Evankeliumin ilo innostaa

Minulta on pyydetty kommenttipuheenvuoroa Lähetysyhdistys Kylväjän uudesta strategiasta Evankeliumin ilo innostaa. Ilo strategian lähtökohtana ja punaisena lankana on raikas ja tuore. Se murtaa niitä ennakkoluuloja ja stereotypioita, joita helposti kytketään uskoon, uskoviin ja lähetykseen. Kuvaava on vanha kasku innokkaasta evankelistasta, joka lähestyi puiston penkillä istuvaa miestä ja kysyi ystävällisesti: ”Anteeksi että häiritsen, mutta oletteko uskossa?” Mies katsoi yllättyneenä evankelistaa ja vastasi: ”En, minulla on muuten vain paha olo.”

Nostan esille strategiasta kolme asiaa. Ne ovat mielestäni olennaisia löytöjä tai painotuksia. Peilaan strategian kirjauksia kirkkomme tilanteeseen. Luonnollisesti nostoni ovat subjektiivisia, yksittäisen piispan alleviivauksia tekstistä. Niihin on siksi lupa suhtautua myös kriittisesti. Monia muitakin nostoja strategiasta voisi tuoda esille. Kyse on siis kommenttipuheenvuorosta.

Huolet ja ilot

Ensimmäinen alleviivaukseni liittyy strategian lukuun ”Miksi lähetys? Ilo lähetysstrategian lähtökohtana”. Sivulla kolme on virke: ”Näemme, että yksittäisen kristityn elämässä, globaalin lähetyksen historiassa ja nykypäivän haasteissa evankeliumista nouseva ilo on olennainen voimavara ja suunnannäyttäjä.” Tämä on minusta yhtäältä merkittävä teologinen linjanveto ja toisaalta huomionarvoisa muistutus kirkollemme.

Puolenkymmentä vuotta sitten (2016) maakuntalehti halusi tehdä piispantarkastuksen yhteydessä minusta henkilöhaastattelun. Yhtenä kysymyksenä toimittajalla oli, mistä olen huolissani. Luettelin joukon asioita ja totesin, että ”sitähän sanotaan, että piispat ovat aina huolissaan kaikesta”. Kun lehtijuttu sitten ilmestyi, se oli otsikoitu: ”Piispa Seppo Häkkinen on huolissaan kaikesta”. Kaiken lisäksi saman lehtikonsernin muut hiippakunnan alueen maakuntalehdet julkaisivat saman kirjoituksen. Tulipahan kerralla koko hiippakunnalle tiedoksi, että piispa on huolissaan kaikesta.

Kuvastaako huolipuhe meidän kristittyjen ja myös kirkkomme perusajattelua? Se on sinänsä ymmärrettävää ja perin inhimillistä. Taannoin kirkon nelivuotiskertomuksen ilmestyttyä uutisoitiin siitä, että kirkossa kaikki tilastokäyrät laskevat paitsi tuhkausten määrä. Tällaisessa laskevien trendien, yhteiskuntaamme pesiytyneen uskontoallergian ja aikamme kirkkokritiikin täyttämässä maallistuneessa yhteiskunnassa huolet luonnollisesti nousevat esille. Tärkeää on tunnistaa ja tunnustaa faktat. Presidentti Paasikiven tunnetun viisauden mukaan ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.”

Kirkon ja meidän sen työntekijöiden ja jäsenten tehtävä ei kuitenkaan ole voivotella maailman pahuutta tai kyynisesti päivitellä maallistumista. Meidän ei pidä joutua laskevien trendien lamauttavaan ansaan. Vakavampia innon ja rohkeuden tukahduttavia kiusauksia on tappiomieliala. Se tekee meistä tyytymättömiä, pettyneitä ja kyynisiä.

Paavi Franciscus varoittaa apostolisessa kehotuskirjeessään Evankeliumin ilo (Evangelii gaudium, 2013) hautapsykologiasta. Hän tarkoittaa tällä kirkon jokapäiväisen elämän harmaata pragmatismia, jossa kaikki näennäisesti etenee normaalisti, mutta todellisuudessa usko kuluu loppuun ja rappeutuu pikkumaisuudeksi. Tällainen hautapsykologia muuttaa vähitellen kristityt museon muumioiksi. Pettyneinä todellisuuteen, kirkkoon tai itseensä he kokevat jatkuvasti kiusausta langeta toivottomaan surullisuuteen ja pessimismiin. ”Kutsuttuina säteilemään valoa ja välittämään elämää he lopulta kiintyvät asioihin, jotka synnyttävät yksinomaan pimeyttä ja sisäistä väsymystä ja heikentävät apostolista intoa.” (s 61). Onko tämä kuva kirkostamme ja meistä sen jäsenistä, joilta on ilo kadonnut?

