Kristus kulkee kanssamme

Johanneksen evankeliumi 17:11–17 

Jeesus rukoili ja sanoi: 
    ”Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen. 
    Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.” 

11. Kesäkuuta 1944 Koiviston kirkossa Karjalassa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus evakuointikäskyn jälkeen. vt. Kirkkoherra Mauno Koivuneva oli valinnut saarnansa aiheeksi Jeesuksen sanat: “Joka tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” Sen jälkeen koivistolaiset saivat ohjeen omien tavaroiden pakkaamiseen. Neljä päivää myöhemmin oli lähdettävä liikkeelle. Evakkomatkalla muuan evakkopappi oli kuvannut monia matkan vaivoja ja ponnisteluja, mutta myös ihmeellisiä pelastumisia. Hän kertoi: “Matkan varrella tuntui usein siltä, aivan kuin Kristus olisi kulkemassa Suomen maantiellä länttä kohti.” (Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa, s.179-181) 

Näin kerrotaan kirjassa Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa. Tuossa kertomuksessa tulee selvästi ilmi, että Jeesuksen rukous on toteutunut; vaeltavat evakot uskoivat ja luottivat siihen nimeen, jonka Jumala on Jeesukselle antanut. He luottivat Jumalan Poikaan. 

Päivän evankeliumiteksti on osa niin sanottua Jeesuksen jäähyväisrukousta. Siinä Jeesus tekee tiliä Jumalalle siitä tehtävästä, jonka Jumala on hänelle antanut. Jeesus kertoo ilmoittaneensa Jumala nimen ihmisille sekä opettaneensa heitä kuten on tehtäväksi saanut ja lopuksi myös lähettänyt heidät maailmaan jatkamaan työtä, jonka Jeesus aloitti; kertomaan Jumalasta.  

Rukous saattaa usein asiat mittakaavaan: rukouksessa me kiitämme menneestä ja toivomme siunausta tulevaan. Kiitämme, siitä että tähän asti Jumala on auttanut ja toivomme, että tulevaisuudessa kaikki menisi hyvin. Mennyt on tehnyt tehtävänsä, olemme (tarvittaessa) oppineet siitä ja nyt käymme yhdessä eteenpäin. Yhteinen rukous valaa tulevaisuuden toivoa. Jeesuksen jäähyväisrukous muistuttaa, että vaikka maailmassa ja maan päällä on ristiriitoja, vaivaa, hankaluuttakin, niin toivo paremmasta vie eteenpäin.  

Rukous kertoo ensinnäkin sen, kehen me luotamme, Jumalaan. Toisekseen rukous kertoo sen, kenestä välitämme, ketä rakastamme. Rukoukseen sisältyy suuri osa elämästä. Ja myös kaikki se, mistä haluamme kiittää.  

Jeesuksen rukous paljastaa hänen läheisen yhteytensä Isään ja rakkauden niihin, jotka uskovat häneen. Myös tulevaisuus on tiedossa. Jeesus on mielessään ja sydämessään käynyt läpi kaiken, mitä on tulossa: pilkan ja häpeän, ristinkuoleman ja kärsimyksen. Kaikki on mietitty valmiiksi, kaikki on Jumalan suunnitelmassa, Jumalan kädessä.  

Jeesus on palaamassa Isänsä kotiin, valmistamaan asuinsijaa omilleen, mutta opetuslapset jäävät vielä maailmaan, työhön ja vaivaan. Heidän puolestaan Jeesus rukoilee evankeliumissa. Samalla Jeesus rukoilee meidän puolestamme. Me saamme olla kiinni Jeesuksessa, luottaa siihen, että Hän rukoilee puolestamme, puhuu puolestamme ja on antanut henkensä puolestamme. 

Me elämme ja rakennamme elämää perheessä, kaupungissa, omassa maassamme, yhdessä. Sota-aikana ja sen jälkeen oli selvää, että kukaan ei pärjää yksin. Kaveria ei jätetä -oli tuttu lause rintamalla ja kotona. Tuota samaa asennetta kaivataan myös tänään.  

Erityisen tärkeää on hakeutua yhteen ja puhaltaa yhteiseen hiileen haastavina aikoina. Maailmassa myllertää jälleen ja kotimaassakin työttömyys kasvaa ja talouskasvu sakkaa. Matti Kalliokoski pohti Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessaan näitä näkökulmia seuraavasti: (1.4.2026) “Julkisessa keskustelussa kasvua katsotaan usein lapion näkökulmasta. Se pitää iskeä maahan, jotta voidaan rakentaa talo, tie, rata tai datakeskus. Silloin unohtuu, mikä nykyaikaisessa yhteiskunnassa on keskeistä: ihminen. Kasvun tärkein moottori on inhimillinen pääoma. Kun panostaa ihmisten koulutukseen, terveyteen ja taitoihin, sysää samalla koko yhteiskuntaa eteenpäin. — Inhimillisen pääoman kasvattamisesta voisi tulla Suomelle yhteinen tavoite, joka kestää myös huonojen aikojen yli.” 

Yhdessä me olemme kansakuntana selvinneet ja yhdessä me selviämme tänäänkin. Tätä maata on rakennettu yhdessä. Kuntalaitos ja peruskoulutuksen takaaminen kaikille oli vahvaa, yhteistä, suuntautumista tulevaisuuteen. Keskiössä oli ja on ihmisen hyvinvointi.  

Tänään me vietämme kansallista veteraanipäivää Mikkelissä, päämajakaupungissa, joka palveli viime sotiemme aikana johtokeskuksena. Muistan jo edesmennyttä ystävääni sotaveteraani Hannes Hynöstä, joka keskustelujemme lomassa huokasi raskaasti, kunpa ihminen ymmärtäisi sodan kauheuden ennen kuin käy sotimaan. 

Tänään me kiitämme sotaveteraaneja kauniista, vapaasta maastamme. Yhteiskuntamme on rakentunut heidän valtavan uhrin tuloksena. Me katsomme myös rohkeasti tulevaisuuteen ja uskallamme tänäänkin luottaa siihen, että Jumala kulkee kanssamme oman elämämme keskellä sekä maailman myrskyjen keskellä. Me saamme luottaa edellisten sukupolvien tavoin siihen nimeen, jonka Jumala on antanut Jeesukselle. Me saamme luottaa Jumalan Poikaan. 

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme. 

Piispa Mari Parkkinen