Alustus 11.9.2026 varhaiskasvattajien neuvottelupäivillä Lappeenrannassa

Yksi lähes jokaisen pienen lapsen lempileikki on piilonen eli piiloleikki. Ideahan siinä on yksinkertainen. Osallistujat menevät piiloon etsijää lukuun ottamatta. Etsijän tehtävänä on löytää piilossa olijat. Pienemmän lapsen kanssa käy usein niin, että lapsi laittaa silmänsä kiinni ja peittää ne vielä kädellään ja huutelee, että tule etsimään. Lapsen maailmassa hän on piilossa, kun hän ei näe muita. Mitä isommaksi lapsi kasvaa ja kehittyy, sitä parempia piiloja toki löytyy. Piiloleikki on lapsen maailmassa jännittävä, mutta myös turvallinen. Ideahan on siinä, että loppujen lopuksi piilossa olija tulee löydetyksi. Tulee nähdyksi. Toinen tuttu nähdyksi tullut hetki on lasten kerho- ja koulujuhlat. Isi! Hei! Mä oon täällä!

Ihmisen perustarpeena on nähdyksi tuleminen. Tämän voi sanoittaa myös toisin. Olla hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin on. Mitä nähdyksi tuleminen ja rakastaminen sitten tarkoittaa lapsen kohdalla?

Lapsen ensisijainen ja itseasiassa ainoa tehtävä on saada olla lapsi. Hyvä ja turvallinen lapsuus koostuu lapsen perustarpeiden huolehtimisesta. Vanhemman tehtävänä on huolehtia lapsen fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista perustarpeista lapsen iän ja kehitysvaiheen mukaisesti.

Fyysisiä perustarpeita ovat mm. syöminen, riittävä lepo, liikkuminen, hygienia, terveys sekä hyvä ja turvallinen ympäristö. Psyykkisiä perustarpeita ovat mm. turvallisuuden tunne, rakkaus, hoiva, iän mukainen itsenäisyys, itseksi kasvaminen eli identiteetin kehittyminen sekä mahdollisuus oppia. Sosiaalisia perustarpeita ovat mm. yhteys ja kiintymys läheisiin, myönteiset ja vakaat ihmissuhteet, mahdollisuus kuulua turvallisesti yhteisöön sekä se, että saa olla oma itsensä, juuri sellaisena yksilönä kuin on.

Kun lapsen perustarpeet tulevat täytetyiksi, lapsella on tilaa ja mahdollisuus olla lapsi. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän muiden ihmisten merkitys korostuu. Vanhempien rinnalle tulee muita aikuisia, jotka myös huolehtivat lapsen perustarpeista. Ympärillä olevat leikkikaverit, sisarukset ja muut lapset tarjoavat kasvun ja oppimisen mahdollisuuksia vuorovaikutuksessa.

Markuksen evankeliumissa kerrotaan, mitä tapahtui, kun Jeesuksen luo tuotiin lapsia. ”Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: »Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.» Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.”

Tämä Raamatunpaikka kuvaa hienosti sitä, kuinka Jeesus näki lapset. Hän ei kuitenkaan ainoastaan nähnyt, vaan hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.

Lapset saivat olla lapsia. Heidät hyväksyttiin sellaisena kuin he olivat. Heidät kohdattiin kokonaisvaltaisesti.

Saako lapsi olla lapsi seurakunnassa ja kirkossa? Näemmekö lapsen?

Lapsen perustarpeet ovat samat myös kirkossa ja seurakunnan toiminnassa. Lapsen ensisijainen tehtävä on olla lapsi. Leikkiä, tutkia, oppia ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Harjoitella yhdessä vuorovaikutusta. Leikin avulla tämä tapahtuu luontaisesti.

Messu on minulle rakas paikka. Siellä sielu saa levätä ja tulen ravituksi. Iloitsen joka kerta, kun lapsi on kirkossa. Lapsen läsnäoloa ei voi olla huomaamatta. Lapsihan näkyy ja mitä pienempi lapsi on kyseessä, myös usein kuuluu. Saatamme tunnistaa myös pienen häiriintymisen, jos lapset voittavat pastorin kilpalaulannassa. Mutta ajattelen, että kirkossa lapsen ei tarvitse leikkiä piilosta.

