Huhtikuun alussa kirjailija ja käsikirjoittaja Jyrki Lehtola kysyi kolumnissaan ”Mitä kuuluu kirkko?” (Ilta-Sanomat 1.4.2017): ”Miten sujuu uskon sovittaminen nykymaailman laiskottelevaan suvaitsevaisuuteen, jossa rukoillaan somessa oman pyhyyden edessä?”

Lehtola kuvaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusimpia hankkeita, kuten twaarnoja, blues-messuja ja Digi-Markusta. Arvioinnin lopputuloksena ”Evankelis-luterilainen kirkko tekee paljon hyvää, mutta samalla se luulee olevansa mainosrahoitteinen tv-kanava, jolla on väärä katsojaprofiili. Siksi se haluaa olla rento, digi, puhua niitä näitä just sun kielellä just sua kiinnostavista asioista. Sitä haluavat kaikki muutkin, ja siksi me puhumme täällä kaikki yhtä velttoina armosta, kauneudesta, hyvyydestä, eikä kukaan halua muistaa syntiä, rangaistusta tai arvokkuutta.”

Lehtolan kritiikki ei ole kirkon historiassa uutta. Jo 300-400-luvun vaihteessa elänyt erämaaisä Johannes Cassianus puhui ”hengen velttoudesta”. Kieltämättä erityisesti yhteiskunnan valtakirkon vaarana on laitostuminen ja hengellinen väljähtyminen, siis Cassianuksen mainitsema ”hengen velttous” tai sosiologian kielellä ”sisäinen maallistuminen”. Uskontososiologi Karel Dobbelaere onkin puhunut institutionaalisesta sekularisaatiosta. Hän sanoo kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen sisäisen maallistumisen olevan tyypillistä monille perinteisille suurille kirkoille. Hänen mukaansa uskonnollisten yhteisöjen tuonpuoleisuus on vähentynyt ja ne ovat mukautuneet yhä enemmän sekulaariin yhteiskuntaan. Kehitys johtaa kirkon hengellisen tehtävän hämärtymiseen. Sen seurauksena uskon sisältö muuttuu pelkäksi yleishumanismiksi. Kirkko saatetaan latistaa mielikuvissa jonkinlaiseksi valtion uskontovirastoksi tai Kelan haarakonttoriksi.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta Oxfordissa vuonna 1937 pidetystä ekumeenisesta Life and Work –konferenssista. Kokouksesta on jäänyt elämään paljon toistettu iskulause ”kirkko olkoon kirkko” (”Let the Church be the Church”). Reformaation merkkivuonna tarvitsemme juuri tätä muistutusta. Suomessa kristinusko on vaikuttanut yli 850 vuotta. Reformaation jälkeen luterilainen kirkko on toiminut maassamme viisisataa vuotta. Näin vanhaan yhteisöön tarttuu monenlaista aikansa elänyttä. Toisinaan tarvitaan vanhasta luopumista ja kokonaan uutta.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole virasto tai hyväntekeväisyysjärjestö. Se on rakkaudessa elävä hengellinen yhteisö. Se ei ole uskonnollisten palveluiden tuottamista, vaan elävän Jumalan palvomista varten. Kirkko on organisaatio, mutta vielä enemmän: elävä organismi, Raamatun kielellä Kristuksen ruumis (Ef. 1:23 ja 5:23) ja Jumalan vaeltava kansa (1. Piet. 2:10).

Kirkko on hengellinen yhteisö, jonka tehtävänä on ”julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja ja toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi”, kuten kirkkolain tehtäväpykälä (KL 1:2) määrittelee. Tässä tehtävässä Kirkkopalveluilla on oma paikkansa. Itseymmärryksensä mukaan Kirkkopalvelut on seurakuntien ja kristillisten toimijoiden valtakunnallinen yhteistyö- ja palvelujärjestö, joka rakentaa oikeudenmukaista yhteiskuntaa, auttaa kirkkoa onnistumaan ja uudistumaan, kouluttaa ja valmentaa sekä välittää ihmisestä ja toimii hyvinvoinnin puolesta. Kirkkopalveluilla ei siten ole ajettavanaan omaa evankeliumia tai agendaa. Se on nimensä mukaisesti kirkon palvelija. Se auttaa kirkkoa onnistumaan ja uudistumaan.

Reformaation merkkivuosi muistuttaa uudistumisen välttämättömyydestä. Mitä on kirkon onnistuminen? Mitä on kirkon uudistuminen? Miten uudistaa kirkkoa?

Uudistusta tarkoittava sana ”reformi” palautuu latinan sanaan reformatio, suomeksi reformaatio. Se tarkoittaa jonkin palauttamista entiseen muotoonsa. Oikeastaan reformi tarkoittaa uudistuksena vanhan uudelleen uudeksi saattamista. 1500-luvun reformaatiossa oli kyse juuri tästä, apostolisen uskon ytimeen palaamista.

Kirkon uudistumisen perimmäinen pyrkimys on saattaa kirkko olemustaan vastaavaan hahmoon: ”Kirkko olkoon kirkko”, kuten kahdeksan vuosikymmentä sitten todettiin. Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan oikean kirkon jälleen löytämistä. Sellaista uudistamista kirkkomme tarvitsee. Siksi reformaatio on jokaisen ajan tehtävä. Kun ydin on kirkas ja sanoma selkeä, voidaan etsiä keinoja uskon sanoittamiseksi tämän ajan tavoilla ja kielellä. Silloin twaarnat, blues-messut ja Digi-Markukset eivät ole hengen velttoutta tai ihmisten kosiskelua. Silloin ne päinvastoin välittävät evankeliumia siitä, että Jumala on hyvä ja armollinen, hän on luonut jokaisen omaksi kuvakseen, hän tahtoo vapauttaa meidät kaiken pahan vallasta, Kristuksen tähden hän antaa meille synnit anteeksi, kutsuu pelastavaan yhteyteensä, kantaa, johdattaa ja lohduttaa myös vaikeuksissa ja myös tahtoo lahjoittaa iankaikkisen elämän. Pohjimmiltaan kirkon uudistuminen merkitsee luottamista Häneen, joka lupaa: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11).

Rukoilkaamme: Iankaikkinen, kaikkivaltias Jumala. Katso kirkkosi ja kansasi puoleen. Me olemme arvottomia palvelijoita, pelasta meidät, anna meille rauhasi ja apusi. Lähetä Pyhä Henkesi, että voisimme olla koolla avoimin mielin ja rakkauden yhdistäminä. Suo sanasi herättää meissä uskoa ja toivoa. Pyhä Isä, pyhitä meidät sanassasi, joka on totuus. Siunaa Kirkkopalvelujen työtä kirkkosi palveluksessa. Ohjaa Hengelläsi kokoustamme. Turvallisesti pyydämme: Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon meidän kanssamme. Aamen.

 

Seppo Häkkinen