Jumalan koti meissä ja keskellämme

Johanneksen evankeliumi 14:23:29

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: 
    ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani – mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt. 
    Tämän minä olen puhunut teille nyt, kun vielä olen teidän luonanne. Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut. 
    Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi. Olen puhunut tästä jo nyt, jotta te uskoisitte, kun se tapahtuu.” 

Hyvät sanan kuulijat, arvoisat ristiinalaiset 

Onnittelut kaikille teille tänä juhlapäivänä. Tämä hieno Ristiinan kirkko täyttää tänä vuonna 250 vuotta!  

Ensimmäinen asiakirjamaininta Ristiinan kirkosta löytyy vanhimmassa säilyneessä piispantarkastuspöytäkirjassa vuodelta 1723. Sen mukaan kirkko oli huonossa kunnossa, kuten liki kolme vuosikymmentä kestäneen kato- ja sotakauden jälkeen saattoi odottaakin. Sakariston katto oli auki ja kirkon aita monin paikoin maassa. Piispantarkastuksessa vuonna 1736 havaittiin kirkon lattian olevan vanhan ja kelvottoman. Kirkon seinä oli koilliskulmasta painunut maan sisään, minkä vuoksi korjaus oli välttämätön.  

Korjaushanke päätettiin toteuttaa niin, että pitäjäläiset antaisivat tarvittavat laudat ja tukit sekä toisivat rakennusmiehille ruoan, mutta kirkon varoilla ostettaisiin naulat ja raudat ja maksettaisiin rakennusmestarin ja työmiesten palkat. Tämä osoittaa, että säästöpääomien puutteessa kaikki yhteiset rakennushankkeet toteutettiin keräyksillä. Koottiin erilaisia tarvikkeita, rakennustarpeita, ruokaa ja rahaa. Seurakuntalaisten rakennusvelvollisuus ulottui niin pitkälle, että kun penkkijako kirkossa kerran oli tehty, kunkin piti itse huolehtia penkkinsä korjaamisesta. Tämän vahvistivat piispantarkastuksen suorittajat vuonna 1748.

Mutta korjaukset eivät riittäneet, vaan tarvittiin uusi kirkko. Ristiinalainen valtiopäivämies Niilo Majuri oli tehnyt Tukholmassa 1772 aloitteen valtakunnallisesta kolehdista kirkon rakentamiseksi. Aloite ei edennyt ja kirkon budjetiksi jäi vain 10 % suunnitellusta. Resurssit kirkon rakentamiseen olivat hyvin rajalliset, mutta uusi kirkko haluttiin ja se nousi pitäjäläisten suurella talkoovoimalla. Näin kerrotaan Kirjassa Ristiina 1649-1949. 

Kirkko, kreikaksi kyriaké, on Herralle kuuluva, pyhäksi paikaksi erotettu Sanan koti, isolla ässällä. Kirkon esikuva on Vanhan Testamentin juutalainen temppeli. Toisessa Mooseksen kirjassa kerrotaan, kuinka Jumala määrää juutalaiset rakentamaan itselleen pyhäkön: Tehtäköön minulle pyhäkkö (hepr. Mikdash), niin minä asun teidän keskellänne (hepr betokham = heidän sisällään, sisimmässään, keskellään). Temppeli on siis Jumalan asuinpaikka ihmisten keskellä. Tuo keskellänne sana voidaan kääntää hepreasta myös sanoilla heidän sisällään tai sisimmässään. Siihen palaamme tarkemmin vähän myöhemmin. Mutta Jumala siis käskee rakentamaan temppelin ja lupaa asua siellä kansansa keskellä.  

Mooses sai Jumalalta tarkat ohjeet, millainen pyhäkön tuli olla. Ensimmäinen versio oli niin sanottu siirrettävä ilmestysmaja, teltta, jota voitiin siirtää sitä mukaan, kun leiri siirtyi. Ilmestysmajan rakentamisohjeet edellyttivät sen olevan Israelin leirien keskellä, koska temppeli oli kaiken elämän keskus; Jumala asui siellä, temppelissä opetettiin Jumalan sanaa ja siellä tehtiin uhritoimitukset Jumalalle. Jumalan temppelistä Jumalan sana lähti ja lähetettiin ihmisten elämän keskelle. 

