehtävänä on olla ihmisten tukena silloin, kun joku yhteisön jäsen kuolee. Kaikilta omaisten kanssa tekemisissä olevilta työntekijöiltä vaaditaan pastoraalista ja sielunhoidollista lähestymistä. Hautaustavat tukevat osaltaan ihmistä kuoleman edessä. Vanhat traditiot sisältävät viisautta, joka kantaa meidänkin sukupolveamme. Olipa hautaan siunaamisen tapa mikä tahansa, tärkeintä on muistaa, että Luoja löytää omansa. Hänelle kukaan ei ole hukassa.
Seremoniaton hautaus
Ruotsin televisio uutisoi kesällä 2019 (SVT 12.8.2019), että Ruotsissa yleistyy nopeasti seremoniaton hautaus. Uutisen mukaan nykyisin Ruotsissa miltei 10 prosenttia vainajista haudataan ilman minkäänlaisia seremonioita. Kun reilut kymmenen vuotta sitten alle 2 prosenttia vainajista haudattiin ilman seremoniaa, nyt luku lähentelee jo 8 prosenttia. Paikallisesti luku voi olla jo 10 prosenttia. Luvuissa ei ole mukana niitä ihmisiä, joilla ei ole omaisia, sillä heille järjestetään kunnan tai kirkon puolesta hautajaisseremonia. Luvuissa ei ole myöskään mukana uskonnottomia hautajaisia, sillä silloinkin on kyseessä hautajaisseremonia.[11]
Uutisessa haastatellun hautaustoimistoyrittäjä Jan Hokkasen mukaan syy kehitykseen on, ettei omaisilla ole aikaa järjestää hautajaisia. Toinen syy on se, että halutaan päästä mahdollisimman vähällä.[12]
”Päästä vähällä” – siis ostetaan palvelut, samoin kuin kodin siivous tai auton peseminen. Taustalla lienee ajatus päästä samalla ilman pelkoa, omien hankalien tunteitten kohtaamista. Jokainen kuolema ja jokaiset hautajaiset pakottavat miettimään omaa kuolemaamme. Milloin on minun vuoroni?
Minulla ei ole tietoa siitä, onko seremoniaton hautaus yleistynyt myös Suomessa. Sen sijaan se herättää minussa teologina ainakin kaksi kysymystä.
Ensinnä mitä hautaus ilman minkäänlaista seremoniaa kertoo ihmisarvosta?
”Herra, ymmärräthän, ei heillä ole aikaa?” Emmekö me aina löydä aikaa asialle, jota pidämme tärkeänä? Samoin löydämme aikaa rakkaan ihmisen tapaamiseen. Jos esteeksi sanotaan ajanpuute, eikö silloin ole kyse siitä, että emme halua, että emme välitä. Välinpitämättömyys kertoo rakkaudettomuudesta.
Perheen ja suvun ihmissuhteet eivät aina ole kovin läheisiä. Suhde vainajaan voi olla niin kaukainen, että hänen kuolemansa ei tunnu mitenkään koskettavan. Eikö silloin ole syytä kysyä, mikä on minun velvollisuuteni?
Suomalainen on osannut kunnioittaa vainajia. Siitä kertoo sotiemme historia: sodassa kaatuneet tuotiin kotiin ja haudattiin oman paikkakunnan kirkkomaahan. Siitä kertoo myös tapa, jolla Suomessa otettiin vastaan Kaakkois-Aasian tsunamissa vuonna 2004 kuolleet.
