Julkisuudessa keskustellaan säännöllisin väliajoin kristillisen uskon ja kulttuuriperinnön paikasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Viimeksi ovat puhuttaneet koulun lukukauden päättyessä järjestettävät koulun yhteiset juhlat ja kirkkotilaisuudet. Pontimena tällä kertaa oli eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu (EOAK/2186/2018), jossa hän katsoi koulun menetelleen lainvastaisesti järjestämällä joulujuhlan uskonnollisena tilaisuutena.

Sinänsä ratkaisussa oleva erottelu koulun joulujuhlan ja joulukirkon välillä on perusteltu. Se on säännösten ja ohjeiden sekä myös koulun ja seurakunnan yhteistyötä linjaavan ns. neljän korin mallin mukainen (kumppanuuden korit). Kullakin korilla on omat pelisääntönsä. Niitä noudattaen koulun ja seurakunnan yhteistyö toimii hyvin.

Piispat ovat julkaisseet kannanoton tästä ajankohtaisesta aiheesta (https://evl.fi/plus/paatoksenteko/piispainkokous/asiakirjat/kannanotot). En siksi käsittele eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisua tämän enempää. Piispojen kannanoton mukaisesti toivon, että kouluissa ja päiväkodeissa pidettäisiin esillä suomalaista kristillistä kulttuuriperintöä. Toivon myös, että eduskunnan perustuslakivaliokunta ottaisi kantaa kirkkotilan käyttöön. Apulaisoikeusasiamiehen tulkinta kirkkotilasta on ”lähtökohtaisesti ongelmallinen” hänen omaa ilmaisuaan lainaten.

Apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu liittyy laajempaan kehityskulkuun suomalaisessa yhteiskunnassa. Otan siitä esille kaksi asiaa.

Ensinnä uskonnonvapaus ei ole itsestäänselvyys. Jatkuvasti haastetaan nimenomaan positiivista uskonnonvapautta, siis oikeutta yksilölliseen ja yhteisölliseen uskonnonharjoittamiseen. Viime vuosilta tästä on useita esimerkkejä.

Tämän vuoden elokuussa oikeuskansleri antoi ratkaisunsa sosiaali- ja terveysministeriön henkilökunnan joulujuhlaa koskevasta kantelusta (OKV/53/1/2019). Jouluna 2018 Helsingin tuomiokirkon kryptassa pidetty ministeriön henkilökunnan perinteinen joulutilaisuus oli hänen mielestään ongelmallinen henkilökunnan yhdenvertaisuuden ja uskonnollisten yhteisöjen tasapuolisen kohtelun kannalta.

Maaliskuussa 2014 apulaisoikeuskansleri esitti, että kaikki hengelliset tilaisuudet, esimerkiksi uskonnolliset päivänavaukset tai koululaisjumalanpalvelukset, olisivat uskonnonvapauden kannalta ongelma ja sisältävät painostuksellisen elementin (OKV/230/1/2013). Hänen mukaansa olisi perusteltua, että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun koulun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän johtamia tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä.

Perustuslakivaliokunta tosin huomautti, ettei apulaisoikeuskanslerin ääritulkinta vastaa sen linjauksia. Valiokunnan mielestä perustuslaista tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ei johdu vaatimusta poistaa koulun toiminnasta kaikkea uskontoon viittaavia elementtejä sisältävää ainesta. Pitkälle viety uskonnollista alkuperää olevien perinteiden välttäminen ei valiokunnan mielestä myöskään edistä uskonnollista suvaitsevaisuutta. (PeVM 2/2014 vp).

Tammikuussa 2012 Seinäjoen käräjäoikeuden käräjähartauksista tehtyä kantelua ratkaistaessa apulaisoikeuskansleri totesi, että väärinkäytöksiä ei ilmennyt (OKV/1361/1/2009). Ratkaisussa suositeltiin kuitenkin hartauksista luopumista, koska hartauksiin voi sisältyä painostusta. Suositukseen riitti siis väärinkäytöksen teoreettinen mahdollisuus! Mielenkiintoista on myös se, että kantelun tekijä ei kuulunut käräjäoikeuden henkilökuntaan.

Kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunta (mietintö 2/2017) on kiinnittänyt huomiota jo pari vuotta sitten siihen, että uskontoa tarkastellaan suomalaisessa yhteiskunnassa usein vain uhkana. Huoli kohdistuu ainoastaan negatiivisen uskonnonvapauden toteutumiseen. Uskonnottomuuden aiheuttamasta painostuksesta tai positiivisen uskonnonvapauden toteutumisesta ei kanneta huolta.

Toisena asiana otan esiin sen, että uskonnon määrittäminen ja ymmärtäminen kapeutuu. Dosentti Niko Huttunen on hiljakkoin kirjoittanut tästä lehtiartikkelissa ”Uskontoneutraali Suomi on illuusio” (Kanava 7/2019).

Huttusen mukaan lainvalmistelijoiden ja oikeusoppineiden oletuksena näyttää olevan, että uskonto on selvästi erotettavissa muusta yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Tällainen käsitys uskonnosta on kuitenkin virheellinen. Samalla kun uskontoa pyritään työntämään pois julkisesta tilasta ja julkisen vallan piiristä yksityiseen elämänpiiriin, luodaan uutta valtiollista teologiaa, jonka rajoihin uskonto halutaan laittaa.

Uuden valtioteologian mukaan uskonnollinen vakaumus tulkitaan puhtaasti yksilölliseksi. Uskonnon yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen luonne jää sivuun. Samalla uskonto työnnetään marginaaliin.

Uskontoallergisessa yhteiskunnassa uskonto on niin kauan hyväksyttyä, kun se on hajutonta, väritöntä ja mautonta, kun se ei näy eikä kuulu eikä vaikuta jokapäiväisessä elämässä. Tällainen käsitys uskonnosta ja uskon merkityksestä ihmiselle on irvikuva.

Huttunen korostaa, että yhteiskunnallinen arvomaailmamme on voimakkaasti sidoksissa luterilaisuuteen. Eikä muuten edes voi olla. Jokainen maa on oman historiansa tuote ja vain historian pohjalta on mahdollisuus rakentaa uutta. Ajatus katsomuksellisesta neutraliteetista on asiallisesti ottaen mahdottomuus. Jokainen ratkaisu perustuu tiettyihin arvoihin eikä ratkaisuja tekevä julkinen valta voi missään tapauksessa olla neutraali. Koska katsomuksellinen neutraliteetti on illuusio, valtio ei voi koskaan olla tunnustukseton. Kyse on vain siitä, sanotaanko asia suoraan vai ei.

Jo pinnallinen tarkastelu osoittaa, että suomalaisen yhteiskunta on kristillisen uskon ja arvomaailman läpitunkema. Esimerkiksi ajanlaskumme, seitsenpäiväinen viikko, juhlapäivät, etunimet ja lippu kertovat kristinuskon vaikutuksesta ja läsnäolosta. Arvopohjaa, kieltä, ajanlaskua, nimistöä ja taidetta ei voi eikä tarvitse puhdistaa kristinuskon jättämistä jäljistä. Muuten käy kuin Fingerpori-sarjakuvassa, jossa Suomen lipusta haluttiin uskontoneutraali. Kun sininen risti poistettiin, jäi jäljelle pelkkä valkea lakana.

Uskonnot ovat luonnollinen ja näkyvä osa suomalaista kulttuuria ja yhteisöllistä elämänmuotoa. Uskonnonvapaus on luovuttamaton arvo ja keskeinen ihmisoikeus. Kun jokaisella on vapaus harjoittaa uskontoa tai olla harjoittamatta sitä, uskontojen ja katsomusten yhteiselolle on hyvät edellytykset. Juuri tätä yhteiskuntamme tarvitsee: erilaisten, eri tavalla uskovien ja ajattelevien ihmisten kohtaamista ja vuorovaikutusta.

Ennakkoluulot vähenevät, kun uskontojen ja katsomusten kohtaamista ei väistetä, vaan se hyväksytään osaksi jokapäiväistä elämää. Siksi uskontoa ei tule eristää eikä siirtää pois silmistä ja mielestä.