Kolumni Itä-Häme -lehdessä 19.2.2016

Vihapuhe on viime aikojen muotisana. Sen määrittely on vaikeaa ja se on käsitteenä niin epämääräinen, että sillä voi leimata kenet tahansa tai ajaa melkein mitä tahansa aatetta.

Euroopan neuvoston ministerikomitean määritelmän mukaan ”Vihapuhetta ovat kaikki sellaiset ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen.”

Vihapuhe ei ole sama asia kuin vihainen puhe. Vihapuhetta voivat olla myös rauhalliseen ja asialliseen sävyyn jäsennellyt yleistävät mielipiteet tai ilmaisut, joilla pyritään antamaan alentava, stereotyyppinen tai uhkaava kuva tietystä ryhmästä.

* * *

Vaikka vihapuhetta on vaikea määritellä, sen tunnistaa, kun se osuu omalle kohdalle. Vihapuhe paljastaa elämään sisältyvän pahuuden. Pahan olemattomaksi selittävä ja vain hyvyyteen keskittyvä käsitys elämästä ei ole tosi.

Ihmisellä on taipumus piirtää hyvän ja pahan raja yksilöiden tai ryhmien välille. Näin vihapuheessa juuri tehdään. Elämän todellisuus kuitenkin todistaa, että paha ja hyvä ovat aina yhtä aikaa läsnä. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokaisessa ihmisessä on taipumus sekä hyvään että pahaan.

Onko meidän vaikea kohdata pahuutta sen vuoksi, että emme halua nähdä sitä itsessämme? Kohtaamamme pahuus on jollakin tavalla kuva omasta pahuudestamme. Ainoa tie pahuuden uskottavaan ja eettisesti rakentavaan käsittelyyn on oman varjon tutkiminen. Vain se on todellista työskentelyä oman itsensä kanssa.

Loppujen lopuksi elämän perusasiat ovat yksinkertaisia. Paha kasvaa pahuudesta ja hyvä hyvyydestä.

* * *

Paastonaika ennen pääsiäistä kutsuu arvioimaan, missä elämämme kaipaa muutosta. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” Nämä Jeesuksen sanat ohjaavat miettimään omaa puhetta ja kielenkäyttöä.

Kahdeksas käsky neuvoo: ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi”. Lutherin katekismuksessa käskyä selitetään näin: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Jumalan käsky siis kieltää pahan puhumisen ja maineen tahraamisen. Se vaatii puolustamaan toisia ja puhumaan hyvää. Lähimmäisen rakastamiseen kuuluu myös hänen maineensa ja kunniansa suojeleminen.

Itsestämme toivomme sanottavan pelkkää hyvää. Meidän on puhuttava toisista samalla tavalla kuin tahdomme heidän puhuvan meistä. Jos muut kertovat lähimmäisestämme pahaa, rakkaus vaatii meitä tukemaan ja auttamaan häntä. Toisen mainetta on varjeltava sekä yksityisesti että julkisesti.

Kahdeksas käsky on vastalääkettä vihapuheelle.