Mikään ei ole muuttunut, ja kuitenkin on.

1.Kor. 3:11-17 

Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi. 

Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te. 

Tuomiorovasti, Kuopion piispan sijainen, tohtori Aron Gustaf Borg saarnasi ensimmäisessä kirkolliskokouksen juhlajumalanpalveluksessa kesäkuussa 1876 tästä samasta Raamatun kohdasta.

Mikään ei siis ole muuttunut, ja kuitenkin on. Jo filosofi Herakleitos on sanonut, ettei ”mikään ole pysyvää paitsi muutos”. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Myöskään mitään kehitystä ei tapahdu ilman muutosta. Kaikki ihmisen kehitys ja kasvu edellyttää rohkeutta mennä kohti uutta.  

Muutos ja yhteisen suunnan hakeminen ei aina ole helppoa. Ei se ollut helppoa ensimmäisessä kirkolliskokouksessakaan. Kokoustaminen oli tiivistä ja yhteensä kirkolliskokous kesti kuukauden verran. Keskustelua riitti ja mielipiteitä myös. Mitä enemmän päiviä kului, sen tiiviimmäksi keskustelut kävivät. Pisin kokouspäivä oli 29. kesäkuuta, jolloin päivä alkoi aamu yhdeksästä ja jatkui puolille öin. Monet meistä muistavat omalta edustaja-ajaltaan pitkiä päiviä, jolloin keskusteltavaa on ollut iltayöhön saakka. Mikään ei siis ole muuttunut, ja kuitenkin on.  

Ensimmäisen kirkolliskokouksen sujuminen vaati valmisteluja. Kokoukselle tarvittiin väliaikainen järjestelyvaliokunta. Paljon käytettiin aikaa ja puheenvuoroja siihen, tulisiko näitä väliaikaisia valiokuntia olla yksi vai kaksi ja montako jäsentä niihin valittaisiin. Monesta asiasta oltiin eri mieltä. Lopulta suljetun lippuäänestyksen jälkeen päädyttiin yhteen järjestelyvaliokuntaan. Järjestelyvaliokunnan tehtävän miettiminen vaati myös keskusteluita, samoin kuin se, ketkä siihen valittiin jäseniksi. Perustat kirkolliskokousinstituutiolle tehtiin huolella, niistä keskusteltiin ja kompromissikin saavutettiin. Ehkä siinä auttoi se, että nukuttiin yön yli.  

Vid det första kyrkomötet användes den rätt färska Schaumanska kyrkolagen flitigt och det hänvisades ofta till den. Man var inte alltid överens om lagen och ordningen och hur de skulle tolkas, men det gick ändå att komma vidare i olika ärenden och hitta gemensamma synsätt. Kanske fanns det en förståelse för att man inte kunde, eller ens behövde, vara överens om allt, men ändå behövde gå vidare sida vid sida.  

Många saker har förändrats, till och med kyrkolagen flera gånger om. Förändring är oundvikligt.   

Muutos on väistämätön myös teologian ja uskon elämässä. Liike ja sitä myötä muutos on Jumalan ja evankeliumin syvin olemus.  

Jokainen raamatuntutkija tietää, että sanat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Jokainen luterilainen tietää, että kirkkoamme ei olisi, jos Martti ei olisi ollut muutoksen airut, mutta luulenpa, että tänä päivänä kaikki Martinkaan opetukset eivät kestä päivänvaloa. Muutos on ollut väistämätön. 

Kaiken muutoksen ja erilaisten mielipiteiden keskellä on tärkeää pyrkiä löytämään myös yhteistä näkemystä.  

Ajattelen, että yhteisen uskomme pohja ovat uskontunnustukset. Yhteisen Nikean uskontunnustuksen 1700-juhlavuotta vietettiin viime vuonna.  Nikean uskontunnustuskaan ei syntynyt aivan helposti. Yli kolmesataa piispaa ja liuta pappeja ja presbyteerejä pohtivat sanojen sisältöä ja merkitystä. Riidoiltakaan ei säästytty. Puheenjohtajana toiminut piispa Meletios kuoli ja uudeksi puheenjohtajaksi määrätty piispa Nazianzoksen Gregorios masentui kiistoista niin että, jätti koko virkansa ja vetäytyi erakoksi.  Uskontunnustus kuitenkin saatiin puristettua kokoon. 

