Mikkelissä 27.9.2022

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten, helmikuussa 1983 muutimme vaimoni Marian kanssa Imatralle. Sain vokaation Imatran seurakunnan II virallisen apulaisen virkaan ja maaliskuussa 1983 piispa Kalevi Toiviainen vihki minut papiksi. Asunnoksi meille osoitettiin kappalaisen pappila Alvar Aallon suunnitteleman Kolmen Ristin Kirkon pihapiiristä.

Tutustuminen uuteen asuntoon tuotti yllätyksen. Alakerran kellarikomerosta löytyi pari laatikollista vanhoja kirjoja. Joku edeltäjä oli ne sinne jättänyt. Kirjojen joukossa oli tämä pieni, nahkakantinen ja osin jo repaleinen vuoden 1686 karoliininen kirkkolaki, joka on painettu 1761. Sen 25 luvussa annetaan yksityiskohtaisia määräyksiä synodaalikokouksen kulusta.

Kokous alkaa jumalanpalveluksella tuomiokirkossa. ”Ja sen jälken menewät Papit Pispans canssa Auditoriumin eli sijhen paickaan cuin sitä warten catzottu on.” Sitten lauletaan Veni Sancte Spiritus ja pidetään rukous. ”Sijtte pitä Pispa lyhyen Puhen sowitetun sijhen cuin edesotetan.”

Nyt olemme synodaalikokouksen kohdassa, jossa piispa pitää lyhyen puheen. Se on perinteisesti sisältänyt katsauksen hiippakunnan elämään edellisen synodaalikokouksen jälkeiseltä ajalta, tällä kertaa vuodesta 2016.

Kuudessa vuodessa on hiippakuntamme seurakuntien lukumäärä säilynyt 38:ssa. Tilanne johtuu vuoden 2020 alusta voimaan tulleesta hiippakuntajakouudistuksesta. Ensi vuoden alusta seurakuntia on Mikkelin hiippakunnassa 36. Koko 2000-luku on ollut hyvin voimakasta seurakuntarakenteiden muutoksen aikaa.

Mikkelin hiippakunnan väkiluku oli tämän vuoden alussa 439 873 henkilöä. Se on kuudessa vuodessa kasvanut 68 486 jäsenellä, mikä johtuu siitä, että Pieksämäki ja koko Päijät-Häme liitettiin osaksi Mikkelin hiippakuntaa. Viime vuonna hiippakuntamme seurakuntien jäsenmäärä väheni 9120 henkeä, mikä on 2 % jäsenistöstä, suunnilleen Lappeen seurakunnan verran. Kirkkoon kuuluvien osuus koko väestöstä on laskenut sitten viime synodaalikokouksen seitsemän prosenttiyksikköä, kirkkoon kuuluu väestöstä 70,2 % (vuonna 2016 luku oli 77,4 %). Hiippakunnassamme elää nykyisin noin 130 000 luterilaiseen kirkkoon kuulumatonta henkilöä, heistä valtaosa ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Kastettujen osuus syntyneistä lapsista on laskenut seitsemäntoista (SIC!) prosenttiyksikköä. Tämä on erityisen huolestuttava kehitys, vaikka kastettujen osuus Mikkelin hiippakunnassa (59,3 % syntyneistä, vuonna 2016 luku oli 76,6 %) onkin korkeampi kuin koko kirkossa 53,9 % (vuonna 2016 luku oli 69,8 %).

Hiippakuntamme tilannetta kuvaavat hyvin viime vuoden tilastot, joissa verrataan suomenkielisiä hiippakuntia keskenään. Kastettujen ja kuolleiden erotus oli Mikkelin hiippakunnassa suurin. Kuolleita oli 4759 enemmän kuin kastettuja (vuonna 2016 erotus oli 2 575), lähes Tainionvirran seurakunnan jäsenmäärän verran. Tämä kertoo seurakuntiemme ikärakenteesta. Suomen ikääntyneimmät maakunnat ovat Etelä-Savo, Kainuu ja Kymenlaakso. Seurakuntaan muuttaneiden ja seurakunnasta muuttaneiden erotus oli Mikkelin hiippakunnassa toiseksi suurin, vähennystä tuli 1285 (vuonna 2016 luku oli 1 174) jäsenen verran, suunnilleen Pertunmaan kappeliseurakunnan jäsenmäärä. Sen sijaan kirkkoon liittyneiden ja kirkosta eronneiden välinen erotus on hiippakunnassamme kolmanneksi pienin, tosin jäsentappiota tuli tätäkin kautta 3887 henkilöä (vuonna 2016 luku oli 2 481), liki Parikkalan seurakunnan jäsenmäärän verran. Tässä on huomattava, että tuoreimmissa luvuissa mukana ovat siis laajentuneen hiippakunnan seurakunnat.