Venäläinen filosofi Andrei Demitshevin mukaan ”ihminen on hautaava olento”. Kuolemaan valmistaminen ja kuolleista huolehtiminen ovat kuuluneet ihmiskunnan kulttuuriin alusta alkaen, kuten on pystytty arkeologisissa kaivauksissa hautalöydöin osoittamaan. Hautaustavat ovat vaihdelleet eri aikoina, mutta yhteistä on ollut jonkinlainen järjestelmä, jolla kuolleista on huolehdittu. Se on ollut merkki ihmisarvosta.[13]
Kristillinen seurakunta on alusta lähtien pitänyt huolta kuolevista ja kuolleista. Tämä toiminta on noussut rakkauden kaksoiskäskystä käsin – lähimmäiselle tehtävänä rakkaudentekona. Myös kuolemansa jälkeen seurakunnan jäsenet ovat yhä kuuluneet seurakunnan yhteyteen. Lähtökohtana on ollut se, että Jumala on elävien ja kuolleiden Jumala, ja Jumalalle kaikki elävät. Eikä kristillinen seurakunta ole jättänyt omaisiakaan yksin surunsa keskelle, vaan on ympäröinyt heidätkin evankeliumin lohdutuksella.[14]
Ranskalainen sosiaalihistorioitsija Philippe Ariès on todennut kunniallisen hautauksen olleen 1500-luvulta lähtien kaikkien hautausten periaatteena. Tämä näkyi siinä, että hautauksiin osallistui niin oma lähisuku kuin naapurit ja kyläläisetkin. Kunniallinen hautaus velvoitti jonkun joka talosta osallistumaan hautaukseen. Jokaiselle sukulaiselle ja naapurille uskottiin oma, hautaukseen liittyvä tehtävä, kuten vainajan peseminen, kuolinvaatteisiin pukeminen, kutsun vieminen naapureille, itkijät jne. Vähitellen lähestyttäessä 1900-lukua nämä tehtävät alkavat yhdistyä. Tehtävien väheneminen ja ammatillistuminen on muuttanut hautauskulttuuria suuresti.[15]
Vielä 1800-luvun alussa oli kuolevan ympärillä aikamoista tungosta. Kuolinvuoteen ääreen kokoontui paljon ihmisiä. Joka tapauksessa koko suurperhe oli koolla kuolevan luona, lapset mukaan lukien. Kuoleman edellä oli valmistavia toimia, joissa perheenjäsenillä oli tehtävänsä, samoin kuolevalla itsellään. Yhteiskunnan muuttuessa, suurperheiden hajotessa ja väestön muuttaessa yhä enemmän kaupunkeihin myös hautauskulttuuri koki muutoksen. Omaiset ja ystävät eivät enää olleetkaan pääasiallisia toimijoita ja hautausrituaalin subjekteja, vaan heidän tilalleen astuivat ammattimaiset toimijat. Surevista tuli hautauspalveluiden ostajia, asiakkaita. Hautaus ei enää ollut olennainen ystävyyteen ja naapuruuteen liittyvä, kristillistä luottamusta ilmaiseva yhteiseen elämään liittyvä rakkauden osoitus vaan yhä enemmän virallisesti määritelty instituutio. Yhteiskunnan individualisoituminen on merkinnyt myös yksilön irrottautumista historiallisista siteistä ja niistä perinteistä, jotka ennen antoivat hänelle turvan toimintatapoineen ja normeineen kuoleman edessä.[16] Onko tämän kehityksen huippuna Ruotsissa yleistyvä käytäntö, että vainaja haudataan mahdollisimman pian ilman mitään seremonioita?
Toiseksi mitä seremoniaton hautaus vaikuttaa ihmisen mahdollisuuteen surra ja käydä kuoleman aiheuttamaa menetystä läpi?