Kristillisen kirkon esikuva on siis juutalainen temppeli. Kristillisessä kirkossa alttari on perinteisesti sijoitettu itäpäätyyn, sillä sen ajateltiin olevan raja taivaan ja maan välillä. Itä on auringonnousun ja Jumalan valon suunta. Länsi puolestaan on tämän maailman suunta. Usein kirkon pääovi on sijoitettu länteen ja tulo kirkkoon symboloi vaellusta kohti Jumalaa. Aika usein kirkkoon tullaa hiljaisella ja nöyrällä mielellä, astutaan pyhään tilaan. Aivan samoin, kuten juutalainen temppeli oli leirin keskellä, myös kristillinen kirkko on usein rakennettu keskelle kylää ja se on keskellä elämää. 

Olemme tässä upeassa Ristiinan kirkossa osana pitkää todistajien ketjua. Ristiinan seurakunta erotettiin itsenäiseksi kirkkokunnaksi vuoden 1649 alussa Suur-Savon eli Mikkelin kirkkopitäjästä ja samana vuonna valmistui Pietari Brahen ensimmäisen puolison Kristiina Katariina Brahen (s. Stenbock1608–1650) rakennuttama kirkko. Tämä kirkko valmistui todennäköisesti vuonna 1775. Kun katselee kirkkoa, täältä löytyy paljon erilaisia esineitä seurakunnan elämästä; alttaripöydällä on puinen krusifiksi vuodelta 1861, ja rakennushistoriasta kertovassa taulussa puolestaan sanotaan: ”Tätä työtä johti Brahelinnan päällikkö, jalo mies Johannes Bomgårdh, tämän todistaa kunnianarvoisa herra Georgius A (Ky – ander), kirkkoherra täällä vuonna 1650”. Taulu oli vanhassa kirkossa jo vuonna 1670.  

Näihin kirkon vuosisatoihin mahtuu paljon ihmiselämää. Tässä kirkossa on kastettu pienokaisia, päntätty katekismusta rippikoulussa, luvattu ikuista rakkautta avioliitossa ja jätetty viimeisiä jäähyväisiä. Elämän ilojen ja surujen keskellä kirkon penkistä on noussut monta hiljaista rukousta Jumalan puoleen.  Me saamme tänään liittyä sukupolvien ketjuun omien rukouksiemme kanssa. 

Kirkko on Jumalan koti, domus Dei, sekä seurakunnan koti, domus ecclesiae. Wikipedia määrittelee kodin seuraavasti: Koti merkitsee turvallisuutta, rauhallisuutta, menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden suunnitelmia. Se on paikka, jossa ihminen kokee olevansa oma itsensä ja jossa hän voi tehdä itselleen tärkeitä asioita.  

Kodin pitäisi siis olla rauhan tyyssija, paikka, jossa saa olla oma itsensä ja sellainen paikka, jossa voi kokea perheyhteyttä sekä rakkautta. Kuvaus sopii myös kirkkoon ja seurakuntaan. Tämä on Kristuksen perheväen yhteinen koti, domus ecclesiae.  

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus sanoo, että jos rakastamme Häntä ja noudatamme Hänen sanaansa, Isä ja Hän asettuvat asumaan keskellemme. Ja tässä palaamme siihen alussa mainitsemani hepreankielinen sanaan betokham; sisällään, sisimmässään, keskellään. Kun me avaamme sydämemme kodinoven Jumalalle, hän asettuu Henkensä kautta sisimpäämme asumaan. Hän tekee kodin sieluumme.  

Me vietämme kirkkovuodessa tänään helluntaita, seurakunnan synnyn ja Pyhän Hengen vuodattamisen juhlaa. Me vietämme tänään juhlaa, jossa Jumala tulee asumaan meihin, ei vain vieraaksemme olohuoneeseemme, vaan todella kodiksi meille jokaiselle.  Siitä yhteydestä rakentuu seurakunta, Jumalan kansa. 

”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat, ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja Hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen” (Ef. 2:20-22). 