Tätä taustaa vasten Kylväjän valinta ottaa ilo lähetysstrategian lähtökohdaksi on erinomainen. Ilo on hyvä ratkaisu teologisista syistä. Näitä, Raamatusta nousevia perusteluja on strategiassa luetteloitu paljon. Ne paljastavat uskomme ytimen, evankeliumin, jonka perusolemus on ilosanoma. Paavi Franciscuksen sanoin: ”Evankeliumi, jossa säteilee Kristuksen ristin loisto, kutsuu jatkuvasti iloon.” (Evankeliumin ilo, s 10). ”Kaikilla on oikeus evankeliumin vastaanottamiseen. Kristityillä on velvollisuus julistaa sitä sulkematta pois ketään, ei uusien velvoitteiden asettamisena vaan ilon jakamisena, kauniin näköalan avaamisena, ihanan juhla-aterian tarjoamisena.” (Evankeliumin ilo, s 17).

Ilo on hyvä valinta muistutuksena huoliin käpertyvälle kirkolle. Huolten sijasta meidän on pikemminkin nähtävä ne mahdollisuudet, joita kirkollamme on ja joita tämä aika kirkon työlle tarjoaa. Evankeliumin ilo on mitä suurimmassa määrin voimavaramme. Meidän tehtävämme on luottaa Jumalan todelliseen läsnäoloon tässä maailmassa ja tuoda siitä avautuvaa iloa ja toivoa ihmisille ja koko luomakunnalle. Erityisesti nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa kirkon sanomalle ilosta, toivosta, turvallisuudesta, luottamuksesta ja tulevaisuudesta on kysyntää.

”Näemme, että yksittäisen kristityn elämässä, globaalin lähetyksen historiassa ja nykypäivän haasteissa evankeliumista nouseva ilo on olennainen voimavara ja suunnannäyttäjä.” Viisaasti sanottu!

Rakenteet ja sanoma

Toinen nostoni strategiasta liittyy Kylväjän itseymmärrykseen ja identiteettiin. Sivulla kuusi todetaan, että ”Kylväjä on lähetysjärjestö. Emme ole herätysliike, seurakunta, hengellisten palvelujen tuottaja tai poliittinen vaikuttaja. … Kylväjän olemassaolo ei ole itseisarvo. Olemme olemassa Jumalan valtakunnan vuoksi niin kauan kuin Jumalalla on meille käyttöä.” Järjestön identiteetistä mainitaan: ”Kristuksen evankeliumi, Jumalan valtakunta ja lähetys ovat itseymmärryksellemme luovuttamattomia käsitteitä.”

Nämä ovat tärkeitä korostuksia siksi, ettei Kylväjä kirkon lähetysjärjestönä eikä myöskään kirkko kadottaisi syvintä olemustaan ja perustehtäväänsä. Kirkossamme on jatkuva kiusaus keskittyä asemaan, rakenteisiin, rahaan ja jäsenmäärään. Ne ovat monella tavalla tärkeitä ja kirkon toimintamahdollisuuksiin liittyviä asioita. Siksi niitä ei pidä väheksyä. Kuitenkin samalla on huolehdittava siitä, ettei pääasia, evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta, jää niiden varjoon. Viidennessä herätysliikkeessä vuosikymmeniä sitten toistettu hokemassa on syvä viisaus: ”Pääasia, että pääasia saa olla pääasia.”

Meidän aikaamme on kuvattu täydellisten välineiden ja hämärien päämäärien ajaksi. Siksi on yhä uudelleen ja uudelleen muistutettava perustehtävästä ja päämäärästä. Kirkon ja sen lähetysjärjestön tehtävä on julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Meidät on lähetetty pelastamaan sieluja, ei rakenteita. Kristityn elämä on pohjimmiltaan elämää Pyhän Hengen voimassa, ei kirkollisveron varassa. Me uskomme elävään ja toimivaan Jumalaan, emme numeroihin, tilastoihin, kyselyihin tai yhteiskunnalliseen asemaan. Näkyykö meistä Kristuksen ylösnousemuksesta syntynyt kestävä ilo, josta lähetys sai alkunsa, saa edelleen voimansa ja jota kukaan ei voi meiltä riistää (Joh. 16:22)?

Ruotsalaisen teologi Peter Halldorfin mukaan nykyajan kirkko elää samanlaisessa tilanteessa kuin ensimmäiset kristityt. Antiikin ajan moniarvoisuus on monella tavalla analoginen meidän aikamme kulttuurille. Se on muuttanut yhteiskuntamme hengelliseksi supermarketiksi, jossa mitkään arvot eivät ole toisia pyhempiä. Halldorfin mukaan moniarvoisuuden uhka on salakavalampi kuin maallistuminen. Maallistuminen tahtoo hävittää kristinuskon, mutta pluralismin tunnussana on suvaitsevaisuus ja relativismi. (Koskematon maa, s 79).