Messussa on paljon symboliikkaa, joka luontaisesti kiinnostaa lapsen uteliasta mieltä. Tähän uteliaisuuteen kannattaa tarjota mahdollisuuksia. Lapsi saa tutkia, pohtia ja ihmetellä ja usein tämä tapahtuukin leikin kautta. Iloitsen suuresti lasten omista paikoista kirkossa. Minusta on hienoa, että leikki on asetettu pedagogiikan keskiöön seurakunnan varhaiskasvatuksessa. Leikki on lapsen tapa ymmärtää maailmaa, elämää ja myös itseään suhteessa muihin, myös Jumalaan. Leikin kautta lapsi prosessoi tunteitaan niin ilosta suruun kuin ikävään ja riemuun. Lapsen mahdollisuuksia leikkiin tulee varjella.

Seurakunnan varhaiskasvatuksessa mahdollistetaan lapsen osallisuus. Ihminen kasvaa suhteessa toiseen. Lapsen identiteetti, se kuka minä olen, kasvaa vuorovaikutuksessa. Tämä vuorovaikutus tarjoaa lapselle eräänlaisen peilin. Kun lapsi hymyilee, hänelle hymyillään. Kun lapsi itkee, vanhempi ilmaisee surua, lohtua ja myötätuntoa. Kaikki tämä on peilaamista, jonka kautta lapsi oppii tunnistamaan ja sietämään omia tunteitaan.

Seurakunnan varhaiskasvatus tarjoaa yhteisön, jossa lapsi voi kehittyä ja kasvaa omassa tahdissaan muiden tuella. Aikuiset, myös muut lapsen tärkeät ihmiset kuin vanhemmat, tarjoavat turvallisia ja tärkeitä peilejä lapsen tunnistaa ja sietää omia tunteitaan. Muiden kanssa, osallisuudessa, lapsi oppii myös oman toimintansa vaikutuksia. Kun teen näin, kaverille tulee paha mieli. Kun pyydän mukaan, yhteinen leikki mahdollistuu. Seurakunnan varhaiskasvatus tarjoaa turvallisia hetkiä harjoitella toisen kanssa olemista ja samalla kasvaa itse.

Kasvattajalla on suuri merkitys siinä, toteutuuko lapsen osallisuus vai kokeeko lapsi jäävänsä yksin ja ryhmän ulkopuolelle. Mukaan ottaminen tarkoittaa usein aktiivista mukaan pyytämistä. Hei, tule leikkimään meidän kanssamme. Emme me aikuisetkaan tämän suhteen eroa lapsista. Mekin toivomme ja haluamme olla osa yhteisöä. Joskus se tarkoittaa sitä, että mekin toivomme, että meitä pyydetään mukaan.

Osallisuutta voidaan myös vahvistaa. Osallistujat otetaan mukaan sisällön suunnitteluun. Millaista toimintaa te haluatte tänään? Millaista leikkiä voisimme nyt leikkiä? Osallisuus ei ole pakottamista. Aina ei löydy kaikkia kiinnostavaa toimintaa. Leikistä voi jättäytyä myös pois turvallisesti. Turvallinen ja salliva ilmapiiri mahdollistaa sen. Osallisuutta voi kokea, vaikka ei olisi toiminnan keskiössä.

Motivaatioteorian mukaan ihminen motivoituu, kun hän saa tehdä ratkaisuja, kun hänellä on riittävästi kompetenssia eli kyvykkyyttä ja kun hän saa kokea yhteenkuuluvuutta. Motivaatio on eräänlaista liikehdintää näiden kolmen ulottuvuuden välillä. Voin valita, minä osaan ja saan kuulua joukkoon. Emmekä me aikuiset tässäkään eroa lapsista. Yhtä lailla me haluamme tehdä valintoja, kokea, että osaamme ja kuulua joukkoon!

