Turun kristillisellä opistolla 11.8.2022

”Suomalais-ugrilaisille kansoille ja kirkoille on historian saatossa ollut ominaista raja-alueilla eläminen. Olemme olleet lännen ja idän, Rooman ja Bysantin jännitekentässä. Sivistyksellisesti se on merkinnyt vaikutteiden saamista monilta tahoilta. Poliittisyhteiskunnallisesti se on merkinnyt lähes jatkuvaa elämistä erilaisten uhkien, nöyryytysten, pelon, turvattomuuden ja alistetuksi tulemisen uhan ja todellisuuden keskellä. Tänä päivänä voisimmekin kysyä, millaista teologiaa, millaista uskoa ja millaista hengellisyyttä on synnyttänyt pelon, turvattomuuden ja alistetuksi tulemisen keskellä eläminen. Se ei ole voinut olla jättämättä jälkiään myöskään kirkkojen elämään ja sen uskon ilmaisuihin. Kirkko, usko ja teologia elävät kussakin ajassa.”

Näin totesi professori Paavo Kettunen Tartossa 2012 esitelmässään ”Suomalais-ugrilainen pappeinkokous 75 vuotta”. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voimme havaita Kettusen arvion pitävän yhä paikkansa.

Suomalais-ugrilainen pappeinkokous järjestettiin edellisen kerran kuusi vuotta sitten Venäjällä Petroskoissa 2016. Tarkoitus oli kokoontua sovitun rytmin mukaan Suomessa 2020. Kokousjärjestelyt Järvenpään kokousta varten olivat jo pitkällä. Muistan, kuinka pohdimme koronapandemian edetessä, mitä tehdä. Lopulta pandemia pakotti keväällä 2020 perumaan kokouksen. Samoin kävi myös seuraavana vuonna 2021.

Nyt vuonna 2022 olemme kokoontuneet XIV Suomalais-ugrilaiseen pappeinkokoukseen Turkuun. Edellisessä kokouksessa emme olisi osanneet ennakoida maailmanlaajuista pandemiaa, mutta emme myöskään tilannetta, jossa Euroopassa soditaan. Venäjän 24.2.2022 aloittama hyökkäyssota Ukrainaan on muuttanut paitsi turvallisuuspoliittista tilannetta ja valtioiden välisiä suhteita myös kirkkojen välisiä yhteyksiä ja ekumeenista tilannetta hyvin voimakkaalla tavalla. Suomalais-ugrilaisen kirkkoperheen kotimailla on kullakin omanlaisensa erityisasema ja -rooli vallitsevassa tilanteessa. Professori Kettusen sanoin elämme kirkkoina edelleen uhkien, pelon ja turvattomuuden maailmassa. Siksi Ukrainassa käytävän sodan seurauksista on tärkeää jakaa tietoa ja kokemuksia kirkkojen kesken.

Kuluvaa vuosikymmentä on kutsuttu kasautuvien kriisien vuosikymmeneksi. Tällöin on viitattu ilmastonmuutokseen ja luontokatoon, koronapandemiaan ja Venäjän aloittamaan sotaan. Näiden kriisien seuraukset näkyvät konkreettisella tavalla ihmisten ja luomakunnan elämässä. Tällaisessa tilanteessa tarvitsemme entistä enemmän kirkkojen välistä yhteyttä. Erityisesti meidän suomalais-ugrilaisten kirkkojen pitkä ja läheinen yhteys voi auttaa meitä toimimaan Jumalan tahtomalla tavalla tässä ajassa. Samoin yhteinen usko voi rohkaista meitä uhkien ja pelkojen sijasta toimintaan ja toivoon. Siksi saamme olla tänään kiitollisia Jumalalle siitä, että XIV Suomalais-ugrilainen pappeinkokous on voitu järjestää.

Professori Paavo Kettunen totesi kymmenen vuotta sitten Tartossa: ”Kirkko, usko ja teologia elävät kussakin ajassa.” Pappeinkokouksessa emme tällä kertaa katso 85 vuoden historiaa, vaan pikemminkin tätä aikaa ja tulevaisuutta. Teemamme ”Sallikaa lasten tulla: kristillinen kasvatus” johtaa ajatukset tähän aikaan, kasvavaan sukupolveen ja tulevaisuuden kirkkoon. Kristillinen kasvatus on kirkkojamme yhdistävä aihepiiri ja yksi keskeisimpiä tulevaisuuden kysymyksiä, erilaisista toimintaympäristöistä huolimatta. Sen vuoksi mukana kokouksessamme on pappien ja teologien lisäksi myös muita lapsi- ja nuorisotyön sekä kasvatuksen ammattilaisia. Suomessa järjestettävässä kokouksessa on otettu huomioon lisäksi suomalais-ugrilaisuuteen kuuluva saamelaisuus ja sekä toisen kansankirkon asemassa maassamme oleva ortodoksisuus.

Kokouksemme seminaariosuuden alkaessa nostan vielä esille kaksi lyhyttä näkökulmaa kristillisen kasvatuksen merkitykseen.

Kaste on uskon ja kristillisen elämän lähtökohta. Sen merkitystä tuskin voi liiaksi korostaa. Viime vuosikymmenenä kastettujen osuus syntyneistä on Suomessa vähentynyt huomattavasti, joissakin paikoin jopa dramaattisesti. Tämä on huolestuttavimpia kehityskulkuja kirkon elämässä. Siihen liittyy myös kristillisen kasvatuksen ja tiedon nopea heikkeneminen. Sen vuoksi tämänkertainen pappeinkokouksen teema on mitä ajankohtaisin. Kaste ja opetus kuuluvat olennaisesti yhteen.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa emeritus John Vikström on kiteyttänyt kristillisen kasvatuksen merkityksen näin: Siellä, missä äiti tai isä polvistuu lapsensa vuoteen viereen ja opettaa iltarukouksen, tapahtuu kirkon tulevaisuuden kannalta tärkeämpiä päätöksiä kuin konsanaan kirkolliskokouksessa.

Tunnetun kirjailija Fjodor Mihailovitš Dostojevskin teoksessa Karamazovin veljekset nuorin veli Aljosa toteaa kristillisestä kasvatuksesta: ”Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa, eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä hyödyllisempää ihmisen vastaiselle elämälle, kuin jokin hyvä muisto, varsinkin lapsuudesta saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne. Jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuudesta saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeenne, niin sekin voi joskus olla pelastuksenne.”

Kristillisen kirkon tulevaisuuden kannalta kasvatus on ratkaisevan tärkeää. Siksi kristilliseen kasvatukseen on kiinnitettävä erityistä huomiota ja se on tämänkertaisen pappeinkokouksen teemana. Mutta kyse ei ole vain kirkosta yhteisönä ja organisaationa. Vielä tärkeämpää on se, että jokainen lapsi saisi kuulla evankeliumin sanoman hyvästä Jumalasta sekä oppisi luottamaan ja turvautumaan häneen. Tällainen muisto, kokemus rakastavasta Jumalasta, voi joskus olla elämän pelastus. Ja ennen kaikkea: usko Jeesukseen Kristukseen vie kerran iankaikkiseen elämään. Siksi on tärkeää kuulla, mitä Jeesus sanoo: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.”