Viikkomessussa syvän paaston aikaan

Jeesus alkoi puhua vertauksin:
”Mies istutti viinitarhan, ympäröi sen aidalla, louhi kallioon viinikuurnan ja rakensi vartiotornin. Sitten hän vuokrasi tarhan viininviljelijöille ja muutti itse pois maasta.
Sovittuun aikaan hän lähetti palvelijansa viinitarhan viljelijöiden luo, jotta saisi heiltä osansa tarhan sadosta. Mutta nämä ottivat miehen kiinni, pieksivät hänet ja lähettivät takaisin tyhjin käsin. Omistaja lähetti heidän luokseen toisen palvelijan, mutta tätäkin he pahoinpitelivät ja häpäisivät. Hän lähetti taas uuden palvelijan, ja tämän he tappoivat. Samoin kävi seuraavienkin: toiset he pieksivät, toiset tappoivat. Nyt oli jäljellä enää yksi, hänen rakas poikansa. Tämän hän lähetti vuokraajien luo viimeiseksi ajatellen: ’Minun omaan poikaani he eivät sentään uskalla koskea.’ Mutta nämä sanoivat toisilleen: ’Hän on perillinen. Tapetaan hänet, niin perintö on meidän.’ He ottivat hänet kiinni, tappoivat hänet ja heittivät ulos viinitarhasta.
Mitä viinitarhan omistaja nyt tekee? Hän tulee ja ottaa nuo viljelijät hengiltä ja antaa viinitarhansa toisille. Olette kai lukeneet kirjoituksista tämän kohdan:
– Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät,
on nyt kulmakivi.
Herralta se on tullut,
ja se on ihmeellinen meidän silmissämme.”
Neuvoston jäsenet olisivat halunneet ottaa Jeesuksen kiinni, sillä he ymmärsivät, että Jeesus oli vertauksessaan puhunut heistä. Mutta koska he pelkäsivät kansaa, he antoivat hänen olla ja lähtivät pois. (Mark. 12:1–12)

Rakkaat ystävät,
Täällä Puumalan kauniissa kahtamoisessa, kaksoisristikirkossa, korkeat ikkunat päästävät päivänvaloa anteliaasti kirkkoon sisään. Vähitellen valoistuvat illat tuovat tunnelman lähestyvästä keväästä. Pimeän keskitalven jälkeen pilvisenäkin päivänä huomaa valon lisääntymisen.

Tänä aamuna viiden jälkeen aurinko alkoi paistaa päiväntasaajan pohjoispuolelle – eli tänään on kevätpäiväntasaus. Tähtitieteellinen kevät on alkanut. Tästä lähtien maapallon pohjoinen puolisko kallistuu yhä lähemmäs aurinkoa kesäpäivänseisaukseen eli juhannukseen asti. Arjessamme se tarkoittaa yhä nopeammin lisääntyvää valon määrää; jokainen päivä on juhannukseen asti 5–10 minuuttia edellistä pidempi. Tätä maapallon pyörimisakselin kallistumista suhteessa aurinkoon sanotaan neljän vuodenajan kulmakiveksi.

Puumalan kirkon alttaritaulu, ristillä kärsivä Jeesus, tuo tässä kirkossa käyville läpi vuoden muistutuksen kristinuskon syvimmästä olemuksesta. Jumalasta, joka on kärsivä ihminen. Jumalasta, joka kantoi ristille koko maailman synnit. Jeesuksen kuoleman hetki ristillä kuvaa syvintä kärsimyksen, pimeyden ja hylätyksi tulemisen hetkeä. Aurinkokin pimentyi keskellä päivää.

Jeesuksessa me katsomme rakentajien hylkäämää kiveä, josta kuitenkin tuli kristikunnan kulmakivi. Raamatun syntyseuduilla kivet olivat ja ovat edelleen keskeinen rakennusmateriaali. Kulmakivi asetettiin rakennuksen kulmaan eli nurkkaan, kahden seinän yhtymäkohtaan. Tämä kivi oli erityisen tärkeä, koska se liitti seinät yhteen ja piti ne vakaasti paikoillaan. Peruskulmakivi oli yleensä se tärkein kulmakivi, ja julkisiin rakennuksiin sekä kaupungin muureihin valittiin usein erityisen luja peruskulmakivi.

