Jatkuvuus, merkitys, toivo

Jokin aika sitten heräsin tyypilliseen tapaani aamuyöstä. Yöpöydän kelloradio näytti aikaa kello 4.31. Yleensä olen ärtynyt, kun tiedän pyöriväni seuraavan tunnin tai puolitoista ja nukahtavani uudelleen vähän ennen kuin pitää herätä. Mutta nyt mieleeni nousi hymy, sillä muistin unen, johon olin herännyt. Luin Raamattua työpöytäni äärellä ja siinä luki aivan selvästi: ”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Myö ja työ -hiippakuntapäiville Mikkeliin.”

Olimme yhdessä työtovereitteni kanssa kantaneet huolta hiippakuntapäivien toteutumisesta. Ilmoittautuneita oli niin vähän, että pohdimme päivien perumista. Alitajunta taisi tehdä yöllä työtään ja muutti psalmin 122 sanat ”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!” (Ps. 122:1).

Teitä 260 työtoveria katsellessani huomaan uneni toteutuneen: ”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Myö ja työ -hiippakuntapäiville Mikkeliin.” Tässä hetkessä ilo on vallannut minut. Olette kuulleet kutsun, lähteneet liikkeelle ja tulleet konsertti- ja tapahtumatalo Mikaeliin. On Jumalan suurta hyvyyttä, että voimme kokoontua yhteen, ei vain etäyhteyksin vaan oikeasti kasvokkain samassa salissa.

Pystyäkseen suuntautumaan tulevaisuuteen ja jaksaakseen suunnitella tulevaisuutta, ihmisen kolmen perustavan tarpeen on täytyttävä. Nämä perustarpeet koskevat muutettavat muuttaen myös yhteisöä.

Ensinnä on oltava tieto elämän jatkuvuudesta. Kyse on ihmisen kohdalla terveydestä, jokapäiväisestä toimeentulosta ja välttämättömistä perustarpeistamme. Ne ovat hyvinvoinnin lähtökohta. Myös yhteisön on tiedettävä edellytykset elämän ja toiminnan jatkuvuudelle.

Maailmanlaajuinen koronapandemia on puolentoista vuoden ajan järkyttänyt turvallisuudentunnettamme. Elämän jatkuvuus on asetettu kyseenalaiseksi. Lisäksi pelko voi olla jopa virustakin pahempi, jos se lamauttaa ja vie toimintakyvyn.

Epävarmuus on syönyt voimavaroja ja huoli omasta tai läheisen tartunnasta pelottanut. Omalle kohdalle tai lähelle tullut sairaus on koetellut, pahimmillaan johtanut vakavaan tilanteeseen tai jopa kuolemaan.

Koronapandemiasta on puhuttu globaalina kriisinä. Kreikan kielen sana krisis tarkoittaa ”ratkaisevaa käännettä, äkillistä muutosta, kohtalokasta häiriötä”. Ihminen tai yhteisö kokee menettäneensä elämänsä hallinnan. Kuvitelma omasta haavoittumattomuudesta ja kontrollista rikkoutuu. Juuri näin on nyt tapahtunut.

Kreikan ”krisis” tarkoittaa myös tuomiota.  Punnitaan, mikä on kestävää, mikä ei. Kestämätön häviää, kestävä pysyy. Kriisi on elämän käännekohta, uhka tai mahdollisuus. Siihen siis sisältyvät molemmat: uhka ja mahdollisuus, sekä yksilölle että yhteisölle.

Vaikka huomio kiinnittyy helposti nykyhetken polttaviin ongelmiin, olisi tärkeää pystyä katsomaan samalla myös kauemmas tulevaisuuteen. Katseemme on vielä korona-ajan aiheuttamissa vaikeuksissa, rajoituksissa ja ongelmissa. Tämä onkin tärkeää, sillä elämme vielä pandemian keskellä. Silti nyt on aika suunnata katse myös kohti tulevaa mahdollisuuksien näkökulmasta. Miten koronapandemia uudistaa kirkkoa? Mitä voimme oppia tästä ajasta? Näitä kysymyksiä tulisi nyt kysyä kaikissa seurakunnissa.

Avuksi suuntautumisessa tulevaan toimii seurakuntiin jo keväällä (20.5.2021) lähetetty muistio Kirkko koronan jälkeen. Se lienee monille teille tuttu, mutta jos ei ole, niin kannustan tutustumaan siihen. Se löytyy myös tuomiokapitulin nettisivuilta.

Muistiossa on nostettu esille viisitoista teemaa, joista olisi hyvä viimeistään nyt keskustella seurakunnissa niin työyhteisössä kuin luottamuselimissä. Paluuta entiseen ei korona-ajan jälkeen ole. Mitä uutta pandemia-ajan käytännöistä jää käyttöön, mistä vanhasta on syytä nyt luopua?