Jumalanpalveluksiin osallistui kuusi vuotta sitten hiippakunnassamme vajaat 520 000 ihmistä vuodessa (517 069), viime vuonna vajaat 450 000 osallistujaa (449 767). Kirkossakävijöiden määrä vuositasolla on laskenut noin 70 000 henkilöllä (67 302). Lasku on Mikkelin hiippakunnassa suurempi kuin koko maassa. Kirkollisiin toimituksiin osallistuneiden määrä puolestaan on vähentynyt yli 51 000 henkilöä (51474). Näissäkin viime vuoden luvuissa ovat mukana laajentuneen hiippakunnan seurakunnat. Luonnollisesti koronapandemian vaikutus on myös otettava huomioon kehitystä arvioitaessa.

Työntekijöitä hiippakunnassamme oli kuusi vuotta sitten 2146, viime vuoden lopussa 1702, vähennystä on 444 työntekijän verran. Suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle on näkynyt myös hiippakuntamme papistossa. Jatkuvasti on ollut joku kirkkoherranvirantäyttö vireillä. Vakinaisiin virkoihin ei ole ollut runsaasti hakijoita, pikemminkin päinvastoin. Mikkelin hiippakunta oli pitkään kirkon virkaan opiskelevien lähtöhiippakunta. Täältä lähdettiin aktiivisesti opiskelemaan kirkon töihin. Nyt tilanne on jo pitkään ollut toinen.

Seurakuntien jäsenmäärän lasku on luonnollisesti vaikuttanut myös seurakuntien talouteen, joka on kiristynyt ja vaikuttaa seurakuntien toimintaedellytyksiin. Jokaisen vapautuvan viran ja toimen kohdalla harkitaan tarkoin, voidaanko sitä enää täyttää. Monessa pienessä seurakunnassa ei kuitenkaan ole enää varaa vähentää henkilöstöä, jos seurakunnalle kuuluvat tehtävät aiotaan hoitaa.

Edellä olevat lyhyet maininnat havahduttavat siihen muutokseen, joka on tapahtunut viime synodaalikokouksen jälkeen. Hiippakuntamme muutos kytkeytyy luonnollisesti monella tavalla ympäröivään yhteiskuntaan. Emme kirkkona elä tyhjiössä, vaan osana suomalaista yhteiskuntaa. Nostan näistä yhteiskunnallisista muutoksista esille iskusananomaisesti kolme asiaa, jotka haastavat meitä pappeina ja meidänkin hiippakuntaamme.

Ensinnä suomalaisten uskonnollisuus ja suhde kirkkoon on murroksessa. Uusimmassa nelivuotiskertomuksessa Uskonto arjessa ja juhlassa (2020) todetaan: ”Kirkon asemoituminen suomalaisessa yhteiskunnassa on kääntymässä valtakulttuurista poikkeavaksi, joissakin suhteissa jopa vastakulttuuriseksi. Muutos merkitsee käännekohtaa kirkon historiassa Suomessa.” (s. 264).
Tämä näkyy siinä, että uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien määrä on lisääntynyt nopeasti. Noin 30 % väestöstä on yhdyskuntiin kuulumattomia, yli 1,5 miljoonaa henkeä. Mitä nuoremmasta sukupolvesta on kyse, sitä pienempi osa mieltää itsensä uskonnolliseksi ihmiseksi. Kirkossa ei ole itsestäänselvyyksiä, jos on ollut pitkään aikaan.
Toiseksi suomalaisen yhteiskunnan rakenteellinen muutos heijastuu seurakuntiin. Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen sekä alueellisten erojen kasvaminen vaikuttavat myös kirkon työhön ja rakenteisiin. Ensi vuoden alussa aloittavat hyvinvointialueet muuttavat kuntien asemaa ja tehtäviä sekä edellyttävät uudenlaisia yhteistyömalleja seurakunnilta. Mikkelin hiippakunnassa uusittiin rovastikuntajako vuoden 2020 alusta maakuntapohjaiseksi, joten maakunnallisilla toimijoilla on kirkollinen vastinpari. Miten pappeina ja kirkkona olemme mukana yhteiskunnan muutoksessa ja vaikutamme siihen? Miten verkostoidumme muiden toimijoiden kanssa ja olemme läsnä siellä, missä tehdään tulevaisuuden ratkaisuja? Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan.