Meidän aikuisten tehtävä on mahdollistaa, että lapsi saa näkyä ja leikkiä seurakunnassa. Lapselle pitää olla tilaa. Lapsen luontaista uteliaisuutta ja kiinnostusta tulee kannustaa. Ja sitähän me seurakunnissa voimme tehdä. Lapsella on ääni, hänellä on mielipiteitä ja ajatuksia. Meidän tehtävämme on kuulla ne, olla kiinnostuneita niistä. Meidän tehtävämme on mahdollistaa lapsen oikeus olla lapsi.

Saako lapsi näkyä yhteiskunnassamme?

Tälläkin hetkellä joka yhdeksäs suomalainen lapsi elää vähävaraisessa perheessä. Yhteiskunnan termein puhutaan lapsiperheköyhyydestä. Lapsiperheköyhyydellä tarkoitetaan tilannetta, jossa perheen niukat taloudelliset resurssit heikentävät hyvinvointia, toimintamahdollisuuksia ja voivat johtaa ulkopuolisuuteen. Lapsiperheköyhyys voi siis vaikeuttaa lapsen perustarpeiden toteutumista.

Vähävaraisuuden seuraukset näkyvät arjessa. Taloudellinen niukkuus pakottaa vanhempia säästämään arjen elämisen kustannuksista. Vapaa-ajan harrastuksista ja aktiviteeteista on usein luovuttava kokonaan. Taloudellinen huoli kuormittaa perheen vanhempia ja heijastuu vääjäämättä myös lapsiin.

Mitä tämä sitten tarkoittaa lapsen maailmassa? Leikille on vähemmän tilaa. Vanhempien kuormittuminen voi heikentää vanhempien ja lasten välistä vuorovaikutusta. Lapsen perustarpeet eivät ehkä tulekaan täytetyiksi. Tämä voi näkyä lapsen leikin sisällöissä. Leikkihän on lapsen luontainen tapa prosessoida muutoksia ja oman elämän arkea.

Lapsiperheköyhyyden lisääntyminen näkyy myös kirkon työssä. Se näkyy erityisesti diakoniassa ja varhaiskasvatuksessa. Yhä useampi perhe tarvitsee taloudellista tukea saadakseen ruokaa pöytään. Yhä useammalle lapselle erilaisissa tilaisuuksissa oleva maksuton ruokailu on perustarpeiden kannalta välttämätön. Diakonisen työn ytimenä on heikoimmassa asemassa olevan puolustaminen. Viime vuonna diakonista avustusta jaettiin yli 10,6 miljoonaa euroa ja tämän lisäksi jaettiin ruokakasseja lähes 160 000 kappaletta.

Seurakunnan kautta perheille ja lapsille annettu tuki heijastuu laajalle. Se vaikuttaa suoraan lapsiin ja nuoriin. Meidän aikuisten tehtävänä on pitää huolta, että lapsi saa olla lapsi. Meidän tehtävänämme on huolehtia siitä, että lapsen perustarpeet tulevat täytetyiksi. Meidän tehtävänämme on varmistaa, että leikki ei katoa.

Pelkkä puhe ei riitä, vaan tarvitsemme tekoja ja konkretiaa. Tarvitsemme aikuisia, jotka pitävät lapsista huolta. Tarvitsemme aikuisia, jotka näkevät lapsen silloinkin, kun lapsi ei enää itse jaksa pitää itsestään ääntä. Tarvitsemme aikuisia, jotka suojelevat leikkiä, kutsuvat ja kannustavat siihen ja tekevät siitä turvallisen kasvupaikan lapselle.

Piiloleikin perimmäisen idean mukaisesti lapsi saa näkyä ja hän saa turvallisesti olla lapsi. Kiitos siis sinulle, joka työksesi näet lapsen. Kiitos sinulle, joka jäät kuuntelemaan, mitä asiaa lapsella on. Kiitos sinulle, joka leikit lapsen kanssa. Kiitos sinulle, joka pidät lapsen puolia, kun muut aikuiset eivät pidä. Ja kiitos erityisesti sinulle, joka Jeesuksen esimerkin mukaisesti kohtaat lapsen kokonaisvaltaisesti. Sillä lapsen kaltainen on Jumalan valtakunta.

Piispa Mari Parkkinen