Filosofian tohtori Mari Pulkkinen toteaa kirjassaan ”Surun sylissä”, että vähitellen kielletyn kuoleman aikakausi on monilta osin jo ohitettu, mutta kysymys surun kieltämisestä on yhä ajankohtaisempi. Hyvästä kuolemasta voidaan keskustella, mutta hyvästä surusta ei. Se ei ole kiinnostanut juurikaan edes tutkijoita. Pulkkinen sanoo, että ”tämän voisi tulkita erääksi merkiksi siitä, että kiellettyä ja vaiettua on ajassamme kuoleman sijaan pikemminkin suru”. Se on kuolemaakin suurempi tabu.[17]
Kuoleman ja surun kohtaamisen välineitä ovat vanhastaan olleet rituaalit ja kristillinen usko. Hautaan siunaaminen, kuten muutkin hautausseremoniat, voidaan nähdä siirtymäriittinä. Riitti tukee muutoksissa yksilön ja yhteisön vakautta. Se tapahtuu lievittämällä muutosten aiheuttamaa epävarmuutta, kontrolloimalla esiin tulevaa ahdistuneisuutta, kanavoimalla vapautuvia tunteita. Hautaustavat ja -seremoniat tarjoavat koetellut ja turvallisen käyttäytymismallin. Ne selittävät elämän ja olemassaolon tarkoitusta ja auttavat siten menetyksen kohtaamisessa ja sen läpikäymisessä. Rituaalien avulla maailma pysyy järjestyksessä menetyksen keskelläkin.[18]
Kirkon historiassa kuolema ja hautaaminen eivät ole olleet sivuseikkoja tai uskon todellisuudelle vieraita asioita. Päinvastoin kristillinen usko on syntynyt haudalla ja kuoleman todellisuuden koskettamana. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus liittyvät jokaisen ihmisen kuolemaan ja kirkon uskon keskeinen sanoma on kuoleman voittaminen. Sillä on ollut radikaaleja seurauksia varhaisen kirkon elämässä. Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt alkoivat haudata kuolleensa päivällä ja hautajaissaatoista muodostui toivon riemusaattoja. Kristuksen ylösnousemus tarkoittaa sitä, että kuolemalla ei ole viimeistä sijaa kristityn elämässä.[19]
Hautajaisissa ei ollut kyse lopullisesti päättyneestä ihmiselämästä, vaan seurakunnan jäsenen saattamisesta, jäsenen, jonka elämä jatkuu vielä ajan rajan takana. Hautausmaista ei tullut pelottavia kalmistoja, vaan paikkoja, jonne kristityt kokoontuivat muistamaan edellä menneitä seurakunnan jäseniä. Kirkon näkökulmasta hautaaminen ja vainajan saattaminen hautausmaalle ei ole ollut koskaan vain terveydenhoidollinen toimi vaan se on nähty lähimmäisenrakkauden osoittamiseksi pois kutsutulle kirkon jäsenelle ja huolenpidoksi hänen omaisistaan.[20] Tästä syystä hautaan siunaamisella on merkittävä tehtävä. Vastaavasti seremoniaton hautaus jättää ihmisen kaikesta tästä paitsi.
Oikeus hautaan siunaamiseen
Vuosi sitten minuun otti yhteyttä pienen seurakunnan kirkkoherra ja kysyi, mitä pitäisi tehdä, kun vainajan omaiset eivät halua hautaan siunaamista, vaikka vainaja on seurakunnan jäsen. Mitään kieltoa siunaamisesta yhtä vähän kuin mitään toivomuksia siunaamisesta vainaja ei ollut eläessään jättänyt. Kirkkoherran tiedusteluun omaiset olivat vain todenneet, ettei se mikään uskovainen ollut.
Tähän saakka keskustelu oikeudesta hautaan siunaamiseen on käsitellyt lähes yksinomaan kirkkoon kuulumattoman hautaan siunaamista. Kirkkojärjestyksessä asiasta säädetään seuraavasti: ”Kirkkoon kuulumaton henkilö voidaan siunata hautaan, jos omaiset tai muut vainajan hautauksesta huolehtivat henkilöt sitä pyytävät. Siunausta ei kuitenkaan toimiteta, jos vainaja on selvästi ilmaissut tahtovansa toisin tai jos pappi sielunhoidollisessa keskustelussa tai muulla tavoin saamansa käsityksen nojalla katsoo, ettei kirkolliseen hautaan siunaamiseen ole riittäviä perusteita.” (KJ 2:23). Mutta entä kun tilanne on päinvastoin? Vainaja on kuulunut luterilaiseen kirkkoon, mutta omaiset katsovat hautaan siunaamisen tarpeettomaksi?
Lähdimme purkamaan tilannetta tuomiokapitulissa kahdesta näkökulmasta. Ensinnä kirkkojärjestyksen mukaan kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon pyhistä toimituksista (KJ 1:4). Kirkkojärjestyksen hautaan siunaamista käsittelevät pykälät pitävät kirkon jäsenen hautaan siunaamista itsestäänselvyytenä (esimerkiksi KJ 2:22,1 ”Hautaan siunaamisen toimittaa pappi kirkossa tai siunauskappelissa, kappelissa, taikka vainajan kotona sen mukaan kuin asianomaiset siitä papin kanssa sopivat”).