Kolmanneksi kuluvaa vuosikymmentä on kutsuttu kasautuvien kriisien vuosikymmeneksi. Tällöin on viitattu ilmastonmuutokseen ja luontokatoon, koronapandemiaan ja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Kuinka paljon viime aikoina onkaan uutisoitu talouskriisistä, energian riittävyydestä, sähkön hinnasta, elintarvikkeiden ja ylipäänsä elinkustannusten noususta, huoltovarmuudesta jne. Epävarmuus tulevaisuudesta on kasvanut voimakkaasti.

Olennaista on se, miten seurakunnissa toimitaan ihmisten kanssa ja rinnalla monien huolien ja pelkojen keskellä sekä annetaan apua ja tukea. Usein unohtuu uskon ja seurakuntien arkisen työn korvaamaton merkitys henkisen huoltovarmuuden ylläpitäjänä. Kirkon perussanoma on toivoa, turvaa ja rohkaisua tuovaa. Sille on nyt kysyntää.

Hyvät synodaalikokouksen osanottajat. Papeilla on suuri vastuu kirkkomme tulevaisuudesta. Miten me pappeina elämme ja toimimme edellä kuvaamieni hiippakuntamme ja kirkkomme muutosten keskellä?

Ajantasainen ja oikea tilannekuva ja -analyysi on kaiken toiminnan lähtökohta. Mutta ratkaisevaa ei ole se, mitä on ollut, vaan se, miten me tästä lähdemme eteenpäin ja suuntaamme katseemme tulevaisuuteen. Kirkkomme uusi Ovet auki -strategia on otettava käyttöön ja hyödynnettävä sen mahdollisuudet. Jeesus ei jouda alennusmyyntiin!

Uhkakuvien keskellä ja huolipuheen äärellä on muistettava, ettei evankeliumin iloa voi kukaan riistää meiltä. Evankeliumissa itsessään on voima, mutta elämmekö me itse siitä ja uskommeko me itse siihen? Pappeina meidän on luotettava Jumalaan, hänen mahdollisuuksiinsa ja voimaansa. Rukouksessa on papin työn ydin ja kirkon uudistuksen perusta. Se ei ole ihmistekoista suoritusta. Rukouksessa ihminen avautuu Pyhän Hengen johdatettavaksi. Silloin huomaamme, ettei elämä ja usko ole meidän voimiemme ja viisautemme varassa.

Rukouksessa pappi ymmärtää, ettei kirkon elämä ja tulevaisuus ole hänen varassaan, vaan Jumalan käsissä. Ehkä juuri siksi vanhastaan kirkkolaissa säädettiin, että pappeinkokouksen jokainen päivä alkoi jumalanpalveluksen jälkeen virrellä Veni Sancte Spiritus:

Veni Sancte Spiritus. Reple tuorum corda fidelium; et tui amoris in eis ignem accende: qui per diversitatem linguarum cunctarum gentes in unitate fidei congregasti. Alleluja, Alleluja.

Tule Pyhä Henki. Täytä sinun uskollistesi sydämet, ja sytytä rakkautesi tuli meihin, Sinä, joka monilla kielillä kokosit kansat pyhän uskon yhteyteen kaikessa maailmassa. Jumalan olkoon kiitos iankaikkisesti. Halleluja. Aamen.