Jokainen meistä on rakennuspalikka Kristuksen kirkossa, joka rakentuu Kristuksen seuraajista. Martti Luther vertasi kirkkoa sairaalaan. Kirkko on syntisten sairaala ja parannettavien majatalo, jossa Kristus hoitaa jokaista särkynyttä, niin kuin Laupias Samarialainen hoiti haavoittunutta. Lutherinkin kuvaus on kaunis kuvaus seurakunnasta kotina. Koti on paikka, jossa haavamme sidotaan ja jossa lohdutetaan, kun suru saa vallan. 

Seurakunnan käyttövoima nousee Jumalan rauhasta. Aivan kuten päivän evankeliumi kertoo. Jeesus antaa meille tuon rauhan Pyhän Henkensä kautta. Jeesuksen antama rauha on sielun rauhaa, joka tulee todeksi kirkon ja seurakunnan elämässä. Jeesus sanoo, että hän ei anna rauhaa, joka on peräisin maailmasta, vaan oman rauhansa. Sitä Jumalan rauhaa jokainen sielu kaipaa. Usein me etsimme täyttymystä maallisista asioista, mutta taivaallisena luomuksena sielu ei löydä rauhaa maailmasta. Rauha löytyy sovusta Jumalan kanssa. Kasteessa meidät kutsutaan Jeesuksen perheväkeen ja sunnuntaisin me saamme asettua yhteiseen pöytään pyhän aterialle kohtaamaan Jeesuksen. Se vahvistaa sielun rauhaa elämän keskellä. 

Rauha, josta Jeesus puhuu, on eri ulottuvuuden rauha. Se on rauha, jonka Jumalan luotu tunnistaa Jumalassa. Vain kaltainen voi tunnistaa kaltaisensa. Luterilainen Johan Gerhard kirjoittaa siitä näin: Sielu etsii rauhaa väliaikaisista ja maallisista asioista, mutta ei löydä sitä niistä. Miksi? Koska sielu on paljon enemmän arvoinen, kuin kaikki maallinen, siksi se ei voi löytää rauhaa ja lepoa maallisista asioista…. sielu on kuolematon, joten miten se edes voisi löytää rauhaa maallisesta? (Johan Gerhard) 

Jokainen meistä etsii tuota rauhaa, vaikka ei aina edes ymmärtäisi sitä. Sielu kaipaa takaisin Jumalan yhteyteen. Sitä tarkoittaa se, kun Jumala tekee kodin sieluumme. Yhteys syntyy jälleen. Sitä me tulemme tänne kirkkoon etsimään, kuulemaan Jumalan sanassa ja kokemaan ehtoollisessa. 

Me kohtaamme rauhan, Jeesuksen Kristuksen, ehtoollisleivässä ja viinissä. Ehtoollisrukouksessa rukoilemme, että Kristus liittäisi meidät itseensä ja toisiimme, että me voisimme tässä kirkossa elää sisarina ja veljinä, perheenä. Eihän se aina helppoa ole, mutta kyse ei olekaan meistä, vaan Jeesuksesta, Hänestä, joka meidät yhdistää.  

Me tulemme yhteen seurakuntana, rukoilemme samoja rukouksia, joita monet sukupolvet ennen meitä ovat rukoilleet ja veisaamme tuttuja virsiä yhdessä. Myös niiden kautta rakentuu yhteys. Tulemme kirkkoon kohtaamaan Luojaamme, Jumalaamme. Kirkko on paikka, joka on erotettu arjesta pyhäksi. Kirkko on rauhan ja levon paikka, josta voimme lähteä arjen keskelle. Jeesus lupaa meille arjenkin keskelle Puolustajan, Pyhän Hengen, joka todistaa Kristuksesta. Siksi me saamme tänäänkin liittyä todistajien ketjuun,  käydä ehtoolliselle ja lähteä Kristuksen rauha sydämissämme arkiseen aherrukseen. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon, sanoo Jeesus. Näin on tässä kirkossa eletty vuosisatoja ja näin täällä tullaan elämään. 

Liitymme pitkään traditioon myös tunnustamalla uskomme ja teemme sen tänään Nikean uskontunnustuksen mukaan, joka on ollut kirkkomme perintöä jo 1700 vuotta. 

Piispa Mari Parkkinen