Vieläkö seurakuntalaiset löytävät tiensä kirkkoon jumalanpalvelukseen? Olisiko seurakunnassa hyvä viettää näyttävästi ”uuden alun messua” ja kutsua ihmisiä mukaan? Nyt on hyvä aika suunnitella uuden alun messua vaikka adventiksi, kun uusi kirkkovuosi alkaa. Voisiko siitä tulla seurakunnissa tilaisuus, jonka toteuttamiseen kiinnitettäisiin erityistä huomiota ja kutsuttaisiin ihmisiä näyttävästi mukaan?

Miten rohkaisemme ihmisiä käyttämään kirkollisia toimituksia ja aktiivisesti osallistumme niiden yhteydessä oleviin seurakuntalaisten tärkeisiin juhlahetkiin? Miten valmistaudumme patoutuneeseen kohtaamisen tarpeeseen? Miten tunnistamme ja tuemme heitä, jotka näyttävät jäävän marginaaliin ”uudessa normaalissa”? Miten muistamme Kristuksen kirkon rajat ylittävän vastuun ja maailmanlaajan lähetystehtävän?

Tärkeää olisi arvioida, miten näissä ja muissa muistion esille nostamissa asioissa korona uudistaa meitä, seurakuntiamme ja vahvistaa kokemusta elämän jatkuvuudesta.

Toiseksi elämällä ja yhteisöllä on oltava merkitys. Elämän arvaamattomuus ja hallitsemattomuus uhkaa merkityksellisyyttä. Sen myötä niin yksilön kuin yhteisön hyvinvointi ja tulevaisuus on koetteella.

Korona-aikana ovat korostuneet muun muassa terveydenhuollon, rajoitusten, talouden ja toimeentulon kysymykset sekä sosiaaliset vaikutukset. Tärkeää on huomata, että myös eksistentiaaliset ja elämänkatsomukselliset pohdinnat ovat lisääntyneet. Koronapandemian aikana suomalaiset ovat rukoilleet aiempaa enemmän.

Kyseessä on henkinen ja hengellinen kriisi. Millaisia vastauksia kirkolla on tarjota ihmisten henkisiin ja hengellisiin tarpeisiin sekä muuttuneeseen uskonnollisuuteen? Millainen kirkon viesti – sanoin ja teoin – voisi sulkea ihmiset syliinsä, luoda turvaa ja kokemuksen huolenpidosta? Miten osaisimme puhua rohkeasti Jumalasta? Näitä perustavia kysymyksiä olisi seurakunnissa nyt pohdittava.

Koronapandemian varjoon on jäänyt viime vuonna (2020) ilmestynyt kirkkomme nelivuotiskertomus Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016-2019. Tähän dokumenttiin ja sen pohjalta laadittuun kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan mietintöön (Tulevaisuusvaliokunnan mietintö 1/2021) on koottu keskeisiä havaintoja muun muassa suomalaisten uskonnollisuuden ja kirkkosuhteen murroksesta. Yksi sen keskeisiä avainsanoja on merkityksellisyys. Esimerkiksi kirkkoon kuulumisessa keskeistä on henkilökohtainen merkitys (s 66). Samoin spiritualiteettia tulisi kehittää tavoilla, jotka tekevät hengellisen elämän merkitykselliseksi nykyajassa (s 265).

Edellä olevaa taustaa vasten olen viime aikoina yhä useammin pohtinut merkityskatoa. Kaikista yhteisöistä erityisesti kirkolle merkityskato on kohtalokas. Kadottaessaan merkityksensä se menettää olemassaolonsa perustan ja oikeutuksen, mutta myös jäsenensä ja tulevaisuutensa.

Kotimaa-lehdessä haastateltiin kesällä (24.6.2021) suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori Janne Saarikiveä. Hänen mukaansa kristinuskoa ei Suomessa uhkaa se, jos ihmiset eivät halua olla kristittyjä. ”Mutta se kyllä uhkaa, jos kirkko muuttuu helppoheikkien marketiksi, joka hötkyy oikealle ja vasemmalle, yrittää mielistellä ja houkutella eri ikäryhmiä kirkkoon.” Näin käy, jos merkitys katoaa, tavoite on hukassa ja ydin peittyy.

Kirkon elämälle antaa merkityksen persoona, Jeesus Kristus. Jumala tuli ihmiseksi pojassaan Jeesuksessa. Hänen välityksellään maailma on luotu. Hänen kuolemassaan synti on sovitettu. Hänen ylösnousemuksensa tuo häneen uskoville ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän. Hän on perustanut kirkkonsa ja antanut sille tehtävän.

Merkityksellisyys liittyy olennaisesti ihmiselämän tarkoitukseen. Piispa Martin Lönnebo on sanonut: ”Sisäinen tyhjyytemme on suurin tulevaisuuden uhka.” Mikä on kristinuskon vastaus sisäiseen tyhjyyteen ja merkityksettömyyteen?