Toiseksi hautaustoimilain 2 pykälän 3 momentissa määrätään: ”Vainajan ruumiin hautaamisessa ja tuhkaamisessa sekä tuhkan käsittelyssä tulee kunnioittaa vainajan katsomusta ja toivomuksia.” Lähtökohtana on siis vainajan katsomuksen ja tahdon noudattaminen. Mutta entä jos vainajan tahto ei ole tiedossa? Mikä merkitys on kirkon jäsenyydellä?
Teologian tohtori Leena Sorsa on pro gradu -tutkielmassaan tarkastellut oikeudellisesti vainajan tuhkaamista hautausperinteiden muutoksessa. Hänen mukaansa ”kysymys vainajan tahdon ja omaisten toiveiden ja tunteiden huomioon ottamisen suhteesta hautausjärjestelyissä on vaikea. On selvää, että niin seurakuntien kuin yksityisten hautaustoimistojen työtavassa on erityisesti kiinnitettävä huomiota omaisten tunteiden kuulemiseen ja vastaanottamiseen. Vainajan kunnioittaminen ja omaisten surun vastaanottaminen elävät rinnakkain hautausjärjestelyissä ja niitä hoitavien työskentelytavoissa. Mutta ovatko uskonnolliset hautausrituaalit vainajaa vai omaisia varten? Kenen toiveita tulisi ensisijassa noudattaa ja kuunnella? Hautaustoimeen liittyvät kunnioittamisen ja arvostamisen periaatteet kohdistuvat toki vainajaan, mutta olennaisesti myös omaisiin ja läheisiin.”[21]
Kertomassani tapauksessa päädyimme siihen, että seurakunnan jäsenellä on oikeus hautaan siunaamiseen. Omaisten ei tarvitse tulla siunaustilaisuuteen, mutta kirkkoherra sanoi toimittavansa siunauksen kanttorin ja suntion kanssa. Myöhemmin lukiessani tohtori Sorsan tutkielmaa, huomasin kirkkoherran toimineen oikein. Nimittäin Sorsa toteaa, että ”perusoikeuksien näkökulmasta näyttäytyy ongelmallisena tilanne, jossa vainaja on kuulunut eläessään luterilaiseen kirkkoon, mutta omaiset katsovat kristillisen hautaan siunaamisen tarpeettomaksi. He perustelevat tätä sillä, ettei asialla ollut vainajalle erityistä merkitystä tai etteivät itse halua osallistua kristilliseen toimitukseen. Silloin, kun toimitaan vastoin vainajan eläessään tekemää valintaa uskontokuntaan kuulumisesta tai kuulumattomuudesta ilman selkeitä vainajan eläessään jättämiä kirjallisia ohjeita, tulee perusoikeuksien toteutuminen turvata toimimalla uskonnollisten rituaalisen osalta vainajan osoitettavissa olevan tahdon mukaisen, eli uskontokuntaan kuulumisen osoittaman toimintatavan mukaan.”[22]
Kirkkoon kuulumisen vähenemisen sekä uskonnollisen ja vakaumuksellisen moninaisuuden kasvamisen myötä joudumme entistä selvemmin kirkkona myös puolustamaan kirkon jäsenen oikeuksia. Tämä koskee yllättävästi myös oikeutta hautaan siunaamiseen.