Mutta ei riidat loppuneet Nikeaan tai edes Konstantinopoliin. Kirkon jakanut “filioque” lisäys romutti katolisen yhteyden vuonna 1054. Mutta edes tämä uskon ytimeen käyvä kiista teologisesta näkemyksestä ei ole ikuinen. Yhteyttä on etsitty viime vuosikymmeninä ja esimerkiksi meillä vuonna 2019 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous antoi suosituksen, jonka mukaan ekumeenisissa yhteyksissä voidaan kirkossamme käyttää Nikean uskontunnustusta ilman läntisessä kristikunnassa käyttöön tullutta lisäystä Pyhän Hengen lähtemisestä ”ja Pojasta” (filioque). Samoilla linjoilla on Luterilaisen maailmanliiton ja Ortodoksinen kirkon julkaisema yhteinen julkilausuma aiheesta ”ja Pojasta” (filioque) vuodelta 2024. Jopa näin suuri teologinen muutos on siis mahdollinen. 

Uskontunnustus ei kerro meille tyhjentävästi oikean opin sisältöä, vaan se kertoo, mitä Jumala on tehnyt meidän puolestamme, miten Hänen Poikansa on syntynyt tähän maailmaan, maksanut meidän syntivelkamme ja avannut meille tien taivaaseen. Se on Jumalan teko, jonka edessä jokainen kristitty, jokainen ihminen, joutuu toteamaan, että kukaan ei pelastu pelkällä teologisella tulkinnalla, vaan Jumalan armosta ja rakkaudesta.   

Uskontunnustuksen punnitut sanat ovat paras versio ja ymmärrys opistamme, johon ihminen pystyy. 1900-luvun tunnetuin teologi Karl Barth totesi, että meidän tulee puhua Jumalasta ja emme kuitenkaan voi.  Tarvitsemme yhteiset uskontunnustukset, jotta voimme elää samaa uskoa.  

Ja ei, en suosi uusien uskontunnustusten sorvaamista. 

Kirkkovuodessa luemme parhaillaan Raamatun kohtia Jeesuksen jäähyväisrukouksesta tai ns. ylipapillisesta rukouksesta. Jeesus rukoilee siinä oppilaidensa, meidän puolestamme, jotka jäämme tänne maailman kipuun ja iloon. Jeesuksen rukouksessa tulee ilmi Nikean uskontunnustuksen Jeesuksen olemusta koskeva ajatus: Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta. Nimittäin kreikan kielessä on kaksi rukoilemista tarkoittavaa sanaa. Suomeksi käännämme molemmat sanalla ”rukoilla”, pyytää. Mutta alkukielessä on toisin. 

Jeesuksen rukouksesta käytetään sanaa erootaoo, joka merkitsee tasavertaisen rukousta tasavertaiselle. Kuten esimerkiksi silloin, kun kuningas pyytää jotakin toiselta kuninkaalta. Kun Jeesus rukoilee Isäänsä, käytetään aina sanaa erootaoo. Jeesus rukoili tasavertaisena Isän kanssa. Hän pyysi Kuninkaana Kuninkaalta, Luojana Luojalta, Jumalana Jumalalta. Meidän ihmisten rukouksesta Jumalalle käytetään sanaa aiteoo . Me rukoilemme ja pyydämme kuin lapsi vanhemmalta. Jeesus on siis tasavertainen, samaa olemusta Jumalan kanssa, tosi Jumala tosi Jumalasta. 

Meidän kirkossamme Nikean-Konstantinopolin uskontunnus on “me” muodossa. Me uskomme yhdessä. Riippumatta siitä, millaisia teologisia tulkintoja meillä on, uskomme ydin on sama, koska se kertoo Jumalasta, ei ihmisestä. Ja siihen me uskomme yhdessä. 

Meistä jokainen tulee eri lähtökohdista. Jokainen kirkolliskokousedustaja kantaa mukanaan oman perheensä perintöä, mutta myös taustayhteisön ja äänestäjien perintöä. Ei siis ihme, että välillä syntyy ristiriitoja ja tulkintaeroja. Mutta siitä huolimatta ajattelen, että aivan samoin kuin meitä edeltäneet edustajat ensimmäisessä oman kirkkomme kirkolliskokouksessa ja piispat Nikean-Konstantinopolin kirkolliskokouksissa 1700 vuotta sitten, tehtävämme on etsiä sitä, mikä meitä yhdistää.  

Teologia on muuttunut, tulkinnat ovat muuttuneet, Raamatun sanatkin ovat käännöksien myötä muuttuneet. Vaikka moni asia on muuttunut, yksi ei ole muuttunut mihinkään. Se on perustus, jolta kaikki työmme nousee. Se perustus on Jeesus Kristus.  

Kun me kiivaiden debattien jälkeen käymme rukoukseen, me kaikki käännymme samaan suuntaan; kohti Kristusta. Se on myös luterilaisuuden ydin; yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. 

Tuo ensimmäisessä kirkolliskokouksessa luettu Raamatun kohta on totta tänäänkin, muuttumattomana. Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.  

Aamen. 

Piispa Mari Parkkinen

Saarna kokonaan ruotsiksi täällä