Etelä-Ranskassa sijaitsevan ekumeenisen yhteisön edesmennyt johtaja, Taizen veli Roger tapasi tuhansia nuoria eri puolilta maailmaa. Hänen kokemuksensa merkityksellisyydestä on yksinkertainen: ”Hyvin usein keskustellessani kahden kesken jonkun nuoren kanssa kuulen nämä kysymykset: ’Miten voin olla oma itseni?’ ’Miten voin toteuttaa itseäni?’ Monia ihmisiä nämä kysymykset vaivaavat ahdistukseen saakka. Silloin ajattelen, mitä eräs veljistäni kerran sanoi: ’Kristus ei sano minulle: Ole oma itsesi. Hän sanoo: Ole minun kanssani. Kristus ei sano meille: Etsi itsesi. Hän sanoo: Seuraa minua!’ ”

Jeesus Kristus ei saa kadota uskomme ytimestä eikä kirkkomme elämän keskuksesta. Häntä ei voi eikä saa korvata millään muulla.

Kerran nuori pappi tuli kokeneen rovastin luo ja kertoi ahdistuneena, ettei hänellä ole puheissaan ja saarnoissaan enää uutta sanottavaa. Mikä neuvo rovastilla olisi tähän ongelmaan? Rovasti sanoi: ”Jos et muuta osaa, niin kehu Jeesusta.”

Kolmanneksi on oltava tulevaisuuden toivo. Ilman toivoa on vaikea uskoa siihen, että elämä jatkuu. Ilman toivoa ihmisen on vaikea nähdä elämän ja olemassaolon merkitystä. Tulevaisuutta ei ole siellä, mistä toivo puuttuu.

Viimeistä puoltatoista vuotta on sävyttänyt epävarmuus. Kun pyysin seurakunnilta säännölliset tilannekuvaraportit, niissä toistui usein kuormittavana tekijänä jatkuva epävarmuus ja yhtenään muuttuvat suunnitelmat. Siksi ei ole ihme, että monet tulevaisuuteen liittyvät kysymykset ovat koetelleet hyvinvointia ja jaksamista. Usein on ajatuksissani ollut mielisarjakuvani päähenkilön, viikinkipäällikkö Harald Hirmuisen perusoppi: ”Elämä on pääosaltaan sotaa ja taistelua ja joskus siihen sisältyy myös vaikeampia aikoja.”

Välillä koemme Harald Hirmuisen tavoin, että elämä on pääosaltaan sotaa ja taistelua ja joskus siihen sisältyy myös vaikeampia aikoja. Juuri siksi on tärkeä etsiä ja vaalia niitä tekijöitä, jotka vahvistavat ja ylläpitävät elämän jatkuvuutta ja merkitystä ja sitä kautta luovat toivoa.

Kirkossa teemme työtä elämän kolmen perustavan tarpeen hyväksi. Tehtävämme on yhdessä työskennellä elämän jatkuvuuden hyväksi, ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin, työn ja toimeentulon sekä pohjimmiltaan koko luomakunnan hyvinvoinnin parhaaksi. Meidän on tehtävä työtä elämän merkityksen ja tarkoituksen puolesta. Se merkitsee ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja muiden elämää suojelevien arvojen vaalimista ja edistämistä. Tehtävämme on toimia tulevaisuuden toivon hyväksi. Jumala on luonut meidät yhteyteen toistemme ja Luojamme kanssa. Se tarkoittaa lähimmäisenrakkautta, yhteisvastuuta, heikoimman puolelle asettumista, luomakunnan hyvinvointia. Professori Arto O. Salonen sanoitti tämän näin: ”Minä olen rikas silloin, kun minulla on yhteys ympärillämme olevaan maailmaan.” Kristittyinä ajattelemme, että kaikessa tässä Luoja on salatulla tavalla läsnä synnyttäen luottamusta ja toivoa.

Pohjimmiltaan toivossakin on kysymys Jumalasta. Katekismuksemme mukaan ”Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat.” (Katekismus, ensimmäisen käskyn selitys).

Toivon ja toiveen erottaa vain yksi kirjan. Ehkä siksi nämä kaksi asiaa niin monesti sekoittuvat mielessämme. Toive on ihmisen toivomus tai haave, jonka toteutuminen on monella tavalla epävarmaa. Toivo tarkoittaa suuntautumista sellaiseen tulevaan hyvään, jonka toteutuminen on varmaa. Siksi toivoa etsivä ja kaipaava löytää sen Jumalasta. Toivo ei perustu ihmiseen, vaan Jumalaan.

Usein toivo syntyy arkisista tilanteista; toisen ihmisen kohtaamisesta, yhteisten asioiden, huolien ja unelmien jakamisesta, kenties konkreettisesta avusta ja henkisestä tuesta. Ihmisen hyvä toteutuu yhteydessä toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. Jokaisella on jotain annettavaa, kuten pastori Timo Pöyhönen korosti. Merkillisellä tavalla siinä myös Jumala on läsnä. Toivo on yhtä kuin Jumalan läsnäolo.

Myö ja työ -hiippakuntapäivät alkoivat eilen Toivon messulla tuomiokirkossa. Tekstinä oli katkelma Jeremian kirjasta. Se evästää ja lähettää meidät hiippakuntapäiviltä arkeen. Tulevaan aikaan voimme käydä turvallisen lupauksen varassa: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11.)