Kaksi viikkoa sitten uutisoitiin kahdesta selvityksestä, jotka ovat kirkon kannalta hyvin mielenkiintoisia, vaikka kumpikaan niistä ei liity kirkkoon.

Ensinnä Helsingin Sanomat (HS 28.11.2018) uutisoi näyttävästi, että nuorista enää alle puolet kuuluu ammattiliittoon. Lehden selvityksen mukaan jäsenmaksuihin ja joukkovoimaan toimintansa perustava ammattiyhdistysliike saattaa tulevaisuudessa menettää runsaasti vaikutusvaltaansa. Ammattiliittoon kuuluu enää neljä kymmenestä alle 35-vuotiaasta palkansaajasta ja työttömästä työnhakijasta.

Analyysin mukaan nuorten alhaista aktiivisuutta selittää osin se, että ay-liike näyttäytyy vanhakantaisena. Monen on myös vaikea hahmottaa, mitä jäsenmaksun vastineeksi konkreettisesti saa ja mikä on järjestäytymisen merkitys yhteiskunnassa. Sadan vuoden saavutukset ovat komeat, mutta menneet suurteot eivät enää puhuttele nuorta sukupolvea.

Ammattiyhdistysliikkeen kehitys kuulostaa kovin tutulta. Kirkossa olemme jo pitkään olleet huolissamme nuorten aikuisten heikosta sitoutumisesta kirkon jäsenyyteen. Kirkosta eroavien suurin ikäryhmä ovat 20-39 -vuotiaat. Kyseisten ikäluokkien kirkkoon kuulumisprosentti on kaikkein matalin. Syyt ovat pitkälti muutettavat muuttaen kuin edellä kuvaamassani analyysissä nuorten ammattiliittoon kuulumattomuudessa.

Toiseksi Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta julkaisi (29.11.2018) suomalaisten maanpuolustustahtoa selvittäneen kyselyn tulokset. Yleinen maanpuolustustahto vajosi alle 70 prosentin ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun. Suurimmat pudotukset ovat tapahtuneet alle 25-vuotiaiden ryhmässä.

Puolustusministeri Jussi Niinistö kommentoi uutista (Savon Sanomat 30.11.2018) tuomalla kyselyn vastapainoksi kotiutuneille varusmiehille tehdyt kyselyt. Niiden mukaan maanpuolustustahto on ollut erittäin kova. ”Siinä mielessä en ole huolestunut, että näiden meidän todellisten tekijöiden maanpuolustustahto olisi laskenut”, Niinistö sanoi.

Tämäkin kuulostaa kovin tutulta. Suomalaisten usko Jumalaan on laskenut erityisesti 2000-luvulla ja erityisesti nuorten aikuisten kohdalla. 25-35 -vuotiaiden keskuudessa enää viidennes ilmoittaa uskovansa kristinuskon Jumalaan, kun sen sijaan lähes kaksinkertainen osuus, 38 prosenttia, ei usko Jumalaan lainkaan. Myös 15-24 -vuotiaiden keskuudessa lähes kolmannes ilmoittaa, ettei usko Jumalaan. (Osallistuva luterilaisuus, Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 125, 2016, s 62).

Kun puolustusministeri vetosi kotiutettavien varusmiesten näkemyksiin, kirkossa voidaan vedota rippikoulun käyneiden kokemuksiin. Tuoreen kyselyn mukaan nuoret antoivat rippikoululle yleisarvosanaksi lähes yhdeksän. Kirkkohallituksen rippikoulutyön asiantuntijan Jari Pulkkisen mukaan nyt kerätty faktatieto on kiitos rippikoulutyötä tekeville. Paljon on tehty hyvin ja oikein. (Kotimaa 8.11.2018).

Kuitenkin jotain tuntuu olevan pielessä, jos maanpuolustustahto on laskenut alimmilleen juuri 25-vuotiaiden ryhmässä ja kirkosta eroavat eniten ne ikäluokat, jotka joitakin vuosia aiemmin antoivat rippikoululle lähes yhdeksikön arvosanan.