Kiitos ammattilaisille
Hautausperinteet ovat maassamme muutoksessa. Uskonnollinen ja kulttuurinen moninaisuus, hautausperinteiden muovautuminen persoonallisen hautaustavan korostumisen johdosta sekä tuhkaamisen voimakas lisääntyminen ovat esimerkkejä muutoksista. Yhdessä ja erikseen ne muovaavat hautaustoimen käytäntöjä ja tuovat hautauskulttuuriin entistäkin enemmän vaihtelua, toiveita ja joskus ristiriitojakin. Ne johtavat myös hautaustoimintaa ohjaavan lainsäädännön ja ohjeistuksen uudenlaiseen tulkintaan. Moninaisuuden ja toiveiden lisääntymisestä johtuen hautaustoimeen kohdistuu yhä enemmän erityisiä toiveita.[23]
Hautaustoimi on ollut pysyvyyttä, jatkuvuutta ja tietyssä mielessä myös muuttumattomuutta heijastava toimiala. Hautaustilanteet ovat poikkeuksellisia tapahtumia sikäli, että niihin liittyvän emotionaalisen herkkyyden lisäksi ne ovat alttiita sukuristiriitojen sekä erilaisten voimakkaiden arvostus-, pieteetti- ja moraalitulkintojen läsnäololle. Nämä osaltaan korostavat sitä, miten keskeistä ovat yhtäältä hautaustoiminnan joustavuus ja sujuvuus sekä toisaalta lainsäädännön ja ohjeistuksen yksiselitteisyys hautaustoimessa. Kaikissa kirkollisissa toimituksissa on aina kaksi puolta: kirkon muuttumaton ydinsanoma ja ihmisten joka kerta erilainen elämäntilanne eli tilaisuuden konteksti. Luterilaisessa toimituksessa kontekstuaalisuus on vahvasti painottunut verrattuna joihinkin muihin kirkkoihin.[24]
Edellä esille nostamani näkökulmat asettavat hautaustoimen työntekijöille korkeat ammatilliset vaatimukset. Erityisen lisänsä siihen tuo ihmisten kohtaaminen heidän herkässä elämäntilanteessaan. Vuosikymmenten mittaan olen yhä enemmän oppinut arvostamaan sitä työtä, jota te hautausalan ammattilaiset teette. Työssänne osoitatte hienotunteista tilannetajua ja myötätuntoa. Kohtaamillenne sureville ihmisille toimitte myös sielunhoitajina. Tästä kaikesta tahdon lausua teille lämpimän kiitoksen.
Lähteet
Erämaja, Tapani
2006 Viimeinen matka. Toimintatutkimus kirkollisen hautauskentän
professiostruktuurista. Diss. Helsinki.
Heikkinen, Jouko M.V.
2016 Kuolema – tie elämään.
Huokuna, Pekka
2015 Hautauskulttuurin merkitys ja hautaaminen Suomen ev-lut kirkossa. Esitelmä
Kirkonpalvelijoiden opinto- ja koulutuspäivillä 23.6.2015 Kotkassa. http://www.kirkonpalvelijat.fi/artikkelit/arkisto
Lehtonen, Veli-Pekka
2020 Emme kuole kuten ennen. – Helsingin Sanomat 23.1.2020.
Piispainkokouksen pöytäkirja
2017 Piispainkokouksen pöytäkirja 6.9.2017.
Pulkkinen, Mari
2017 Surun sylissä. Suomalaisten kokemuksia menetyksestä. Helsinki.
Seremoniaton hautaus
2019 Seremoniaton hautaus yleistyy – ”Ihmisillä ei ole aikaa siihen”.
Sihvo, Jouko
1992 Seurakunta elämän käännekohdissa. Pieksämäki.
Sinä olet kanssani
2006 Sinä olet kanssani. Kirkollisten toimitusten opas. Jyväskylä.
Sorsa, Leena
2017 Vainajan tuhkaamisen oikeudellinen tarkastelu hautausperinteiden muutoksessa.
Pro gradu -tutkielma. Julkisoikeus. Tampereen yliopisto. Johtamiskorkeakoulu. Tampere. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/102044/GRADU-1506339536.pdf?sequence=1
[1] Lehtonen 2020.
[2] Sorsa 2017, 2-3.
[3] Erämaja 2006, 1.
[4] Erämaja 2006, 1.
[5] Erämaja 2006, 1.
[6] Sinä olet kanssani 2006, 86.
[7] Piispainkokouksen pöytäkirja 2017.
[8] Heikkinen 2016, 94.
[9] Erämaja 2006, 375.
[10] Erämaja 2006, 375.
[11] Seremoniaton hautaus 2019.
[12] Seremoniaton hautaus 2019.
[13] Erämaja 2006, 5.
[14] Erämaja 2006, 5.
[15] Erämaja 2006, 38-39.
[16] Erämaja 2006, 38-39.
[17] Pulkkinen 2017, 13, 18-19.
[18] Sihvo 1992, 31.
[19] Huokuna 2015.
[20] Huokuna 2015.
[21] Sorsa 2017, 62.
[22] Sorsa 2017, 62.
[23] Sorsa 2017, 90.
[24] Sorsa 2017, 90; Huokuna 2015.