Väittämällä, että kristinuskolla ei ole muuhun uskonnollisuuteen nähden mitään etumatkaa, pluralismi työntää salaa veitsensä suoraan juuriin. Tästä voi olla kolmenlaisia seurauksia. Kirkko saattaa irrota alkuperästään ja menettää identiteettinsä. Siitä tulee vain yksi väritön tai mauton lisä ominaispiirteettömien uskontojen joukkoon. Tai sitten kirkko sulkeutuu kuoreensa ja pakenee elämään hurskauden seinien taakse. Silloin se kutistuu lahkoksi tai alakulttuuriksi, sellaiseksi saarekkeeksi, josta kukaan ei lähde ja jonne kukaan ei tule. Kolmas vaihtoehto merkitsee sitä, että pluralismista tulee kehottaja, joka saa kirkon maailman keskellä suuntautumaan kohti uskon sydäntä: itseään Jeesusta Kristusta ja hänen antamaansa tehtävää kirkolleen (Matt. 28:18–20, Mark. 16:15-16).

”Kristuksen evankeliumi, Jumalan valtakunta ja lähetys ovat itseymmärryksellemme luovuttamattomia käsitteitä.” Tässä ollaan uskomme ytimessä!

Julistus ja palvelu

Kolmas kommenttini liittyy strategian kirjaukseen kokonaisvaltaisesta lähetyksestä. Sivulla kahdeksan kirjoitetaan: ”Koska Jumala tekee syntisestä vanhurskaan ja toimii oikeudenmukaisesti, iloitsemme mahdollisuudesta julistaa syntien anteeksiantamusta ja työskennellä oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Julistus ja palvelu ovat ilonlähteitä vastaanottajille, molemmat kuuluvat kokonaisvaltaiseen lähetykseen, koska molemmat ovat Jumalalle tärkeitä.”

Käsite ”kokonaisvaltainen lähetys” on niitä termejä, jotka on suorastaan pakko mainita ollakseen nykyisin vakavasti otettava lähetysjärjestö. Itse asia on toki aina kuulunut lähetykseen olennaisena lähtökohtana. Julistus – tai todistus – ja palvelu kuuluvat yhteen.

Lähimmäisenrakkaudella ja diakonialla on ollut suuri merkitys kristillisen kirkon kasvulle toisella ja kolmannella vuosisadalla. Amerikkalainen sosiologi Rodney Stark on esittänyt, että yksi tärkeä tekijä kristinuskon voittokulussa oli kristittyjen uhrautuva sairaanhoito niiden kahden suuren tautiepidemian aikana, jotka järkyttivät roomalaisen yhteiskunnan perusteita toisen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kolmannen puolivälissä (The Rise of Christianity, 1997). Tarttuviin tauteihin sairastuneita hoitaessaan – ilmeisesti kyse oli ensin isorokosta ja sitten tuhkarokosta – kristityt paitsi lisäsivät Starkin mukaan paitsi suosiotaan myös omaa osuuttaan väestöstä. Aiheellinen muistutus kristityn vastuusta meille koronapandemian keskellä!

Ensimmäisillä kristityillä oli vahva keskinäinen yhteys. Heistä kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Apt. 2:42). Yhteys ei johtanut heitä käpertymään sisäänpäin, vaan päinvastoin: usko näkyi rakkaudentekoina sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja muita hyljeksittyjä kohtaan. He ymmärsivät, että kirkko on olemassa toisia varten, sillä on tehtävä tässä maailmassa.

Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen. Tästä yhteenkuuluvuudesta on jatkuvasti huolehdittava. Ilman toista toinen kuihtuu.

”Koska Jumala tekee syntisestä vanhurskaan ja toimii oikeudenmukaisesti, iloitsemme mahdollisuudesta julistaa syntien anteeksiantamusta ja työskennellä oikeudenmukaisemman maailman puolesta.” Hyvin sanottu!

* * *

Professori Miikka Ruokanen on todennut, että lähetystyö on mittari, joka näyttää, onko kirkko tai seurakunta hengellisesti elävä vai kuollut. ”Jos lähetystyö hiipuu, kirkko on valmis saattohoitoon, loppu lähenee.”

Lähetysyhdistys Kylväjän strategiaa lukiessa toivo ja ilo täyttävät mielen. Kirkko ei ole valmis saattohoitoon, sillä sen Herralla on selkeä tehtävä kirkolleen. Hän lähettää työhön ja lupaa: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi.” (Joh. 5:11).