Neljä vuosikymmentä sitten olin edennyt teologian opinnoissani siihen, että edessä oli pro gradu -tutkielman laatiminen. Aiheeksi apulaisprofessori Pentti Lempiäinen antoi teeman Kirkkopäivien jumalanpalveluselämä vuosina 1918-1977. Tutkimustyön myötä tulin tietoiseksi Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto SKSK:n järjestämistä Kirkkopäivistä. Kirkkopalveluista tai järjestöintegraatioista ei silloin vielä ollut tietoakaan.

Opiskeluaikanani asuin ylioppilaskoti Konviktissa. Monet meistä Manalan (asuntolan ylin kerros oli nimetty Taivaaksi, keskikerros Kiirastuleksi ja alin kerros Manalaksi) asukkaista olivat opinnoissaan graduvaiheessa. Tutkimusaiheeni vuoksi sain opiskelutovereiltani nimityksen ”johtava kirkkopäivätutkija”.

Gradustani luen: ”Kirkkopäivien luonne ja tehtävä on omaleimainen. Niiden tarkoituksena on evankeliumin pohjalta käsitellä kirkon ja koko kansakunnan kannalta tärkeitä ja ajankohtaisia kysymyksiä, antaa uusia virikkeitä ja herätteitä sekä aktivoida niin osanottajia, seurakuntia, SKSK:ta kuin koko kirkkoakin niiden toteuttamiseen. Kirkkopäivät tarjoavat mahdollisuuksia kirkkoa ja sen tehtävää koskevaan avoimeen keskusteluun. Niiden luonteeseen kuuluu se, että ne toimivat avoimena keskustelufoorumina. Niille on pyritty saamaan mukaan erilaisia näkemyksiä edustavia osanottajia. Ne ovatkin koonneet edustajia eri puolilta Suomea erilaisista yhteiskunnallisista ja hengellisistä ryhmistä, eri sukupolvista ja niin edelleen. Erilaisia näkemyksiä edustavien kokoontuminen yhteisille kirkkopäiville on samalla ilmentänyt kirkkomme ykseyttä.” (s 9-10).

Kirkkopäivien tehtävä toimia avoimena keskustelufoorumina on osoittautunut paitsi kestäväksi myös yhä tärkeämmäksi. Toki Kirkkopäiviä on haastettu milloin mistäkin. Viimeksi järjestetyistä Kirkkopäivistä Kuopiossa 2013 otsikoitiin: ”Kirkkopäivät ravistuttavat uskovaisia ja pakanoita”. Keskustelua syntyi räväköistä mainoslauseista, kuten ”Tästä pakanakin tykkää”. Kouvolassa 2015 kritisoitiin mainoslausetta ”Tsiisus mitkä bileet”. Turussa 2017 kohua herätti Kirkkopäivien mainoksessa alusvaatteisillaan oleva nuori nainen. Mainosta syytettiin seksistiseksi ja esineellistäväksi, vaikka sen perusajatus oli päinvastainen. Kuvan päälle oli kirjoitettu teksti ”Sä oot hyvä sellaisena kuin oot – Jezuz”.

Nyt Jyväskylän 2019 Kirkkopäivien alla on kohistu siitä, kuka saa keskustella Kirkkopäivillä ja kenen kanssa. Piispa Teemu Laajasalon keskustelutilaisuus koomikko Joonas Nordmanin ja puoluejohtaja Jussi Halla-ahon kanssa on saanut aikaan mielenilmauksia, boikotteja ja adresseja. Keskustelua on vaadittu peruttavaksi. Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola arvioikin tilannetta pääkirjoituksessaan: ”Kirkon tiedostavat eivät siedä piispaa ja Halla-ahoa” (5.5.2019). Kriittisyys näyttää kohdistuvan miltei enemmän piispa Laajasaloon kuin puoluejohtaja Halla-ahoon.

Pidän hyvin valitettavana sitä, että erilaiset valtapelit ja polarisoitunut mielipidesota näyttävät pesiytyneen myös kirkkoon. Tämä näkyy kirkollisessa keskustelussa varsin selvästi. Nyt ne yrittävät saada sijaa myös Kirkkopäivillä. Kirkkopäivien ei pidä suostua vastakkainasettelujen vangiksi tai joidenkin mielipiteiden armoille. Silloin menetetään jotain olennaista siitä kohtaamisesta, joka on Kirkkopäivien ideana.

Jos menetämme dialogin, mitä rakentavia välineitä meille jää yhteyden rakentamiseksi ja erimielisyyden kohtaamiseksi? Historia osoittaa, kuinka traagista avoimen dialogin hylkääminen on. Ensimmäisillä Kirkkopäivillä vain kymmenen päivää ennen sisällissodan syttymistä vedottiin sovinnon puolesta. Kirkkopäivät kääntyi Suomen kansan puoleen pyytäen, että se tunnustaisi erehdykset, rikkomukset ja laiminlyönnit ja toteuttaisi vanhurskautta ja oikeutta kaikkien ihmisten kesken; luopuisi itsekkyydestä ja omanvoitonpyynnistä ja auttaisi hädänalaisia lähimmäisiä; sekä huutaisi ”Jumalan puoleen, että hän armossaan taivuttaisi kansamme sovinnon, anteeksiantavaisuuden ja rakkauden henkeen”. (Kirkkopäivät I. Helsingissä tammikuun 15-17 p:nä 1918 pidettyjen ensimmäisten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkopäivien julkaisu. Helsinki 1918. Sivu 179-180).

Kirkkopäivien ytimenä on siis koko satavuotisen historian ajan ollut tarjota mahdollisuus eri tavalla ajattelevien ja uskovien avoimelle, rakentavalle ja kaikkia osapuolia kunnioittavalle keskustelulle niin kirkon sisällä kuin kirkon ja yhteiskunnan välillä. Se ei tarkoita sitä, että asioista oltaisiin samaa mieltä tai että esimerkiksi keskustelijavalinnoilla asetuttaisiin kirkkona joidenkin mielipiteiden tai ideologioiden kannalle.

Kutsukirjelmässä ensimmäisille Kirkkopäiville todetaan: ”Kirkkopäivien tehtävä on esitelmillä, alustuksilla ja keskusteluilla valaista tärkeitä kysymyksiä, antaa herätteitä ja innostuttaa niiden toteuttamiseen eri aloilla. Asioissa, joissa eri mieliä vallitsee, ei äänestysten kautta tahdota muodostaa vallitsevia enemmistöjä ja alakynteen jääneitä vähemmistöjä; sitä vähemmän kuin kirkkopäivien tehtävä on yhdistää, ei hajoittaa. Kukin eri mielipide jää täten vaikuttamaan omalla sisäisellä arvollansa.” (Kirkkopäivät I. Helsingissä tammikuun 15-17 p:nä 1918 pidettyjen ensimmäisten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkopäivien julkaisu. Helsinki 1918. Sivu 3-4).

Monien integraatioiden kautta syntynyt Kirkkopalvelut kantaa mukanaan ensimmäisten Kirkkopäivien ja SKSK:n satavuotishistoriaa. Kirkkopalvelut on strategiassaan asettanut tehtäväkseen olla sillanrakentaja. Visio on merkittävä. Nykyisenä vastakkainasettelujen aikana sillanrakentajille on paljon työtä. Siitä on tullut yhä tärkeämpää. Kirkkopalvelujen ja yhden sen keskeisen toimintamuodon Kirkkopäivien tavoitteena on olla sillanrakentaja ihmisten, kirkon ja yhteiskunnan välillä. Tätä kannattaa huolella vaalia ja puolustaa.