Päivän vieras -kirjoitus Itä-Häme -lehteen

Viime aikoina on uutisoitu Suomen ennätysalhaisesta syntyvyydestä. Täällä syntyy koiranpentuja enemmän kuin vauvoja. Muutama vuosi sitten kerrottiin, että Puumalassa syntyi norpille enemmän kuutteja kuin ihmisille lapsia. Viimeksi maassamme on syntynyt näin vähän lapsia 150 vuotta sitten, nälkävuonna 1868. Väestön uusiutumisen kannalta syntyvyys on laskenut jo liian alas.

Pari viikkoa sitten Helsingin Sanomien artikkelissa todettiin, että yksittäisen ihmisen kohdalla lap­si­luvulla on suurin ilmastovaikutus. Lundin yliopiston vuoden 2017 tutkimuksen mukaan me rikkaiden maiden asukkaat voimme jättää väliin kaukolennot, ryhtyä vegaaneiksi, siirtyä vihreään sähköön ja luopua autosta – mutta näillä teoilla ei ole suurtakaan merkitystä, jos saamme lapsia.

Yk­si lap­si vii­sin­ker­tais­taa ih­mi­sen oman hii­li­ja­lan­jäl­jen. ”Kaikkein suurimmat pääs­tö­vä­hen­nyk­set ih­mi­nen saa ai­kaan näin: jätä yk­si lap­si te­ke­mät­tä”, artikkelissa to­de­taan.

Viime viikkojen julkinen keskustelu lapsen saamisesta on ollut hämmentävää. Siis lapsia syntyy sekä liian vähän että aivan liikaa! Yhtäältä lapsen saamisen katsotaan olevan kuin ympäristörikos, toisaalta lapsesta puhutaan kansantalouden ja huoltosuhteen näkökulmasta välttämättömänä tulevaisuuden turvaajana.

On tärkeää keskustella väestönkasvun vaikutuksesta ilmastonmuutokseen sekä vähäisen syntyvyyden seurauksista kansamme tulevaisuudelle. Samalla on olennaista muistaa, kuinka herkästä asiasta lapsen saamisessa on kyse.

Jo yksin käytetyt termit särähtävät korvaan, kun puheenvuoroissa puhutaan lasten hankkimisesta tai tekemisestä. Lapsi on kuin ruokaan, autoihin, lemmikkeihin ja lentomatkoihin rinnastettava kulutushyödyke.

Mahdollisuus säädellä uuden elämän syntymää on luonut vaikutelman, että lapsi ”tehdään” tai ”hankitaan”. Uuden elämän syntyminen ei kuitenkaan ole ihmisen hallinnassa. Lapsi on aina lahja ja uuden elämän syntymä ihme. Lapsi on ilon ja kiitoksen aihe, ei ympäristöongelma tai tulevien eläkkeiden maksaja.

Suomessa syntyvien lasten määrä ei ole ratkaisevin tekijä ilmastonmuutoksen torjumisessa. On harhaanjohtavaa olettaa, että maassamme olisi nykyisellään olemassa jokin ilmaston tai ympäristön kannalta kestävä perhekoko.

Vuonna 2014 ilmestynyt Tuuli Hirvilammin, Senja Laakson ja Michael Lettenmeierin tutkimus ”Kohtuuden rajat? Yksin asuvien perusturvan saajien elintaso ja materiaalijalanjälki” paljastaa, että juuri kukaan meistä ei nykyisin elä ympäristön kannalta kestävästi, ellei satu olemaan todella köyhä ja kaiken lisäksi koditon.

Tutkimuksen keskeinen johtopäätös onkin, että luonnonvarojen kulutusta maassamme ei voida vähentää kestävälle tasolle ainoastaan yksilöllisiä kulutustottumuksia muuttamalla. On muutettava radikaalisti elämäntapaamme liittyviä yhteiskunnallisia ratkaisuja. Olemmeko siihen valmiit?