Edellä olleet kehityskulut yhdistävät niin ammattiyhdistysliikettä, puolustusvoimia, kirkkoa kuin monia muita perinteisiä suomalaisia yhteisöjä. Taustalla vaikuttavat kriittisyys instituutioita kohtaan sekä individualismin, privatisoitumisen ja moniarvoisuuden lisääntyminen. Nykyihminen haluaa elää vapaasti vailla sitoutumista suuriin yhteisöihin. Hän antaa yksilöllisyytensä toteuttamiselle suuren arvon. Yksilön oma vapaus ja riippumattomuus korostuvat. Yhä useampi asia on yksityisasia eikä sen valvojiksi tai neuvojiksi päästetä muita. Ihminen on vastuussa vain itselleen, ei muille. Hän elää kulttuurisesti ja aatteellisesti maailmankatsomusten ja arvojen tavaratalossa. Hän poimii osan sieltä, toisen täältä sirpaloitunutta elämänkatsomustaan varten. Yksilö tekee entistä useammin yhteisöistä riippumattomia valintoja ja vaihtaa elämäntapaansa ja arvojaan mieltymystensä mukaan.

Kaikki edellä sanomani koskee myös nykyihmisen uskonnollisuutta. Tilanne on kirkolle instituutiona vaikea, mutta evankeliumille se ei ole sen kummempi kuin muutkaan: kyse on yhteyden syntymisestä Jumalaan ja hänen kirkkoonsa. Mikään aikakausi tai yhteiskunta ei sinänsä ole Jumalalle vieras. Kaikissa niissä on tietyt liittymäkohdat evankeliumiin ja toisaalta esteitä sille. On totta, että monet nykyajan ilmiöt voidaan oikeutetusti nähdä uhkina kirkolle. Toisaalta samat ilmiöt voivat olla sille myös mahdollisuuksia.

Joulu tuo tähän tärkeän muistutuksen. Joulun sanomassa on kyse inkarnaatiosta, Jumalan syntymisestä ihmiseksi. Kun Jumala tulee ihmiseksi, ääretön tulee äärellisessä läsnäolevaksi. Todellisuus, joka ei ole meidän maailmastamme, ilmenee meidän maailmassamme.

Kristillisen ajattelun mukaan Sana tulee lihaksi ja asuu ihmisten keskellä (Joh. 1:1-3) yhä uudestaan: ei vain kerran Uuden testamentin maailmassa, vaan inkarnaatio koskettaa tämän päivän kirkkoa, sen elämää ja toimintaa. Siinä uskovien yhteisössä, jossa evankeliumia saarnataan ja sakramentit toimitetaan, Kristus itse on läsnä. Siinä Kristuksen kirkko on täydellisesti läsnä. Uskovien usko saattaa olla heikko, heidän elämänsä ja yhteytensä monella tavoin puutteellista, mutta kuitenkin siellä on kirkko, koska Kristus on siellä. Näin uskomme, koska uskomme seimen ja ristin Jumalaan – Häneen, joka jouluna syntyi ihmiseksi ja pitkäperjantaina sovitti syntimme.

Joulun sanoman vuoksi kirkossa ei ole syytä lamaannukseen. Kirkon ja meidän sen vastuunkantajien tehtävänä ei ole voivotella maailman pahuutta tai kyynisesti päivitellä maallistumista. Meidän ei pidä joutua tappiomielialan valtaan tai antaa laskevien tilastojen lamauttaa. Nyt on aika toimia ja etsiä aktiivisesti uutta, jotta evankeliumin ilosanoma voisi kohdata aikamme ihmisiä ja uudistaa yhteiskuntaamme. Meidän on nähtävä ne mahdollisuudet, joita kirkollamme on ja joita tämä aika tarjoaa. Meidän tehtävämme on luottaa Jumalan todelliseen läsnäoloon tässä maailmassa ja tuoda siitä avautuvaa toivoa ihmisille ja koko luomakunnalle.