Raamatussa Jeesusta kutsutaan kristillisen seurakunnan, hengellisen rakennuksen, peruskulmakiveksi. Millaiselle kivelle uskomme ja seurakuntamme rakentuu?
Viime sunnuntai oli Marian ilmestyspäivä. Paaston violettiin tummuuteen tuli tauko, kun alttarivaatteet vaihdettiin valkoisiin. Yhden jumalanpalveluksen ajan siirryttiin paaston keskeltä nuoren naisen, tulevan äiti Marian luokse, hetkeen, jolloin hän sai enkelin ilmoituksen Jeesuksen syntymästä. Joulu on jo lähellä! Yhdeksän kuukautta ennen joulua palautetaan mieliimme Jeesuksen alkuperä. Jumalan Poika tuli maailmaan ihmisen ja Jumalan Poikana.

Tänään kirkko on puettu uudelleen paaston ajan tummuuteen. Olemme palanneet takaisin syvimmän paaston aikaan Jeesuksen kärsimystielle. Mutta Marian päivän läheisyys herättelee meitä muistamaan, että kärsimystiellä kulkee Marian ja Joosefin ja Jumalan Poika.

Jeesus tiesi Jumalan lähettilään kurjan kohtalon. Niin moni heistä oli häväisty, pahoinpidelty ja tapettu. Jeesus tiesi, ettei ollut paremmassa suojassa kuin kukaan aiemmista Jumalan lähettiläistä. Vertauksella viinitarhan omistajasta, joka antoi tarhansa vuokraviljelijöiden hoidettavaksi, Jeesus ennustaa tulevan kohtalonsa.

Tänään mietin, miltä äiti Mariasta tuntui, kun hän kuuli tämän Jeesuksen vertauksen. Kun hän kuuli, että silmukka kiristyy hänen poikansa ympärillä. Nuo ihmeelliset ennustukset, joita vastasyntyneestä vauvasta oli sanottu – tai se erikoinen hetki, jolloin Jeesus oli 12-vuotiaana livahtanut temppeliin puhumaan kirjanoppineiden kanssa – tai kauniit hetket, joita Jeesus oli jakanut opettaessaan ja parantaessaan suuria ihmisjoukkoja – kuinka kaiken tämän jälkeen alkoi pahasti näyttää siltä, että hänen rakas poikansa ei selviä tehtävästään hengissä.

Kun Jeesus kärsi, hänen äitinsäkin kärsi. Kun äidillä on huoli lapsesta ja suru lapsen kärsimyksen takia, se on kuin miekka kävisi sydämen lävitse.

Eikä tarvitse olla edes äiti, että voi kärsiä toisen ihmisen tuskan vuoksi. Viime viikolla uutisoitiin Sudanin kärsivistä lapsista ja luurangonlaihasta gazalaisesta, 10-vuotiaasta lapsesta, joka kuoli nälkään. Gazan karut uutiset kertovat myös, että lapsia syntyy kuolleina ja pienikokoisina, koska äidit kärsivät sodan kauhuista. Tuntuu, että sydän särkyy kärsimyksen edessä!

Miten Maria kesti Jeesuksen kärsimyksen?

Varmaankin siksi, että Jeesus auttoi häntä. Kärsimyksen kautta Jeesuksesta tuli kulmakivi. Jeesus ei jäänyt hautaan vaan nousi ylös kuolleista. Hän antaa tuskan keskelle toivon. Seurakunta rakentuu tuolle samalle ylösnousemuksen ihmeelle ja toivolle.

Seurakunta on ristiinnaulitun, kärsivän Jumalan, seuraajat – hänen ristinsä juurelle polvistuvat.
Mariasta kerrotaan, että hän sanoi enkeli Gabrielille “tapahtukoon niin kuin sanot” – tapahtukoon Jumalan tahto. Siinä kuuluu syvä luottamus Jumalan apuun ja johdatukseen. Tuskaa ja kärsimystä se ei poista.

Jeesus koki ristillä, että Jumala oli hyljännyt. En yhtään epäile, etteikö Mariankin mielessä olisi välähtänyt kysymys: onko Jumala hylännyt hänet ja hänen poikansa? Tuo on kaikkein syvin kärsimyksen hetki jokaisen ihmisen elämässä. Onko Jumala hylännyt minut?

Mutta kaikki kääntyi hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi – siksi olemme kirkossa tänäkin iltana. Pohjoinen pallonpuoliskomme kääntyy kohti aurinkoa. Me käännymme kohti Kristusta ja Kristuksen ylösnousemuksen valo kirkastaa sielumme. Kulmakivemme ei olekaan tummaa graniittia vaan ennemmin kuin kirkasta, valoa sädehtivää timanttia. Se timantti hioutuu elämän puristuksessa.

Mari Parkkinen
Piispa